YLE/Ajantasa 9.3.2006

Lähi-idän strategiset pelit

Hannu Reime

Irania on viime päivinä painostettu ankarasti maahan kohdistettujen ydinhanke-epäilyjen vuoksi. Hannu Reime pohtii torstai-iltapäivän kolumnissaan Iranin nousua alueelliseksi suurvallaksi.  

Kokenut brittiläinen kommentaattori David Hirst kirjoitti tammikuussa, että Lähi-idän politiikan sekavassa viidakossa on Irakin vallanvaihdoksen jälkeen kaksi kuningasta: Israel ja Iran. Hirst ei tarkoittanut sitä, että viimeinen este jengipäällikkyyksien jakautumiselle näiden kahden valtion kesken olisi poistunut sen takia, että Saddam Hussein ei enää pysty uhkailemaan naapureitaan. Saddam oli ollut ympäristölleen vaaraton jo pitkälti toista vuosikymmentä ennen Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin keväällä kolme vuotta sitten. Mutta hallitusjärjestelmän vaihtuminen Irakissa on epäsuorasti vahvistanut Irania, sen shiia-islamistista johtoa, tavalla, joka ei arvattavasti ollut Irakiin hyökänneitten amerikkalaisten tarkoituksena.

Iran on maailman suurin shiiaalainen maa ja Irak toiseksi suurin. Islamin shiialaista haaraa tunnustavista shiiamuslimeista muodostuu Irakin merkittävin uskonnollinen ryhmä. Kulttuuriltaan irakilaiset eivät ole kovin uskonnollisia, eikä Saddam Husseinin diktatuuri ollut luonteeltaan millään tavoin tuonpuoleista, vaikka Husseinia kannattanut klikki olikin taustaltaan sunnimuslimeita. Diktatuuri nojasi ennen kaikkea maalliseen Ba’th-puolueeseen ja sen kansallismieliseen arabi-ideologiaan. Kun Irakin shiiat nyt ovat vapautuneet tästä ikeestä ja saaneet perustaa omia puolueitaan ja järjestöjään, ei ole ihme, että samalla myös Iran on voinut kasvattaa vaikutusvaltaansa ongelmallisessa naapurimaassaan. 

Shiiat ovat Irakissa kansallisesti ja kieleltään arabeja ja eroavat siis persiaa puhuvista iranilaisista. Mutta sikäli kuin he Saddamin valtakaudella pyrkivät vahvistamaan uskonnollista identiteettiään, he saivat kärsiä ankaraa sortoa, kuten saivat kärsiä myös Irakin suurimpaan kansalliseen ja kielivähemmistöön kuuluvat kurdit. Shiiojen sorto kävi erityisen ankaraksi keväällä viisitoista vuotta sitten, kun nämä olivat silloisen Persian lahden sodan loppuvaiheessa tehneet epäonnistuneen kapinayrityksen Etelä-Irakissa. Shiiat eivät saaneet hankkeelleen apua Yhdysvaltojen johtamalta liittoutumalta, joka juuri oli vapauttanut Irakin miehittämän Kuwaitin.

Miksi amerikkalaiset eivät silloin tulleet irakilaisten shiiojen avuksi, on mielenkiintoinen kysymys. Yksi syy on saattanut olla pelko Irakin hajoamisesta ja Iranin vahvistumisesta. Yhdysvallat oli tukenut Saddam Husseinia koko edeltäneen vuosikymmenen ajan sen jälkeen, kun Irakin diktaattori oli aloittanut hyökkäyssodan shaahin kukistamisen heikentämää Irania vastaan syyskuussa 1980. Sodan viime vuosina amerikkalaiset antoivat arvokasta tiedustelutietoa Irakin armeijalle, eikä maitten lämpimiä suhteita heikentänyt edes se, että irakilaiset upottivat Yhdysvaltojen laivaston aluksen ranskalaisella ohjuksella Persian lahdella sillä seurauksella, että 37 amerikkalaista merisotilasta menetti henkensä. Asiasta ei tehty suurta numeroa, vaan yhteistyö jatkui.

Saddam Hussein luuli kuitenkin itsestään liikoja. Renki astui isännän tontille miehittämällä brittien aikoinaan Irakista erottaman Kuwaitin mittavine öljyvaroineen. Ne olisivat olleet kelpo lisä Irakin jo muutenkin valtavaan öljyomaisuuteen. Tästä Saddamin väärästä askelesta alkoi tapahtumasarja, joka toistakymmentä vuotta myöhemmin päättyi siihen, että Yhdysvallat ja se, mitä Washington kutsui halukkaitten koalitioksi, Britannia etummaisena, hyökkäsi Irakiin ja teki lopun Saddam Husseinin diktatuurista. Siitä myös alkoivat ne uudet ongelmat, jotka nyt koettelevat irakilaisia joka päivä, uudenlainen pelko. Se ei enää johdu diktatuurista, vaan Yhdysvaltojen häikäilemättömästä sodankäynnistä vihamielisessä ympäristössä ja fanaattisten ryhmien itsemurha- ja muusta terrorismista sekä toisaalta islamismin noususta maalliseen menoon tottuneessa maassa.

Myös päätöksentekijöillä Washingtonissa on omat ongelmansa suuressa strategisessa pelissään. Oloja Irakissa ei ole saatu vakiintumaan, vaikka vastustaja on Yhdysvaltoihin verrattuna sotilaallinen kääpiö. Suurena geopoliittisen pulmana taas on se, että Saddam Husseinin kukistumisesta on eniten hyötynyt Iran, maa, jonka korkein hengellinen johtaja kutsui Yhdysvaltoja ”suureksi saatanaksi”, ja jonka poliittinen linja ei siitä ole sittemmin paljonkaan pehmennyt.

Iran on suuri maa, jonka valtajärjestelmää ei kumota muutaman viikon sotatoimilla niin kuin amerikkalaiset tekivät Irakissa. Vastoinkäymiset Irakin hallinnassa osoittavat myös, että hallituksen kaataminen voi kyllä onnistua heikossa ja kansainvälisesti eristetyssä maassa, mutta vakaitten olojen luominen onkin aivan eri asia.

Entä viidakon kuninkaat, Israel ja Iran, Lähi-idän voimakkaimmat valtiot, joita yhdistää se, että kumpikaan ei ole arabimaa ja erottaa se, että ne kuuluvat kahteen vastakkaiseen leiriin suhteessa Washingtoniin? Israel on Yhdysvaltojen luotettavin liittolainen Lähi-idässä, enemmänkin oikeastaan, uppoamaton lentotukialus strategisesti huipputärkeällä alueella, kuten Reaganin hallituksen ulkoministeri ja Naton joukkojen entinen komentaja Alexander Haig sanoo. Israel on myös maa, joka kuuluu ydinasekerhoon, vaikkei se sitä virallisesti myönnäkään.

Toisaalla on sitten Iran, jota painostetaan nyt kansainvälisesti sen epäilyttävien ydinpuuhailujen takia. Iran on Lähi- ja Keski-idän viimeisiä valtioita, joihin Yhdysvaltojen vaikutus ei ulotu; se yhteys katkesi shaahin vallasta syöksemiseen ja islamilaiseen ”vallankumoukseen” vuonna 1979.

Näinä aikoina Irania ei pelkästään painosteta kansainvälisellä diplomatialla, vaan sitä myös uhataan. Näin voi ymmärtää ne aika ajoin ilmeisen tahallisesti liikkeelle lasketut huhut siitä, että Israel valmistelee iskuja iranilaisiin ydinlaitoksiin, että Yhdysvallat päästää Israelin irti. Jerusalemin heprealaisen yliopiston sotahistorian professori Martin van Creveld kirjoitti äskettäin, että kukaan ei tietenkään halua sitä, että Iranilla olisi ydinaseita, eikä kukaan tiedä, kehittävätkö he niitä vai eivät. Mutta, päätteli israelilainen sotataidon tuntija, elleivät Iranin johtajat niitä nykytilanteessa pyri hankkimaan, he toimivat omien etujensa kannalta katsoen hullun lailla. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin on antanut Iranin johtajille siihen syyn samalla, kun se on myös vahvistanut Iranin valtaa koko tällä kaoottisella alueella.


Hannu Reimen muita juttuja

[home] [archive] [focus]