YLEn ykkönen: Kultakuumeen kolumni 23.7.2008 - Äidinkieli

Ylen ykkösellä oli heinäkuussa teemana "Isänmaitten heinäkuu". Nationalismia käsiteltiin useissa radio-ohjelmissa. Hannu Reimen kolumnien aiheena tässä sarjassa oli "Isänmaallisuus sana sanalta".

Puhuiko äiti "äidinkieltä"?

Hannu Reime

Suomalaisten koulujen tärkeimpiä oppiaineita alaluokilta lukioon saakka on aina ollut äidinkieli. Samoin on varmaan asianlaita monissa muissakin maissa, vaikka tuskin samaa oppiainetta kaikkialla kutsutaan nimenomaan äidinkieleksi.

”Äidinkieli” on kahdessa mielessä harhaanjohtava termi. Sillähän halutaan viitata ensinnäkin kieleen, jonka lapsi pienenä kotonaan oppii, siis kotikieleen, ja toiseksi siihen kirjoitettuun ja standardisoituun kieleen, jota hänelle koulussa äidinkielenä opetetaan.

Kieli, jonka lapsi ensimmäisten elinvuosiensa aikana spontaanisti ja oman myötäsyntyisen kielikykynsä avulla itselleen hankkii, ei kuitenkaan ole läheskään aina sama kielimuoto kuin se, mitä hänen äitinsä ja aikuiset sukulaisensa puhuvat. Äitini ja kaikki sukulaisemme puhuivat Karjalan kannakselaismurteiden viipurilaista muotoa. Kieli, jota itse aloin spontaanisti puhua, vastasi helsinkiläistä puhetapaa, pihalla samanikäisiltä leikkitovereilta opittua — tai oikeammin — hankittua, omaksuttua kieltä.

Ensimmäisen polven siirtolais- ja maahanmuuttajaperheissä pienet lapset omaksuvat leikkitovereittensa kielen, vaikka heidän vanhempansa yleensä puhuvat uuden ympäristönsä kieltä vieraalla korostuksella koko loppuikänsä. Eron huomaa selvästi, jos vertaa vaikkapa somalisyntyisen helsinkiläisperheen vanhempien ja lasten puhumaa suomea: vanhempien suomessa säilyy näitten ensimmäisestä kielestä periytyvä aksentti, lasten kieli ei eroa muitten helsinkiläislasten puheesta pienimmässäkään määrässä.   

Entä se kieli, jota esimerkiksi täällä Suomessa opetetaan kouluissa, ja jota itse opin pienenä lapsena lukemaan ja kirjoittamaan ja myös tarvittaessa puhumaan? Koulun oppiaineena sitä kutsutaan äidinkieleksi. Mutta itse asiassa kieli, jonka koulussa opin, ei ollut äitini kieltä — viipurilaisten suomen kielen muotoa, eikä myöskään omaa kieltäni, Helsingin puhetapaa. Se oli suomen yleiskieltä tai kirjakieltä, normitettua kielimuotoa, jonka säännöt oli saatu jotakuinkin kirjatuiksi lapsuuttani edeltäneen sadan vuoden aikana.

Hämäävä termi ”äidinkieli” ei kuitenkaan esimerkiksi Suomessa aiheuta väärinkäsityksiä, koska suomen kielen murteet ovat yleensä keskenään ymmärrettäviä kielimuotoja eikä yleis- tai kirjakieli eroa niistä niin paljon, että ymmärrettävyys kärsisi. Viipurin ja Helsingin puhetapoja sekä yleiskieltä voidaan mainiosti käyttää samassa keskustelussa: vasta ja vihta tuskin sekoittuvat toisiinsa, ja jos sekoittuvatkin, väärinkäsitys on helppo korjata jopa silloin, kun samalla sanalla on kahdessa eri puhetavassa täysin päinvastainen merkitys. Sellainenkin on hyvin tavallista. Itäisessä suomen puheessa tuima on suolatonta, läntisessä suolaista.

Mutta kaikkialla maailmassa kieliolot eivät ole näin yksinkertaisia. Arabimaissa on koulussa opetettava arabia yleensä hyvin kaukana koululaisten kotikielestä tai jostakin muusta näitten puhumasta kielimuodosta. Kouluissa opetetaan Koraanin klassiseen kieleen perustuvaa arabian kirjakieltä, sitä kieltä, jolla uutiset luetaan radiossa ja televisiossa ja jota käytetään sanomalehdissä ja varsinkin kirjallisuudessa. Arabian puhutut muodot saattavat sen sijaan erota toisistaan niin paljon, etteivät niiden käyttäjät ymmärrä toisiaan. Arabimaissa kirjakieli opitaan samalla, kun opitaan lukemaan.

Kiinassa yhteisestä kielestä sopiminen on vieläkin hankalampaa. Niin sanotun mandariinikiinan pekingiläisestä muodosta on pyritty tekemään koko valtakunnan yleiskieli, mutta käytännössä se on vaikeaa. Esimerkiksi mandariini ja Kantonin kiina, yuè, eroavat toisistaan jotakuinkin yhtä paljon kuin ne kielet, joita me täällä Euroopassa kutsumme ranskaksi ja italiaksi. Keskinäisesti ymmärrettävän puhetavan syntymistä hidastaa Kiinassa myös se, että kiinalaisten kielten kirjoitusjärjestelmä perustuu pääasiassa merkitykseen eikä ääntämiseen. Kirjoitettua kieltä voi ymmärtää hyvin pitkälle, vaikkei osaisikaan puhua sitä.

Käytännössä äidinkielellä tarkoitetaan yleensä kieltä, jonka ihmisyksilö oppii lapsena luonnollisesti, opettamatta tai opiskelematta. Mutta kun jokaisella ihmisellä on vain yksi äiti, saattaa termistä ”äidinkieli” saada sellaisen väärän käsityksen, että jokaisella on vain yksi äidinkieli. Näin eivät asiat kuitenkin ole.

En tiedä, onko asiasta saatavilla varmoja ja luotettavia tilastoja, mutta olettaisin, että enemmistöllä maapallon asukkaista on useampi kuin yksi äidinkieli. Ensimmäinen niistä on se kieli, joka opitaan kotona, toinen se, joka tarttuu muista samanikäisistä lapsista. Jos kotikieli ja pihan kieli eroavat niin paljon toisistaan, etteivät ne ole keskenään ymmärrettäviä, silloin lapsesta tulee vähintään kaksikielinen. Onko se hyvä vai paha asia, siihen ei ole objektiivista vastausta. Tuskin siitä haittaakaan on.

 

Ks. Hannu Reimen muita kolumneja tässä sarjassa:

Vieraile arkistossa: Hannu Reime

 

 

[home] [archive] [focus]