YLE/Ykkösaamu, 15.11.2011 **** Etusivulle YLE/Ykkösaamu, 15.11.2011 **** Etusivulle
Hannu Reime
Palestiinan kysymys on syksyn aikana taas noussut esille kansainvälisissä uutisissa. Tiistaikolumnistimme Hannu Reime pohdiskelee asiaa.
Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla pidettiin viime kuun lopulla Palestiinan tulevaisuudelle omistettu keskustelu, jonka pääalustaja oli ulkoministeri Erkki Tuomioja. Tilaisuudesta tehdyissä uutisjutuissa ykkösasiaksi nousi se, että Tuomioja oli samaan hengenvetoon maininnut sanat Israel ja apartheid. Ministeri varoitti, että aika on käymässä vähiin kahden valtion ratkaisulle, koska Israel jatkaa siirtokuntien rakentamista miehittämilleen alueille. Ellei itsenäistä Palestiinan valtiota pian perusteta Israelin valtion rinnalle, jäljelle jää apartheidia muistuttava miehityshallinto.
Lausunto oli muotoiltu varovasti, epäilemättä siksi, että puhuja ei tätä nykyä ole pelkkä kansanedustaja, vaan ministeri, jonka kannanotot ovat osa Suomen ulkopolitiikkaa, diplomatiaa. Tuomioja jopa otti selkänojakseen Israelin puolustusministerin Ehud Barakin, joka niin ikään on varoittanut apartheidin kaltaisen tilanteen syntymisestä. Apartheidistä Palestiinassa on kirjoittanut myös Yhdysvaltojen entinen presidentti Jimmy Carter muutaman vuoden takaisessa kirjassaan.
Apartheid on ruma sana. Se on afrikaansin kieltä ja tarkoittaa erillisyyttä, erillään pitämistä. Sanalla viitataan Etelä-Afrikassa vallinneeseen järjestelmään, jossa eurooppalaisperäinen valkoihoinen väestö hallitsi ja hyötyi afrikkalaissyntyisen tummaihoisen enemmistön työstä jättäen jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat vaille ihmis- ja kansalaisoikeuksia. Valkoisille ja mustille oli kullekin ryhmälle omat julkiset tilansa, valkoisille tietenkin mustia monin verroin paremmat. Järjestelmä purettiin 1990-luvulla, ja Etelä-Afrikasta tuli demokraattinen tasavalta, monikielinen valtio, joka ei kuitenkaan ole federaatio. Etelä-Afrikan yhdentoista virallisen kielen puhujia ei pidetä omiin kansallisuuksiinsa kuuluvina.
Vallitseeko Israel/Palestiinassa apartheid samassa mielessä kuin aikaisemmin Etelä-Afrikassa? Monet palestiinalaisten sortoa vastustavat ja miehityksen päättymistä vaativat ihmiset vastaavat myöntävästi. Mitä muuta kuin apartheidiä on se, että juutalaisille ja palestiinalaisille on varattu erilliset tiet miehitetyllä Länsirannalla, tai se, että palestiinalaisia nöyryyttävät päivittäin milloin sotilaat tarkastuspisteillä, milloin fanaattiset siirtokuntalaiset, tai se, että heitä ajetaan kodeistaan Itä-Jerusalemissa sillä perusteella, että Eretz Israel kuuluu vain juutalaisille? Tai entä vankka muuri, ihmiskunnan historiassa niin usein hyväksi kuviteltu keino pitää ”barbaarit” loitolla? Tai Gazan saarto?
Jos apartheidillä tarkoitetaan mitä tahansa ihmisten väkivaltaista erottelua syntyperän perusteella, silloin sana kuvaa hyvin tilannetta, joka vallitsee miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Israelin rajojen sisäpuolella asuvien palestiinalaisten olot sen sijaan ovat huomattavasti paremmat: he ovat Israelin kansalaisia, saavat osallistua vaaleihin ja äänestää, ja heitä on kansanedustajina Knessetissä, Israelin parlamentissa. Lukuisat säädökset ja hallinnolliset käytännöt tekevät kuitenkin Israelin arabeista toisen luokan kansalaisia. Israel määrittelee itsensä juutalaisvaltioksi, mistä seuraa, että maan kansalaiset kategorisoidaan syntyperän perusteella juutalaiseen enemmistöön, jonka ulkopuolelle jää viidesosan suuruinen arabivähemmistö. Jaosta seuraa jatkuva, rasistissävyinen hiustenhalkominen niistä kriteereistä, joilla voidaan määritellä, kuka on juutalainen. Samaa erottelua tehtiin aikoinaan eräissä Euroopan maissa, etumerkit vain olivat silloin toisinpäin.
Mutta jos termiä apartheid halutaan käyttää täsmällisesti viittaamalla Etelä-Afrikan entisiin oloihin, silloin sana ei sovellu kuvaamaan Israelin ja palestiinalaisten suhteita. Sionistisen liikkeen ja myöhemmin Israelin valtion tavoitteena on ollut ja on edelleen yhteiskunta, joka on riippumaton alkuasukkaista, Palestiinan arabeista. Siitä syystä pakolaisten ei sallittu palata koteihinsa vuoden 1948 sodan jälkeen. Niin sanotun työväensionismin johtajiin kuulunut Josef Weitz kirjoitti syksyllä 1967, että itsenäisyyssodassa tapahtui kaksi ihmettä: valtasimme maata ja arabit pakenivat. Kuuden päivän sodassa ihmeitä oli vain yksi: saimme mahtavasti lisää maata, mutta vapautettujen alueiden asukkaat jämähtivät paikoilleen. Se uhkaa nakertaa valtiomme perusteita.
Etelä-Afrikassa valkoisen vähemmistön hallitukselle pelkkä ajatuskin mustien häviämisestä jonnekin olisi ollut kauhistus. Yhteiskunnan toimiminen siellä olisi pysähtynyt ilman näiden tekemää työtä, sillä eteläafrikkalaisen kapitalismin tuotannollisia pyöriä piti käynnissä ylivoimaiselta enemmistöltään afrikkalaissyntyinen työväenluokka. Afrikkalaiset pidettiin erillään valkoisista, mutta valtio ja talouselämä olivat täysin riippuvaisia näiden tekemästä työstä. Tästä syystä ei apartheidiä myöskään pantu toimeen sellaisella massiivisella etnisellä puhdistuksella, jolla Israelin valtio perustettiin keväällä 1948. Apartheid voidaan purkaa, mutta etnistä puhdistusta on vaikea tehdä tekemättömäksi. Miehitettyjen alueiden kolonisointi, laiton asuttaminen, kuitenkin on mahdollista lopettaa vaikka heti.
Apartheidiin viittaamista paljon tärkeämpi kohta Erkki Tuomiojan alustuksessa Vanhalla olikin mielestäni lause, joka jäi julkisuudessa vähemmälle huomiolle. Ulkoministeri sanoi, että siirtokuntien rakentamisen lopettaminen Länsirannalla ei voi olla mikään myönnytys Israelilta, vaan neuvottelujen ennakkoehto.
Tosiasiat paikan päällä Palestiinassa eivät valehtele niin kuin propaganda. Niin sanotun Oslon rauhanprosessin aikana siirtokuntien asukasmäärä kaksinkertaistui. Tällainen fakta asettaa aika erikoiseen valoon Israelin ja Yhdysvaltojen, mutta myös yllättävän monen muunkin maan, muun muassa Ruotsin, kannan, jonka mukaan Palestiinan hyväksyminen YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestöön Unescoon on yksipuolinen ja rauhanneuvotteluja häiritsevä teko. Vastaansanomaton johtopäätös tästä on se, että palestiinalaisten maan ja omaisuuden anastaminen ei ole yksipuolista eikä häiritse ”rauhanprosessia”. Palestiinalaisten pyrkiminen YK:hon ja sen järjestöihin sitä vastoin on niin yksipuolista, että se jopa johtaa vastatoimiin, Yhdysvaltojen avun lopettamiseen Unescolle. On vaikeaa löytää sopivaa adjektiivia kuvaamaan tätä asiaintilaa. 'Irvokas' tulee ensiksi mieleen, 'tragikoominen', jos asiassa haluaa nähdä mustaa huumoria.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Ramzy Baroud, Noam Chomsky, Moshé Machover