BBC Finnish Section, 10.8.1990
BBC Finnish Section, 10.8.1990
Juonto: Ja nyt Lontoon polttopisteestä. Persian lahden kireä tilanne on saanut maailman pidättämään henkeään. Britanniassa tapahtumien kulkua on seurattu erityisen tarkkaan, koska maalla on vanhoja historiallisia siteitä Lähi-itään. Kuwaitista tuli itsenäinen valtio Britannian myötävaikutuksella. Tapani Lausti tarkastelee Britannian roolin historiaa tällä räjähdysalttiilla alueella.
Britannian laivaston alusten ja ilmavoimien lentokoneiden osallistuminen Saudi-Arabian puolustamiseen Irakin mahdollista hyökkäystä vastaan on kuin heikko kaiku brittien taannoisesta ylivallasta alueella. Persian lahtea luonnehdittiin menneinä aikoina brittiläiseksi järveksi. Alueen pienten arabivaltioiden olemassaolo on Britannian maailmanvallan perua. Persian lahti oli jo ennen öljyrikkauksien löutämistä briteille tärkeä, olihan se kulkureitti brittien hallitsemaan Intiaan.
Kuwait on yksi tämän historiallisen prosessin luomista pikkuvaltioista. Kuwaitia koskeva kiista on yksi monista alueriidoista, joita brittivallan vähittäinen purkautuminen alueella aiheutti. Kun Britannia myönsi Kuwaitille itsenäisyyden vuonna 1961, Irak reagoi tapahtumaan äärimmäisen vihamielisesti. Irakin silloinen sotilasjohtaja Abdul Karim Kassem sanoi pilkallisesti Britannian julistaneen öljykaivon itsenäiseksi valtioksi. Kassem lähetti armeijansa Kuwaitin rajan tuntumaan, mutta luopui hyökkäysaikeistaan brittien lähetettyä alueelle joukkojaan. Tosin nämä joukot korvattiin nopeasti arabiliiton yhteisillä asevoimilla.
Kuwaitia koskevan kiistan juuret ovat vieläkin kauempana historiassa. Irak piti viime vuosisadan lopulla Kuwaitia osana turkkilaisten aiemmin hallitsemaa irakilaista Basran maakuntaa, eikä katsonut hyvällä sen irrottamista erilliseksi alueeksi vuonna 1889 solmitulla Britannian ja Kuwaitin sopimuksella.
Brittiläinen hegemonia Persian lahdella alkoi Bahreinista ja Qatarista jo viime vuosisadan puolivälissä. Vuosisadan loppuun mennessä brittien valta saavutti Kuwaitin ja 20. vuosisadan alussa Irakin. Alueen emiirikuntien kanssa solmitut sopimukset saattoivat koko alueen Britannian valvontaan. Ensimmäinen sopimus solmittiin Omanin kanssa vuonna 1915. Ja viimein Saudi-Arabian kanssa solmittu sopimus vuonna 1927 sinetöi brittien ylivallan. Britannian myötävaikutuksella heimojohtajista tuli pikkuvaltioiden päämiehiä. Näin alueelle syntyi valtioiden välisiä rajoja, joita aiemmin ei siellä ollut. Rajoille ilmestyi tulleja. Asukkaat alkoivat pitää itseään kansallisuuksina. Nämä valtiot olivat toisin sanoen täysin keinotekoisia luomuksia.
Olennaista osaa brittien politiikassa näyttelivät öljysopimukset. Alueen hallitsijat sitoutuivat myöntämään öljynporauslupia ainoastaan Britannian hallituksen nimeämille yhtiöille. Britannia eristi käytännössä Persian lahden valtiot muusta maailmasta varmistaakseen valtansa alueella. Nämä valtiot eivät olleet oikeudelliselta asemaltaan siirtomaita tai protektoraatteja. Niillä oli vain sopimussuhde Britanniaan. Niiden kaikki suhteet muihin maihin hoidettiin Lontoon kautta. Brittien eristämisyrityksistä huolimatta öljy avasi ajan mittaan Persian lahden alueen muulle maailmalle.
Ensimmäinen amerikkalainen öljy-yhtiö sai 20-luvulla porausluvan Bahreinissa ja pian sen jälkeen Saudi-Arabiassa. Amerikkalaisten ilmestyminen alueelle ja Britannian maailmanvallan heikkeneminen synnyttivät kitkaa Washingtonin ja Lontoon suhteisiin. Toisen maailmansodan aikana amerikkalaiset painostivat brittejä uudistamaan 20-luvulta peräisin olleen sopimuksen öljyvarojen jakamisesta. Yhdysvallat puhui avoimen oven politiikasta, vaikka amerikkalaisilla ei ollut pienintäkään aikomusta päästää muita valtoja käsiksi läntisen pallonpuoliskon luonnonvaroihin. Yhdysvaltain tavoitteena oli lisätä amerikkalaisten valvonnassa olevaa öljyntuotantoa kaikkialla maailmassa.
Washingtonin pyrkimyksiä helpotti se, että Irakin ja Iranin silloisten hallitsijoiden silmissä amerikkalaisten kasvava läsnäolo tasapainotti brittien hallitsevaa asemaa alueella. Persian lahden nopeasti lisääntynyttä merkitystä maailmanpolitiikassa osoitti se, että toisen maailmansodan lopussa lähes puolet maailman tunnetuista öljyvaroista oli Lähi-idässä. Vielä ensimmäisen maailmansodan päättyessä läntinen pallonpuolisko oli ollut maailman öljyntuotannon keskus. Toisen maailmansodan päättyesssä Yhdysvaltain ulkoministeriö totesi, että Saudi-Arabian öljyvarat muodostavat huiman strategisen voiman lähteen ja yhden maailmanhistorian suurimmista aineellisista palkinnoista.
Amerikkalainen propaganda alkoi leimata Britannian alueen pahantekijäksi puhuen brittien harjoittamasta taloudellisesta kiristyksestä. Sodan jälkeisinä vuosina amerikkalaiset öljy-yhtiöt valtasivat aggressiivisesti elintilaa briteiltä. Brittiläis-hollantilaiset yhtiöt valvoivat vuonna 1946 66 prosenttia Lähi-idän öljyntuotannosta. Vuoteen 1953 mennessä niiden osuus laski 31 prosenttiin. Samana ajanjaksona amerikkalaisten yhtiöiden osuus nousi 31 prosentista 60 prosenttiin. Amerikkalaisten aggressiivisuus heikensi brittien valtaa alueella jopa nopeammin kuin Washington alunperin halusi. Pian amerikkalaisten oli jo lähetettävä omia sota-aluksia alueelle täyttämään tyhjiötä, johon amerikkalaiset pelkäsivät Neuvostoliiton pyrkivän.
Iran oli yksi alueen strategisen hallinnan kulmakivistä. Englantilaiset säilyttivät otteensa Iranin öljyyn vuoteen 1954 asti. Silloin toimeenpantu Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n tukeman vallankaappauksen jälkeen amerikkalaiset öljy-yhtiöt saivat 40 prosentin osuuden Iranin öljyyn. Washingtonin päätöksentekijät pitivät öljy-yhtiöitä Yhdysvaltain ulkopolitiikan tärkeinä työrukkasina. Maailman luonnonvarat haluttiin ennen kaikkea Yhdysvaltain strategiseen valvontaan. Jordanian kuningas Hussein ja muut amerikkalaismieliset arabihallitsijat näyttelivät tärkeätä osaa prosessissa, joka merkitsi Britannian vaikutusvallan romahtamista.
Britannian riippuvuus Lähi-idän öljystä ja Kaukoidän tinasta ja kumista sai britit kuitenkin pitämään edelleen joukkojaan Suezin itäpuolella. Adenin tukikohtaa pidettiin tärkeänä Persian lahden puolustukselle ja Kaukoidän yhteyksille. 60-luvulla tämän sotilaallisen läsnäolon kustannukset alkoivat kuitenkin käydä sietämättömiksi. Britit vetivät joukkonsa Lähi- ja Kaukoidästä vuonna 1971.
Tämä loi vaikean tilanteen Persian lahden pikkuvaltioille, jotka olivat niin kauan olleet riippuvaisia Britanniasta. Ne pelkäsivät Saudi-Arabian, Iranin ja muiden vahvempien valtojen mahdollisia laajenemispyrkimyksiä. Qatar ja Bahrein julistautuivat itsenäisiksi vuonna 1971 ja loput seitsemän Persian lahden sheikkikuntaa muodostivat Arabiemiraattien liiton. Viimeiset jäänteetkin Persian lahden brittiylivallasta katosivat.
Sittemmin Britanniasta on itsestäänkin tullut Pohjanmeren öljyn ansiosta öljyntuottaja. Mutta pääministeri Margaret Thatcher on hiljattain muistuttanut Lähi-idän öljyn tärkeydestä läntisille teollisuusmaille. Jo ennen Irakin hyökkäystä Kuwaitiin hän oli antanut ymmärtää kannattavansa Pohjois-Atlantin liiton Naton sotilaallisen valmiuden ulottamista raaka-ainevarojensa vuoksi strategiseen Lähi-itään, ajatus, joka kenties nyt saa lisäkannatusta.
Mutta Saddam Husseinin hyökkäys Kuwaitiin on muistutus alueen voimapolitiikan arvaamattomuudesta. Saddam Hussein on arabimaiden vanhan radikaalin yhtenäisyyshaaven myöhäinen ja fasistinen edustaja. Hänen vihamielisyytensä Britanniaa kohtaan perustuu brittien historialliseen osuuteen arabimaailman pirstoamisessa erillisiksi valtioiksi. Mutta Saddam Husseinin Kuwaitiin tekemän hyökkäyksen välittömät vaikuttimet löytyvät todennäköisesti sisäpolitiikasta. Iranin vastainen sota aiheutti suuria kärsimyksiä irakilaiselle siviiliväestölle. Husseinin ympärillä maata hallitseva eliitti on kahminut häikäilemättömästi rikkauksia omiin käsiinsä.
Saddam Hussein yrittänee lisätä populistista suosiotaan paljon kärsineen kansansa keskuudessa uskaltamalla asettua uhmaamaan vauraita teollisuusvaltoja. Monet arabit kokevat vastenmieliseksi Lännen vauraiden maiden tavan ajautua paniikkiin öljynhintojen ja öljyn saatavuuden vuoksi. Heitä ei miellytä rikkaiden maiden asenne, joka pitää niiden oikeutta Lähi-idän luonnonvaroihin niin itsestään selvänä, että tätä oikeutta voidaan puolustaa jopa asevoimin.
Monien jordanialaisten ja Jordaniassa asuvien palestiinalaisten sanotaan reagoineen riemulla Saddam Husseinin seikkailupolitiikkaan. Eräät arabikommentaattorit sanovat tämän kuvastavan sitä epätoivoa ja voimattomuuden tunnetta, johon miljoonat arabit ovat vaipuneet. Näiden ihmisten mielissä mikä tahansa muutos saattaa olla parempi kuin tilanteen pysyminen ennallaan.
Mutta myös monet niistä arabeista, jotka haluavat Yhdysvaltain ja sen liittolaisten apua Irakia vastaan, suhtautuvat amerikkalaisten ja englantilaisten sota-alusten läsnäoloon Persian lahdella todennäköisesti sekavin tuntein. Onhan Yhdysvallat Israelin tärkeänä tukijana arabien silmissä häikäilemätön suurvalta, joka viime kädessä ajaa ennen kaikkea omaa etuaan. Ja monet alueen hallitsijat ovat perineet valtansa brittien aikoinaan valtaistuimilleen asettamilta kuninkailta ja emiireiltä.