web statistics

YLE/Moniääninen Eurooppa **** 26.11.2019 **** Front Page

Ukraina ja konfliktien maailma

Hannu Reime

Ukrainassa ei ollut sen enempää vallankumousta kuin vallankaappaustakaan vuonna 2014, kun presidentti ajettiin maanpakoon mielenosoitusten saattelemana. Ainoa asia, joka muuttui, oli se, että Ukrainan geopoliittinen kompassi kiinnittyi osoittamaan läntiseen suuntaan, kun maa aikaisemmin oli varjellut yhtä hyviä suhteita myös Venäjään. Näin toteaa ukrainalainen tutkija Julija Jurtshenko uudessa kirjassaan, jossa hän erittelee yksityiskohtaisesti kotimaansa tapahtumia päättyvällä vuosikymmenellä ja sijoittaa ne kansainväliseen yhteyteen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä maailmassa. Hannu Reime on tavannut Julija Jurtshenkon Lontoossa ja esittelee sekä kommentoi tämän ajatuksia ohjelmasarjassa Moniääninen Eurooppa. Ohjelman on tuottanut ja näytteet [lihavoitu] lukee Jorma Mattila.

[Rozmova pro perevorot čy zminu režymu…] Siitä, mitä Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa tapahtui talvella 2013–2014, on esitetty monenlaisia analyysejä. Vasemmalla monet kommentaattorit ovat sitä mieltä, että presidentti Viktor Janukovytshin erottaminen helmikuussa 2014 oli oikeistolainen vallankaappaus ja hallitusjärjestelmän eli regiimin vaihdos.  Olen turhautumiseen saakka pyrkinyt osoittamaan, että käsityksen esittäjät ovat väärässä. Regiimin vaihtuminen tarkoittaa sitä, että valtio suuntaa talous- ja ulkopolitiikkansa perustavalla tavalla ja laadullisesti uudelleen. Mitään sellaista eivät mielenosoittajat Kiovan itsenäisyyden aukiolla Maidanilla saaneet aikaan tuona talvena. Suurin muutos oli se, että Ukraina kiinnitti geopoliittisen kurssinsa länteen, kun se aikaisemmin oli painottanut suhteitaan samanveroisina sekä läntisiin valtoihin että Venäjään. Nyt linja fiksattiin vain toiseen ilmansuuntaan.

Näitä hieman epäortodoksisia ajatuksia esittää ukrainalainen tutkija Julija Jurtshenko, joka opettaa Greenwichin yliopistossa Lontoossa. Jurtshenkolta ilmestyi viime vuonna kirja, jolle hän antoi kiehtovan ja kysymyksiä herättävän nimen, Ukraina ja pääoman valtakunta: markkinareformeista aseelliseen konfliktiin. Kirjoittaja tarkastelee kotimaataan Ukrainaa ja vakavaa selkkausta Venäjän kanssa siitä, usein unohtuvasta näkökulmasta, että Neuvostoliiton hajoaminen kolme vuosikymmentä sitten loi maailman, jossa pääoma hallitsee kaikkialla ja kapitalismi on käytännössä ainoa vallitseva tuotantotapa. Näissä annetuissa puitteissa erilaiset imperialismit taistelevat vallasta ja rahasta geopoliittisilla kilpakentillä.'

Haastattelen Julija Jurtshenkoa Greenwichin yliopiston kampuksella, joka on asettunut Britannian kuninkaallisen laivaston vanhan sotakoulun alueelle, rakennuskompleksiin, joka kuuluu Lontoon maineikkaimpiin arkkitehtonisiin muistomerkkeihin. Täällä, Thames-joen rannalla koulutettiin aikoinaan upseereita laivastoon, joka piti yllä brittiläistä maailmanvaltaa. Joen vastarannalla kohoavat Lontoon Docklandsin uudet pilvenpiirtäjät symboleina pääoman vallalle ja kapitalismille, jonka nykyistä vaihetta kuvataan uusliberalismiksi. Termi on mielestäni harhaanjohtava: eihän ahneus ole uutta eikä rahanhimo liity millään tavoin vapaamielisyyteen. Ilmaus ”uusliberalismi” näyttää kuitenkin vakiintuneen paikalleen, joten kokonaan sen käyttöä ei voi välttää yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Annetaan Julija Jurtshenkon jatkaa perusteluaan sille, miksi presidentti Janukovytshin syrjäyttämistä helmikuussa 2014 ei voi kutsua vallankaappaukseksi.

[Ale tak samo majemo...] Kun presidentti oli ajettu maasta, siihenastinen uusliberaalinen talouspolitiikka jatkui kiihtyvällä vauhdilla samalla, kun johtoon tuli joitakin uusia kasvoja. Muutama kansanedustajana toiminut oligarkki pakeni Janukovytshin tavoin maasta, mutta heidän varoihinsa ei puututtu, ja heidän yrityksensä jatkoivat toimintaansa. Monet palasivat kotimaahan sen jälkeen, kun Volodymyr Zelenskyi oli voittanut presidentinvaalin viime keväänä. Niin oli ennakkoon suunniteltu tapahtuvan, jos tämä TV-kasvo todella tulisi valituksi. Ei voida siis puhua mistään laadullisesta järjestelmän – regiimin – muutoksesta, vaikka Maidanin mielenosoitukset johtivat Venäjän aggressioon väkivaltaisine seurauksineen: Krimin niemimaa liitettiin Venäjään, ja Moskova alkoi tukea Donbassin kapinallisia ja heidän perustamiaan separatistialueita Itä-Ukrainassa. Mutta ei pidä unohtaa sitäkään, että Venäjän ja Ukrainan taloussuhteet jatkuivat konfliktista huolimatta osin vanhojen, neuvostoaikaisten instituutioiden kautta. Regiimin vaihtumista vastaan puhuu sekin, että monet poliitikot jatkoivat entisissä tehtävissään. Parlamenttia ei synnytetty kadulla, eikä kaappausta tai systeemin vaihtumista tapahtunut. Vain geopoliittinen suunta kiinnittyi yhteen asentoon. 

Mielenosoitukset Kiovan Maidan-aukiolla jatkuivat läpi talven 2013–2014. On totta, että mielenosoittajat saivat tukea ulkoapäin, erityisesti Yhdysvalloista. Totta on myös, että äärioikeistolaiset ryhmät Svoboda ja Oikea Sektori tappelivat mellakkapoliisin kanssa ja kuuluivat tunnuksineen näkyvimpiin poliittisiin ryhmiin aukiolla. Näitä tosiasioita on käytetty argumenttina vallankaappaus-teesin puolesta. Yhdysvallat ja hieman vähemmässä määrin muut länsivallat auttoivat mielenosoittajia geopoliittisista syistä, mutta kymmenet, jopa sadat tuhannet ihmiset tuskin olisivat kokoontuneet aukiolle läpi kylmän talven pelkästään ulkovaltojen manipuloimina. Syyt mielenosoituksiin olivat sisäisiä, köyhyyden ja korruption aiheuttamia, siitä riippumatta, mitkä geopolitiikan toimijat niitä tukivat. Äärioikeiston kannatus taas jäi varsin vähäiseksi myöhemmin keväällä pidetyissä vaaleissa, vaikka Kremlin ja Putinin ystävien propagandassa koko Maidan-liike leimattiin fasistiseksi. Sanomattakin on selvää, että samalla vaiettiin venäläisen äärioikeiston läsnäolosta Itä-Ukrainan separatistialueilla. 

 Julija Jurtshenkon kirja eroaa useimmista muista Ukraina-kommenteista siinä, että se sijoittaa viime vuosien tapahtumat maailmanlaajuiseen yhteyteensä ja samalla tarkastelee seikkaperäisesti, jopa hengästyttävän yksityiskohtaisesti, Ukrainan taloudellis-yhteiskunnallista rakennetta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. ”Pääoman uhreille” omistettu kirja ilmestyi englanniksi viime vuonna riippumattoman vasemmistolaisen Pluto Pressin kustantamana, ja sen ukrainankielinen käännös julkaistaan tulevana vuonna. Käännöksen kustantaa Berliinissä toimiva Rosa Luxemburg – säätiö. Tähän sisältyy pieni historiallinen paradoksi: polemisoidessaan kansallista itsemääräämisoikeutta puolustanutta Leniniä vastaan Luxemburg nimittäin leimasi ukrainalaisten kansalliset pyrkimykset ”pikkuporvallisten professoreiden ja opiskelijoiden” puuhasteluksi. Kun mainitsin tästä Julija Jurtshenkolle, hän totesi, että ”punainen Rosa” oli runsaasti yli sata vuotta aikaansa edellä: hän ajatteli mahdollista kapitalismin jälkeistä tulevaisuutta ja uutta maailmaa, jossa kansallisuuksien eroilla ei enää olisi poliittista merkitystä.    

Venäjä suurimpana ja Ukraina toiseksi suurimpana entisenä neuvostotasavaltana eivät juuri järjestelmältään eroa toisistaan. Molempien maiden kapitalismia hallitsevat yhteiskunnan varallisuuden 30 vuotta sitten itselleen kaapanneet oligarkit. Tärkeänä erona on se, että Vladimir Putinin noustua Venäjän valtion huipulle vuosituhannen vaihtuessa työnjako poliittisen johdon ja miljardöörien välillä selkiytyi: oligarkit saavat rikastua, kunhan eivät puutu politiikkaan niin kuin onnettomuudekseen teki oligarkki Mihail Hodorkovski. Ukrainassa tällaista tehtävänjakoa ei ole muotoutunut. Mutta molempiin maihin kapitalismi on palannut rajussa muodossa. Pyysin Julija Jurtshenkoa kertomaan suomalaisille radionkuuntelijoille, mitä hän tarkoittaa kirjansa otsikossa esiintyvällä termillä ”pääoman valtakunta” tai ”pääoman imperiumi”

[Djakuju za ce duže važlive pytannja …] Kiitän tästä hyvin tärkeästä kysymyksestä. Pääoman valtakunnasta on mielestäni tärkeää keskustella siksi, että eri puolilla maailmaa on puhjennut selkkauksia, joiden taustalla on valtapoliittisia yhteenottoja tai yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta nousevaa kapinointia, muun muassa Pohjois-Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa, Korean niemimaalla ja Ukrainan ja Venäjän rajalla. Ei tarvitse olla marxilainen alkaakseen puhua kilpailevien imperiumien yhteenotoista tai Venäjän ja lännen vastakkainolosta, joka tuo mieleen kylmän sodan. Mutta usein unohdetaan se, että näiden konfliktien perustana oleva luokkarakenne ja ideologia ovat perinpohjin muuttuneet Neuvostoliiton jakauduttua osiinsa. Keskustelua maailman tilasta käydään pääasiassa kansallisvaltioista lähtien. Yritän kirjassani tuoda esille sitä tosiasiaa, että kilpailevilla imperiumeilla on kaikilla sama perusrakenne: ne ovat kapitalistisia eivätkä missään ratkaisevassa mielessä eroa toisistaan, ja ne toimivat saman maailmanlaajuisen kapitalismin sisällä hyötyäkseen muista ja rikastuttaakseen itseään. Ja samalla kukin niistä yrittää puolustaa omaa versiotaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Ne toimivat myös yhdessä samaan aikaan, kun kilpailevat keskenään. Venäjän sekä Ukrainan ja lännen välisessä konfliktissa törmäävät yhteen kapitalistiluokan kilpailevat fraktiot. Vaikka Venäjä poistettaisiin koko yhtälöstä, konfliktit eivät katoaisi minnekään. Ne koskettavat Ukrainaa ja Euroopan muita maita, Venäjää itseään ja Yhdysvaltoja. Näissä konflikteissa heijastuu myös se vastakohtaisuus, joka vallitsee yhä ahtaammalle ajetun palkkatyön ja voimansa tunnossa uhoavan pääoman välillä.

Julija Jurtshenko mainitsi joukon sattumanvaraisesti mieleen tulleita konflikteja eri puolilta maailmaa 2000-luvulla ja varsinkin nyt päättyvän vuosikymmenen aikana. Niistä tuhoisimpiin kuuluu sota Syyriassa. Siellä suuri joukko ulkopuolisia valtoja on kirjaimellisesti käynyt sotaa syyrialaisilla ja saanut yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa aikaan katastrofin, jossa puoli miljoonaa ihmistä on kuollut ja puolet syyrialaisista joutunut jättämään kotinsa, heistä puolet paennut maan rajojen ulkopuolelle. Syyriassa on myös nähty se, kuinka valtiot ja geopoliittiset valtaryhmittymät voivat hyvin nopeasti muuttua vihollisista yhteistyökumppaneiksi. Turkki ja Venäjä olivat muutama vuosi sitten sodan partaalla Syyriassa, nyt ne järjestelevät yhdessä syyrialaisten tulevaisuutta, kun sota on tehnyt Venäjästä tärkeän toimijan Lähi-idän geopoliittisella
näyttämöllä. Palataan Ukrainaan. Julija Jurtshenko selostaa kirjassaan tarkan yksityiskohtaisesti sen, kuinka julkinen talous Neuvostoliiton hajoamisen vuosina siirtyi yksityiseen omistukseen:

[Kryminal’no-polityčnyj…] Neuvostoliitossa yksityinen taloudellinen toiminta oli kielletty samaan aikaan, kun kulutustavaroista ja palveluista oli pulaa koko ajan. Puutetta helpotti maanalainen varjotalous ja siinä toimineet ihmiset. Heistä muodostui se, mitä kutsuttiin rikollis-poliittiseksi yhteenliittymäksi. Siinä toimineet ihmiset eivät ainoastaan hankkineet farkkuja tai huonekaluja niitä tarvitseville, vaan kävivät myös valuuttakauppaa, salakuljettivat tuotteita ulkomailta tai saattoivat varastaa julkisten yritysten tuottamia tavaroita. Varjotalouden toimijoiden sekä puolueessa ja turvallisuuselimissä työskentelevien ihmisten välillä vallitsi yhteys: jälkimmäiset suojelivat ensin mainittuja. Pimeä yksityinen liiketoiminta alkoi viimeistään 1960-luvulla, ehkä aikaisemminkin. 1980- luvun loppupuolen perestroika-uudistuksissa sallittiin yksityinen liiketoiminta rajoitetussa määrin. Puolueen nuorisojärjestölle Komsomolille annettiin oikeus perustaa osuuskuntia. Varjotalous muuttui puolittain lailliseksi, kun se lyöttäytyi yhteistyöhön Komsomol-nuorten osuuskuntien kanssa. Kun Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa ja talous yksityistettiin, kaikkea ei tarvinnut aloittaa alusta. Vuosikymmeniä vanha varjotalous ja osuuskunnat olivat toimineet laillistetun kapitalistisen talouden edeltäjinä. Esimerkiksi Ukrainan suurimman pankin pitkään omistaneet oligarkit Ihor Kolomoiskyi ja Hennadi Boholjubov tulivat osuuskunnista. Kun rikollis-poliittisen liiton kriminaaleista tuli kapitalisteja, he perustivat omia puolueitaan eivätkä tarvinneet enää turvallisuusviranomaisten suojelua. Sellaiset tunnetut oligarkit kuin Rinat Ahmetov ja myöhempi presidentti Viktor Janukovytsh menivät politiikkaan. Janukovytsh oli perustamassa omaa Alueiden puoluettaan. Kriminaaleista tuli oligarkkeja ja oligarkeista poliitikkoja, joiden kontrollissa ovat turvallisuusjoukot ja poliisi. Tämä kaikki on syytä tietää, jotta ymmärtäisi, mitä Ukrainassa on tapahtunut.

Ukrainan uudeksi presidentiksi valittiin viime keväänä mies politiikan ulkopuolelta, näyttelijä ja TV-kasvo Volodymyr Zelenskyi, joka oli perustanut Sluha Narodu (’kansan palvelija’) - nimisen puolueen samannimisen suositun TV-show’nsa mukaan. Julija Jurtshenko näkee valinnassa todella huolestuttavia piirteitä:

[Z prixodom do vlady Volodymyra Zelens’koho…] Asiat Ukrainassa ovat edenneet perin kummalliseen suuntaan. Konflikti idässä on jonkin verran rauhoittunut, mutta sitä ei ole ratkaistu. Zelenskyi valittiin presidentiksi 73 prosentin ääniosuudella, sillä monet ukrainalaiset olivat panneet toivonsa henkilöön, joka tulee politiikkaan täysin ulkopuolisena. Vaalien ehdokkailla ei ollut poliittista kokemusta tai ohjelmaa, joka heijastaisi valitsijoiden tarpeita ja toiveita, ja sellainen presidentti myös valittiin, presidentti vailla ohjelmaa, presidentti, joka ei puhu medialle. Maata koettelee edustuksellisen
demokratian kriisi, ideologis-poliittinen tyhjiö, jonka ovat täyttäneet amatöörit. Zelenskyi sanoo olevansa kollektiivinen presidentti ja puhuu aina tiimistä eikä itsestään. Se voi olla hyvin vaarallista. Neuvotteluissa Naton, Venäjän, Ranskan, Britannian ja muiden kanssa neuvotteluhuoneeseen ei mene tiimi, vaan näyttelijä Zelenskyi, jolla ei ole mitään ymmärrystä diplomatiasta, laeista tai kansainvälisistä järjestöistä ja niiden toiminnasta. Ja tiimi itsessään koostuu henkilöistä, jotka kannattavat uusliberalismin äärimmäistä suuntaa: yksityistetään kaikki, supistetaan valtio, puolitetaan kansanedustajien määrä, luovutetaan yhteiskunnan toimintoja ylikansalliselle pääomalle, joka on kotimaistakin saaliinhimoisempaa, ja heikennetään työntekijöiden asemaa. Jo nyt kymmenen prosenttia ukrainalaisista työläisistä ahertaa ulkomailla.

Julija Jurtshenko päättää kirjansa lakoniseen ennusteeseen: Ukrainalla on edessään uusia Maidaneita. Jos niitä tulee, niin ehkä ne ovat silloin irtautuneet kokonaan geopoliittisesta kytköksestä Ukrainan, Venäjän ja lännen suhteisiin.


Hannu Reime


Moniääninen Eurooppa/Yle 1
23.11.2019

Yuliya Yurchenko, Ukraine and the Empire of Capital: From Marketisation to Armed Conflict. Pluto Press 2018.

Юлія Юрченко, Україна та імперія капіталу: від ринкових реформ до збройного конфлікту. RLS Press 2020


Arkisto: Hannu Reime, Ukraina, Venäjä