Ydin, 1998

Kun Tony oli valmis sotaan Billin kanssa

Tony Blair ei ole ainoa eurooppalainen poliitikko, jolle tuottaa vaikeuksia erottaa Yhdysvaltain voimapolitiikka kansainväliseen oikeuteen nojaavasta ulkopolitiikasta. Pääministerin aulis valmius heittäytyä mukaan Bill Clintonin hurskasteluun “kansainvälisen yhteisön” tahdosta osoitti kuitenkin, että Britannia uskoo edelleen varauksetta Yhdysvaltain demokratialla ja ihmisoikeuksilla keikaroivaa retoriikkaa.

Valitettavan monen brittiläisten toimittajan jutuista heijastui kritiikitön asenne ulkoministeriön briiffausten sisältöön. Mutta Irakissa olleet kirjeenvaihtajat kertoivat rehellisesti maassa vallitsevasta kurjuudesta ja vertasivat oloja Britannian hallituksen  näkemyksiin. Ainakin yksi poliittisesti sovinnainenkin brittikommentaattori näki Blairin sapelinkalistelussa tahatonta komiikkaa — ja vaarallista sinisilmäisyyttä. The Timesin kolumnisti Simon Jenkins, joka muistutti, ettei ole mikään pasifisti, kirjoitti: “Britannian hallituksen uhkauksella hyökätä Irakiin ei ole minkäänlaista perustetta, joka nojaisi kansainväliseen oikeuteen, Yhdistyneiden kansakuntien päätöslauselmaan tai terveeseen järkeen. Sotaa ollaan julistamassa kaukaista suvereenia valtiota vastaan vain sillä ällistyttävällä perusteella, että Britannian ulkoministeri ei keksi mitään muutakaan, jos presidentti Saddam Hussein ei päästä YK:n tarkastajia palatseihinsa. Sitten keskiajan Britannia ei ole lähtenyt sotaan pelkästä ärtymyksestä.”

Ulkoministeri Robin Cookille oli kuitenkin Jenkinsin mukaan selitetty vastaanpanemattomasti, ettei ilmahyökkäyksillä ole mahdollista tuhota Saddamin joukkotuhoaseita. Pommituslentojen suunnittelijat eivät tienneet, missä aseet olivat. Cook kuitenkin intti, että mahdollisen hyökkäyksen tarkoitus oli nimenomaan noiden aseiden tuhoaminen. Hallitukselle oli tehty selväksi, että ilmapommitus saattaa surmata puolitoista tuhatta siviiliä. “Olen varma, että jos Tony Blairin kabinetin jäseniä (…) pyydettäisiin asettamaan 1 500 irakilaista siviiliä seinää vasten ja ampumaan heidät ‘opetuksen antamiseksi Saddamille’, he reagoisivat kauhulla”, Jenkins kirjoitti. (The Times 18.2.1998)

Kolumnisti syytti poliitikkoja sokeudesta, johon televisiossa hyvältä näyttävä “rauhanturvatoiminta” johtaa. Moraalisen ylemmyydentunteen vallassa ulkoministeri Cook teki myös selväksi, että jos Irakin saarto aiheuttaa kärsimyksiä maan väestölle, se on Saddamin syytä, koska tämä tahallaan estää tavallisille irakilaisille tarkoitetun avun pääsyn perille. On totta, että Irakin diktaattori tuskin kantaa todellista huolta maan sairaaloiden kammottavista olosuhteista, mutta Cookille ongelma päättyy tähän: kun syyllinen on kerran löydetty, saarron tiukimmatkin valvojat voivat nukkua yönsä rauhassa. Eräät YK:n avustustyöntekijät valittivat, että Yhdysvallat ja Britannia ovat olleet pahimpia jarruja, kun pakotekomiteassa on käsitelty ruokatavaroiden ja lääkkeiden vientilupia Irakiin.

Poliitikot hurskastelevat – irakilaiset kärsivät

Eivät irakilaiset viranomaiset tietenkään unohda television voimaa. Aliravitsemukseen ja sairauksiin kuolleiden lasten ruumiita kerätään vanhempien tunteista piittaamatta ruumishuoneisiin odottamaan julkisia, televisioituja joukkohautajaisia. Viranomaisten kyynisyys ei kuitenkaan eliminoi sitä tosiasiaa, että arkut eivät ole olleet tyhjiä. Jo kolme vuotta sitten YK:n ravinto- ja maatalousjärjestö FAO raportoi, että vuoden 1991 hyökkäys aiheutti 560 000 irakilaisen lapsen kuoleman, kun mukaan lasketaan pakotteiden vaikutus. Brittipoliitikkojen asenteet eivät sotahysterian levitessä olleet missään inhimillisessä suhteessa irakilaisten kärsimyksiin.

Aidompaa myötäelämisen kykyä osoitti YK:n irlantilainen apulaispääsihteeri Denis Halliday, joka Independent-lehden kirjeenvaihtajan Robert Fiskin mukaan kärsi roolinsa ristiriitaisuudesta. Hallidayn oli valvottava ruuan ja lääkkeiden jakamista 23 miljoonalle irakilaiselle, joita kaikkia rangaistiin — monia kuolemalla hirvittävissä sairaalaolosuhteissa — koska Irak kieltäytyi alistumasta YK:n täysimittaisiin asetarkastuksiin. “Samaan aikaan kun hänen oli etsittävä lääkkeitä leukemiasta kärsiville lapsille, Halliday kirjoitti voimakassanaisen kirjeen YK:n pääsihteerille  Kofi Annanille valittaen, että YK itse asiassa aiheutti Irakissa mittaamatonta kärsimystä viattomille ihmisille.”

Halliday kertoi Fiskille: “Kirjoitin, että me nimenomaan kaivoimme maata YK:n moraalisen uskottavuuden alta. Olin moraalisen ongelman edessä. Minusta näytti siltä, että toimintamme oli ristiriidassa YK:n oman peruskirjan ihmisoikeuspykälien kanssa.” (The Independent 25.2.1998)

Robert Fisk on ollut niitä harvoja länsimaisia journalisteja, jotka ovat johdonmukaisesti arvostelleet Washingtonin politiikan kestämättömyyttä kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien valossa. Hän ei salaa näkemystään, jonka mukaan Washingtonin ja Lontoon moraalinen uskottavuus Persianlahdella on kutakuinkin nolla. Ovelana poliitikkona Saddam ymmärsi, että Yhdysvaltain antautuminen uusien israelilaisten siirtokuntien perustamiselle oli saanut arabijohtajat näkemään “rauhanprosessin” palestiinalaisten pettämisenä. Saddam katsoi hetken otolliseksi evätä asetarkastajien pääsyn palatseihinsa, Fisk kirjoitti.

“Ja mitä tapahtui? Hallitsijamme ilmoittivat meille, että Saddam oli nyt vielä pahempi kuin silloin, kun ensimmäisen kerran päihitimme hänet. YK:n asetarkastajien johtaja ilmoitti meille, että Irak ei enää vain uhannut Persianlahden öljyrikkauksia vaan sillä oli enemmän kuin tarpeeksi antraxia ‘tekemään lopun Tel Avivista’ (huomaa hänen valitsemansa kaupunki — ei Dahran tai Riadh vaan Tel Aviv, vaikka kaikkiin laukaistiin ohjuksia vuonna 1991). Ja sitten aina luotettava ulkoministeriömme julisti Saddamin muodostavan nyt uhan ‘koko maailmalle’. Washingtonissa Mr Blair toisti tämän sanoen, että Saddamilla oli tarpeeksi aseita ‘koko maailman väestön tuhoamiseen’.” (The Independent 12.2.1998)

Fisk totesi, että Blairin retoriikka alkoi muistuttaa lasten seikkailukertomuksia, joissa sankarilla on vastassaan koko maailmaa uhkaava pahan mahti. Lähi-idän monimutkaista tilannetta vaaroineen ja uskonnollisine vastakkainasetteluineen oli alettu kuvata sarjakuvien tyyliin.

Kriisin lauettuakin Yhdysvallat ja Britannia jatkoivat vakuuttelua, että Irakin biologiset ja kemialliset aseet olivat todellinen uhka ulkomaailmalle. The Independent sai kuitenkin käsiinsä amerikkalaisen muistion, jossa Irakin aseistusta luonnehdittiin “tehottomaksi”. Clintonin ja Blairin harrastama pelottelu ei vakuuttanut brittiläisiäkään asiantuntijoita. Irakin biologisten ja kemiallisten aseiden olemassaolon toteamiseen vuonna 1989 osallistunut tohtori Julian Perry-Robinson piti Blairin lausuntoja järjettöminä: “Yhtä hyvin voidaan sanoa, että 50.000 tonnia luoteja voi surmata koko maailman väestön.” Perry-Robinson ei usko Irakin kykenevän käyttämään aseitaan tehokkaalla tavalla.

Saddam oli omia miehiä

Robert Fisk on aina jaksanut muistuttaa, miten olennainen rooli Yhdysvalloilla ja Britannialla oli ennen vuotta 1990 ollut Saddam Husseinin aseman pönkittämisessä. Tutkivat toimittajat Richard Norton-Taylor ja David Leigh (The Guardian 17.2.1998) puolestaan kertoivat helmikuun kriisin aikana uudesta todistusaineistosta, joka osoittaa, miten Margaret Thatcher vaatimalla vaati Saddamin tukemista anteliailla lainoilla aina Kuwaitin miehitykseen asti. Näiden typerien ja moraalittomien lainojen aiheuttamat tappiot — yli 600 miljoonaa puntaa — on nyt korvattu veronmaksajien rahoilla. Vanhastaan tiedettiin, että EU-maat olivat auttaneet Irakia aseistautumaan raskaasti 80-luvulla. Ketään ei näyttänyt vakavasti kiinnostavan tosiasia, että Saddam oli jo käyttänyt kemiallisia aseita kurdeja vastaan. On myös julkista tietoa, että amerikkalainen yhtiö toimitti 80-luvulla Irakille biologisia aseita — hallituksen nimenomaisella luvalla. Poliitikkojen moraalinen suuttumus puhkeaa vasta poliittisesti otollisella hetkellä.

Englannissa asuva amerikkalais-libanonilainen toimittaja Charles Glass raportoi vuonna 80-luvulla Saddamin kemiallisesta sodankäynnistä. Hän toteaa, että silloisista tiedoista huolimatta sekä Yhdysvallat että Britannia jatkoivat vientiluottojen myöntämistä Irakille. “Vasta nyt — ei kymmenen vuotta sitten — Yhdysvaltain puolustusministeri näyttää Halabjassa kuolleen perheen kuvaa ja luonnehtii sitä valtakunnallisessa televisio-ohjelmassa ‘Madonnaksi ja lapseksi, Saddamin tyyliin’.” (New Statesman 20.2.1998)

Blairin naiivius oli liikaa monille nimekkäille Labourin kannattajille. Näytelmäkirjailija Harold Pinter kirjoitti pääministerille avoimen kirjeen, jossa hän ehdotti, että Blair tarkastelisi liittolaisensa Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa pitemmälläkin aikavälillä. Pinter muistutti Blairia Washingtonin tukemista hirmuhallituksista. Luettelo on pitkä ja kuolonuhrien määrä kauhistuttava. Jopa Kansainvälinen tuomioistuin on tuominnut Yhdysvaltain toimet Nicaraguassa, Pinter huomautti ja jatkoi: “Viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana YK on hyväksynyt ylivoimaisella ääntenenemmistöllä viisi päätöslauselmaa, jotka ovat vaatineet Kuuban saarron lopettamista. Yhdysvallat ei ole välittänyt niistä mitään. Myös Israelia arvostelleet YK:n päätöslauselmat ovat jääneet vaille huomiota, ei vain Israelissa vaan myös Yhdysvalloissa, joka sulkee silmänsä Israelin ydinasepotentiaalilta ja vähät välittää palestiinalaisiin kohdistetusta sorrosta.” (The Guardian 17.2.1998)

Cook on eettisellä päällä

Amerikkalaisen isoveljen varjossa Britannia julistaa tarkistavansa ulkopolitiikkaansa eettiseen suuntaan. Persianlahden kriisin laukeamisen jälkeen New Statesmanille (6.3.1998) antamassaan haastattelussa ulkoministeri Cook puolusti Britannian kantaa vetoamalla maan omaksumaan kielteiseen kantaan ydinaseita sekä kemiallisia ja biologisia aseita vastaan: “Siksi olisi täysin epäjohdonmukaista sallia Saddamin pitää hallussaan joukkotuhoaseita.”

Cook oli täysin vakuuttunut siitä, että diplomatia yhdistettynä ilmaiskuilla uhkaamiseen oli strategia, joka onnistui hienosti. The Timesin Simon Jenkins oli eri mieltä. Jenkins uskoi, että strategia vain heikensi Yhdysvaltoja ja Britanniaa Irakiin nähden: “Yhdysvaltain ja Britannian kiivaat Irakiin kohdistetut uhkaukset olivat varmaankin typerintä politiikkaa, mihin mikään huomattava valta on turvautunut modernilla aikakaudella. Politiikka ei ole saavuttanut mitään muuta kuin sen että Saddamin arvovalta on kasvanut ja Irakin kansa köyhtynyt.”

Jenkins pitää kyseenalaisena tapaa rinnastaa Saddam Hitleriin. Jos Saddam todella uhkaisi koko maailmaa, häntä vastaan olisi ryhdyttävä maasotaan, mihin selvästikään kukaan lännessä ei ole valmis. Kolumnistin mielestä Bagdadin diktaattorin voivat kukistaa vain irakilaiset itse. Tätä voitaisiin jouduttaa parhaiten lopettamalla kauppasaarto ja vetämällä vieraat joukot Persianlahdelta, Jenkins uskoo. (The Times 4.3.1998)

Irakin lasten helvetti

Persianlahden kriisin jälkianalysoinnin ollessa vilkkaimmillaan The Independentin Robert Fisk raportoi syöpäsairauksien dramaattisesta lisääntymisestä Irakin eteläisellä seudulla, joka on lähellä vuoden 1991 taistelutantereita. Lehden mukaan tapausten epäillään olevan  yhteydessä Irakin pommituksiin tuon sodan aikana. Jon Swain lainasi asiantuntijoita, jotka uskovat lasten leukemiatapausten lisääntymisen olevan yhteydessä laihennettuun uraaniin, jota lännen liittoutuma käytti ensimmäisen kerran sodankäynnissä. (The Sunday Times 8.3.1998)

“Irakin lapset elävät kuin helvetissä”, Fisk kirjoitti artikkelisarjassa, jonka yhteydessä Independent alkoi kerätä lukijoilta rahaa lasten auttamiseksi (The Independent 4.-7.3.1998; Indepedent on Sunday 8.3.1998; ks. myös The Irish Times 4.-5.3.1998). Myös Swain kiersi Irakin sairaaloissa kertoen niiden kammottavista olosuhteista. Kirjeenvaihtaja muistutti, että ennen vuoden 1991 sotaa Irakin sairaalalaitos oli vauraiden länsimaiden tasoa.

Helmikuun kriisin aikana ja sen jälkeen Irakissa kiertänyt Maggie O’Kane kirjoitti, ettei hän ole seitsemän viimeksi kuluneen vuoden aikana nähnyt tavallisia irakilaisia yhtä toivottomina ja masentuneina kuin nyt. (Guardian Weekend 7.3.1998)

Tähän on tultu militaristisella politiikalla, jota ovat harjoittaneet yhdessä moraalisesti itseään moitteettomina pitävät lännen poliitikot, hallitusten arvostamat asekauppiaat ja ihmisten kärsimyksistä piittaamattomat diktaattorit. He asuttavat samaa asennemaailmaa, jossa väkivalta viime kädessä ratkaisee. Maailman virallinen ideologia on, että diplomatiaa voidaan harjoittaa vain väkivaltaan nojaten.

TAPANI LAUSTI

[home] [archive] [focus]