Ydin, 1992
Ydin, 1992
Tapani Lausti
Juuri kun nationalismin odotettiin olevan hitaasti katoamassa historian hämärään, Neuvostoliiton imperiumin romahtaminen nostatti kansallismielisyyden hyökyaallon, jonka mainingit ovat ulottuneet Länsi-Eurooppaan asti. Separatistiset liikkeet ovat saaneet uutta energiaa. Tuoreen mielipidetiedustelun mukaan puolet skotlantilaisista haluaa nyt itsenäistä Skotlantia. Skotlantilaiset nationalistit kysyvät, että jos kerran pienten maiden hallitseminen vieraan maan pääkaupungista on menossa pois muodista, mitä eroa on Skotlannilla ja Virolla, Lontoolla ja Moskovalla?
Tutkijat ovat eri mieltä siitä, onko nationalismi katoava ilmiö vai kulkeutuuko se mukanamme seuraavalle vuosituhannelle. Ydin haastatteli Lontoossa toimivan Demokratian tutkimuskeskuksen (Centre for the Study of Democracy) johtajaa, professori John Keanea, jolla on oma teoriansa nationalismin sitkeydestä ihmismielissä. Hän analysoi myös trendejä, jotka viittaavat nationalismin otteen heikentymiseen.
Keane on pohtinut demokratian, kansalaisyhteiskunnan, joukkotiedotuksen ja uudistuvan Euroopan ongelmia useissa kirjoissa. Näistä mainittakoon Democracy and Civil Society (Verso 1988) ja The Media and Democracy (Polity Press 1991). Hän on toimittanut uusia eurooppalaisia näköaloja kartoittaneen teoksen Civil Society and the State (Verso 1988).
Itä-Euroopan kansojen ahdinko antaa aavistuksen niistä atavistisista tunteista ja peloista, jotka avaavat tien nationalistiselle ideologialle. John Keane muistuttaa, miten Vaclav Havel on sanonut näiden maiden kansalaisten elävän jonkinlaisessa vankeuden jälkeisessä psykoosissa. He ovat kuin eksyksissä voimattomuuden tunteidensa keskellä. Ei ihme, että liki sairaalloiset nationalistiset ideologiat saavat heistä helposti otteen. Lupaavathan ne yksinkertaisia ratkaisuja ja järjestyksen palauttamista. Ne antavat merkityksellisyyden tunnetta merkityksettömäksi koetulle elämälle.
Länsi-Euroopan talouksien puristuksessa elävät ihmiset ovat yhtä alttiita nationalismin skitsofreenisten muotojen tartunnalle. Itävallan uusnatsit sanovat itäeurooppalaisten muodostavan uhan itävaltalaiselle elämänmuodolle. Saksalaiset yltiönationalistit syyttävät juutalaisia elintarvikepulasta ja vietnamilaisia polkupyöräpulasta.
Britanniassa konservatiivien entinen puheenjohtaja Norman Tebbit on saanut paljon vastakaikua julistaessaan yhä uudelleen, että liian monet maahanmuuttajat eivät kykene sopeutumaan brittiläiseen elämänmuotoon — ikäänkuin olisi jotenkin selvää, mitä tämä elämänmuoto loppujen lopuksi merkitsee.
John Keane sanoo, että aikamme demokratian synnyttämät epävarmuudet lisäävät ihmisten juurettomuuden tunteita. Hän pitää luultavana, että nämä anomian tunteet ovat syvenemässä tämän päivän Euroopassa. Voimattomuuden tunteista kärsivät ihmiset ovat alttiita "suurille aatteille". Usko oman kansakunnan ja oman rodun ylemmyyteen on korvikeajattelua, joka antaa elämälle tarkoituksellisuuden tunnetta.
John Keane sanoo, että nationalismin sitkeyttä on pohdittu useista näkökulmista. Mielenkiintoisena Keane pitää Benedict Andersonin kirjassaan Imagined Communities (Verso 1983) esittämää näkemystä. Andersonin mukaan kaikki kulttuurit ovat reagoineet kuoleman mysteeriin keksimällä erilaisia tarinoita, identiteettejä, kuviteltuja yhteisöjä kestääkseen kuoleman pelottavuuden. Aikamme Euroopassa kristinuskon hidas heikentyminen on jättänyt hengellisen tyhjiön, johon nationalismi on astunut. Se saa ihmiset tuntemaan itsensä jotenkin yli-inhimillisiksi. Se auttaa heitä unohtamaan, että heidän elämänsä seuraa syntymän, varttumisen, vanhenemisen ja kuoleman kaavaa.
Keanen mielestä Andersonin selitys jättää kuitenkin vastaamatta kysymykseen, miksi juuri nationalismi tarjoaa tällaisen korvikkeen kuoleman trauman hallitsemiseksi.
Keanen oma teoria lähtee aikamme demokratian ja nationalismin keskinäisestä vuorovaikutuksesta.
"Nationalismi on voimakas identiteetin muoto, joka saa ihmiset helposti kyyneliin. He tuntevat ylpeyttä kansallisen lipun noustessa salkoon. Kansallismielisyys saa ihmiset tuntemaan itsensä voimakkaammiksi yksilöinä ja ryhmänä."
"Tämä identiteetti täyttää tyhjiön, jonka — merkillistä kyllä — demokratia jättää. Demokratia on vaativa poliittinen järjestelmä. Se olettaa, että kaikki valta voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Tämä luo vastakohdan esimerkiksi keskiaikaiselle kristinuskolle ja monarkeille, joiden valta perustui yliluonnollisiin voimiin. Nykyajan demokratioissa hallituilla on oikeus ja kyky asettaa hallitsijoiden valta kyseenalaiseksi, koska he eivät ole jumalhahmoja. Näin ollen demokratiat ovat järjestelmiä, joissa päätöksenteon alinomainen arvostelu synnyttää ristiriitoja, sekaannusta, epävarmuutta, kuohuntaa. Koska demokratia synnyttää epävarmuutta, se luo myös turvattomuutta. Demokratian taloudelliset ja poliittiset kriisit saavat ihmiset kaipaamaan jonkinlaista iskunvaimentajaa, jotakin johon uskoa. Lyhyesti sanoen nationalismi on uskonnon korvike."
"Jos tämä selitys on pätevä, voimme ymmärtää sen ahdingon, johon Keski- ja Itä-Euroopan maissa on ajauduttu. Niiden yrittäessä siirtyä demokratiaan tuskastuttava tosiasia on, että nationalismi on demokratisoitumisen tuote ja kuitenkin ristiriidassa demokratian kanssa."
"Miksi? Koska nationalismi on arrogantti ideologia. Se olettaa, että oma elämä on muiden elämänmuotoja parempi. Näin nationalistinen ajattelu johtaa suurellisiin poliittisen vallan vaatimuksiin. Sitä viehättää suuresti ajatus, että jokainen kansakunta tarvitsee suojakseen vahvan kansallisvaltion. Nationalismin historia osoittaa, että tällainen kansallismielisyys johtaa nopeasti aluevaatimuksiin, kun asianomaisen kansakunnan jäseniä asuu rajan toisella puolella. Kansallisvaltioiden välille syntyy kiihtyvää kilpailua. Tällä tiellä joudutaan pian sisällissotiin ja/tai kansainvälisiin sotiin."
John Keane etsii demokratian ja nationalismin toisiinsa kytkeytymisen juuria Ranskan vallankumouksesta.
"Vallankumouksen edetessä ja demokratisoitumisen heikentäessä vanhan vallan despotismia kansalaiset alkoivat kokea pian epävarmuuden ja ahdistuksen oireita. Vallankumous kitki irti ihmiselämän vanhoja juuria. Tässä kuvaan astuivat jakobiinit, joista tuli kansakunnan puolestapuhujia. He alkoivat inttää kaiken kuohunnan, epävarmuuden ja vallankäytön arvostelun keskellä, että kansakunta ja sen oikeudet oli asetettava kaiken muun edelle. Kansakunnan oli puolustettava uutta vallankumouksellista hallitusta."
"Tämä askel osoittautui käännekohdaksi Euroopan historiassa. Tuosta hetkestä lähtien jakobiinien huulilla oli sana 'La patrie'. Ranskalaisen kansakunnan jokaisen kansalaisen velvollisuutena oli nyt puolustaa kansallisvaltiota. Tuona hetkenä syntyi ensimmäinen kansakunnan ja demokratian nimissä toimiva nationalistinen diktatuuri."
"Vallankumousta edeltäneet, heikommin hahmottuneet kansallisuuden tunteet muunnettiin nationalismiksi. Se loi pohjan uudenlaiselle voimakkaalle valtiotyypille, joka hallitsi väestöä diktatorisin ottein."
"Nationalismi on ollut siitä lähtien väestöä mobilisoiva voima, joka vahvistaa kansallisvaltion instituutioiden voimaa. Se valaa uskoa sotavoimiin valtion selkärankana. Se rohkaisee aggressiivista asennetta muihin valtioihin, kieltäytyy kompromisseista, luo piiritettynä olemisen ja ulkopuolisen uhan tunteita."
Näin nationalismi rohkaisee Keanen mukaan myös aikamme demokratioiden sydämissä olevia despotismin siemeniä. Tämä on vaarallista, koska nämä demokratiat ovat eräänlaisessa käännekohdassa. Uuden ajan varhaisten absoluuttisten valtioiden muuntuminen parlamenttien hallitsemiksi perustuslaillisiksi valtioiksi on päättynyt. Olennaisia osia julkisesta elämästä on nyt katoamassa demokraattisen valvonnan ulkopuolella olevien poliittisten instituutioiden hallintaan. Demokratian puolustamiseksi olisi tärkeätä vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa valtion kustannuksella, koska näin näkymätön vallankäyttö olisi vaikeampaa. Samalla kansalaiselämän aito pluralismi edellyttää niin kansalaisyhteiskunnan kuin valtion jatkuvaa demokratisoimista.
Nationalismi on ideologia, joka estää kansalaisyhteiskunnan kansainvälistymistä, kansalaisaloitteiden ulottamista rajojen yli, kansalaisliikkeiden kansainvälisten yhteistyömuotojen kehittämistä. Mutta ajassamme on oireita, jotka enteilevät kansallismielisyyden otteen heikentymistä. Aikakausi, joka uskoi, että jokainen kansakunta tarvitsi identiteettinsä säilyttämiseksi suvereenin kansallisvaltion, saattaa hyvinkin olla päättymässä. Keane luettelee neljä oireryhmää, joiden vahvistuminen voisi heikentää ratkaisevalla tavalla nationalismia.
"Ensimmäinen on erilaisten kansallisvaltiorakenteiden ulkopuolella olevien valtioinstituutioiden syntyminen. Tämä yhdistyy useissa osissa Eurooppaa virinneeseen uuteen kiinnostukseen alueellisia hallintomuotoja kohtaan. Kataloniassa, baskimaassa, Skotlannissa, Walesissa ja muualla painotetaan alueellisen hallituksen tarvetta. Ylikansallisella tasolla taas syntyy hallitusten välisiä elimiä ja viimein todellisia ylikansallisia instituutioita kuten Euroopan neuvosto ja Euroopan yhteisö."
"Tämä kehitys heikentää kaksi vuosisataa Eurooppaa otteessaan pitänyttä nationalismin haavetta, joka koki kansallisvaltion kansakunnan identiteetin jumalalliseksi takaajaksi. Uudetkin kansakunnat, jotka ovat vapautumassa entisen Neuvostoliiton tai hajoavan Jugoslavian otteesta, ovat tajuamassa tämän haaveen epärealistisuuden. Tämän päivän maailmassa luotu suvereeni kansallisvaltio joutuu heti ylhäältä päin tulevien kansainvälistymisen paineiden ja alhaalta päin tulevien vallan hajauttamista vaativien paineiden ristiaallokkoon."
"Toinen syy nationalismin otteen heikentymiseen on 1920-luvulla Geneven sopimuksen myötä syntynyt kansainvälisoikeudellinen haaste kansalliselle identiteetille ja kansallisvaltion suvereenisuudelle. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistus vuodelta 1948 on avaindokumentti tässä kehityksessä. Esimerkiksi EY:n Jugoslavialle esittämät vaatimukset osoittavat, ettei kansallisvaltioiden tai niiden hallitusten katsota omaavan absoluuttista sisäpoliittista määräämisoikeutta. Niiden on noudatettava tiettyjä kansainvälisesti sovittuja kriteerejä. Tästedes kansallisvaltioiden on taattava kansallisten vähemmistöjen identiteetit. Tällaisten kansainvälisten säännösten joukossa tärkeä on käsitys, ettei kansallisvaltiolla ole oikeutta kajota kansainvälisiin rajoihin."
"Kolmas kehityspiirre on kansalaisyhteiskunnan uusi löytyminen. Kansalaisyhteiskunnalla on Euroopassa kahden vuosisadan ajan ymmärretty ei-valtiollisten instituutioiden monisyistä verkkoa. Tällaisia instituutioita ovat esimerkiksi kirkot, ammattiliitot, ammatilliset elimet ja valtion instituutioista riippumattomat kansalliset ryhmittymät. Kansalaisyhteiskunnan uusi löytyminen osoittaa, että kansakunnan jäsenyys on vain yksi mahdollinen identiteetti. Muita identiteetin lähteitä ovat sukupuoli, ammatillisen järjestön tai ammattiliiton jäsenyys. Viime vuosikymmeninä olemme tulleet paljon paremmin tietoisiksi identiteettimme monimuotoisuudesta kansalaisina."
"Viimein mainitsisin ensimmäiset oireet uudenlaisen kosmopoliittisuuden ilmaantumisesta. Jo 1700-luvulla intellektuellien ja aristokraattien kosmopoliittisuus merkitsi jonkinlaisen vastuun tuntemista Euroopan tai maailman muiden osien tapahtumista. Kosmopoliitti saattoi olla englantilainen tai ranskalainen, mutta hän ei kokenut ylemmyyden tunteita muita kansallisuuksia kohtaan. Päin vastoin hän koki voimakkaita yhtenkuuluvuuden tunteita toismaalaisiin."
"Nyt uutta kosmopoliittisuutta voitaisiin ehkä hieman leikillisesti tai kenties idealistisesti luonnehtia Euroopan kansalaisen synnyksi. Euroopan kansalainen voi olla ranskalainen, saksalainen, hollantilainen tai espanjalainen, mutta hänellä on ainakin kohtuulliset tiedot muun Euroopan tapahtumista, eikä hän koe ylemmyydentunteita muita kansallisuuksia kohtaan. Euroopassa on pantavissa merkille ensimmäisiä oireita tämän kosmopoliittisuuden institutionaalisten takuiden synnystä. Euroopan kansalainen on saamassa tuekseen poliittisia ja kansalaisoikeuksia koskevia säännöksiä."
"Tämä kaikki merkitsee katastrofia niille nationalisteille, jotka pitävät oman kansakunnan jäsenyyttä elämän ylevimpänä kokemuksena ja omaa kansakuntaa kaikkia siinä määrin muita parempana, että verenvuodatuskin sen puolustamiseksi on tarvittaessa välttämätöntä."
Keane on tietoinen siitä, että liike-elämä on kaikkia muita edellä ylikansallisen yhteistyön kehittämisessä. Euroopan poliittinen yhdentyminen etenee sattumanvaraisesti, sokeasti, vailla demokraattista valvontaa. Tämän prosessin demokratisoiminen voisi antaa piristävän sysäyksen demokratiaa koskevalle keskustelulle EY:n jäsenmaissa. Demokratia Euroopan tasolla edellyttää demokratian syventämistä kansallisvaltioissa, Keane sanoo.
Kirjassaan Democracy and Civil Society Keane pitää tärkeänä demokratisoimisprosessin ulottamista poliittisen elämän piiristä (missä yksilöitä pidetään valtion kansalaisina) kansalaisyhteiskunnan piiriin, missä identiteetit ovat moninaisia ja ristikkäisiä. Kamppailu siitä, missä ihmiset saavat äänestää, on nyt yhtä tärkeätä kuin 19. ja 20. vuosisadan kamppailut siitä, kuka saa äänestää.
Kaikki nämä kysymyksenasettelut esiintyvät nyt myös kansainvälisessä elämässä. Keanen johtama instituutti vetää kansainvälistä Eurooppa-projektia, joka pohtii Euroopan kansalaisuuden luonnetta. Tutkijat hahmottavat nimenomaan Euroopan uuden kehityksen edellyttämää kansalaisoikeusajattelua. Perinteisten kansalaisoikeuksien (sananvapaus, kokoontumisvapaus, yhdistymisen vapaus, omaisuuden omistamisen vapaus), poliittisten oikeuksien (äänioikeus, hallitusten demokraattinen valvonta) ja sosiaalisten oikeuksien (oikeus työhön, terveydenhoitoon ja koulutukseen) ollaan hahmottamassa uutta oikeusryhmää. Keane kutsuu niitä alustavasti arkielämän oikeuksiksi.
"Viime vuosikymmeninä kaikkialla Euroopassa on jouduttu tekemisiin uusien ongelmien kanssa. Ihmiset vaativat puhtaampaa ilmaa, turvallisempaa ja rauhallisempaa ympäristöä, naiset vaativat oikeutta aborttiin, seksuaaliset ja etniset vähemmistöt etsivät identiteettiään, jopa kuolemasta puhutaan uudella tavalla eutanasia-keskustelun myötä."
"Tässä meillä on uusi rykelmä kansalaisoikeuksia, joista ei ole edes alettu keskustella eurooppalaisella tasolla. Mutta erilaisin kansalaisliikkein, kansalaisaloittein ja miksei myös poliittisissa puolueissa ihmiset pohtivat yhä enemmän elämän intiimimpiä ulottuvuuksia, joilla niilläkin on tekemistä identiteettiemme kanssa."
Keskeinen ongelma Euroopassa on asennoituminen siirtolaisiin. Nationalististen virtausten uusi nousu on tehnyt heidän asemansa tukalaksi, usein vaaralliseksi. Keane muistuttaa, että siirtolaiset muodostavat jo lukumäärältään yhden lisäjäsenen eurooppalaiseen yhteisöön. EY:n jäsenmaissa on 16 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole täysiä kansalaisoikeuksia asuinmaissaan.
Keane pitää kiireellisenä näiden ihmisten oikeuksien selvittämistä. Eurooppa-projektissa on käytetty kansalais-käsitteen — 'citizen' — rinnalla käsitettä 'denizen'. Sillä tarkoitetaan ihmistä, jolla on oleskeluoikeus tietyssä kansallisvaltiossa ja jotka nauttivat useimmista kansalaisoikeuksista kuten ainakin osittaisesta äänioikeudesta ja oikeudesta terveydenhoitoon. Heidän lapsensa voivat käydä koulua. Mutta he eivät ole täysiä kansalaisia, koska ei heillä ei ole asianomaisen maan passia.
"Denizen-käsite on mielestäni hyödyllinen ajateltaessa kansalaisuuden tai kansalaisoikeuksien ulottamista sellaisiin väestöryhmiin, jotka Euroopan yhdentymiskehitys marginalisoi. Näiden ihmisten oikeuksien ajatteleminen on tärkeätä. Jos kansalaisoikeuskeskustelua ei uloteta koskemaan turvapaikkaoikeutta, siirtolaisuutta ja väestöjen muuttoliikkeitä, edessämme on pitkä ajanjakso, jota leimaavat nationalismi, muukalaisviha ja rasismi. Tällainen kehitys ei enteilisi hyvää Euroopalle.