Jäljet pelottavat

Katson monessa suhteessa olevani 60-lukulainen. Me silloiset radikaalit olimme jäseniä Sadankomiteassa, Yhdistys 9:ssä, Marraskuun liikkeessä jne. Yhteistä näille liikkeille oli se, että ne kykenivät yhdistämään väkeä poliittisen kirjon usealta taholta.

Kuuskytlukulaisuus ajautui eräänlaiseen kriisiin porukan hajottua puolueisiin ja usean aloittaessa kiipeilyn puoluepolitiikan portailla. Olemme nähneet, mitä sitten tapahtui. Näiden "yksittäisten" ideoiden, voisi sanoa jopa aatteiden, alamäki alkoi. Puolueet ja puoluetoimistot pakottivat "kompromisseihin", joita ilman paikka, puolueen organisaatiossa, ay-johdossa, kunnallishallinnossa, eduskunnassa ja jopa hallituksessa olisi jäänyt haaveeksi.

Joidenkin ajatuksena — ja usein ihan vilpittömänä sellaisena — oli "vaikuttaminen" näiden organisaatioiden sisällä. Aika näytti, mitä tapahtui.

Tapahtui, että joitakin heiveröisiä muutoksia saatiin aikaan, mutta todelliset muutokset jäivät saavuttamatta.

Ay-liike rappeutui — SAK:ssa on johtajia niin, että päät kolisee, mutta työnantajapuolen entistä härskimpiin vaatimuksiin, työajan pidentämisestä, palkkaetujen huonontamisesta, sairausajan korvaamatta jättämisestä, sanalla sanoen umpiutilitarismin palauttamiseksi, jotka vielä 50-, 60-, ja 70-luvuilla olisivat johtaneet tiukkaan vastarintaan lakkojen ja työsulkujen, ehkä jopa yleislakon muodossa, ovat aiheuttaneet lievää mutinaa ay-liikkeen johdon taholta.

Kuuluisat tupot saattoivat jossain vaiheessa, aivan niiden alkuvaiheessa, jonkin verran parantaa työväen elintasoa. Nykyisin puheet työn tuottavuuden parantamisesta tarkoittavat vain ja ainoastaan osakkeen omistajien (pidän kyllä "spekulanttia" parempana terminä) tulojen kasvattamista.

Näissä asioissa on hyvä mainita muutama esimerkki. Ex-radikaali Erkki Liikanen vaati aikoinaan ollessaan valtionvarainministerinä ns. laittomien lakkojen kriminalisointia. Siis sitä, että lakkoilijat olisi tuomittu rikosoikeudessa.

Ex-vasemmistoliittolainen, SAK:n ex-johtaja Matti Viialainen pääsi äskettäin johonkin täysin tarpeettomaan korkeaan "maakuntajohtajan" virkaan ja oli ensimmäisenä tuomitsemassa sairaanhoitajien lakkoa.

Ex-vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes palkittiin vasemmiston lannistamistyöstään lääketeollisuuden pomon viralla. Lääketeollisuus on tunnetusti kolmanneksi rikollisin toimiala heti öljy- ja asebisnesten jälkeen. Globaalisti, luonnollisesti.

Valtamedia kutsuu heitä kaikkia (ehkä Suvi-Annea lukuun ottamatta) edelleen vasemmistolaiseksi! (Vasemmistolaisesti ajattelevat demaritkin joutuvat EU:ssa outoon seuraan. Siellä lasketaan ihmisoikeus- ja sotarikollinen Tony Blair vasemmistolaiseksi.)

Sinänsä se, että ei tunnustaudu vasemmistolaiseksi, ei merkitse sitä, että ei rauhanasian kannalta voisi olla edistyksellinen. Haluaisin kuitenkin nähdä edes jonkun näistä henkilöistä esim. Irakin sodan vastaisessa mielenosoituksessa.

Joitain vuosia sitten liityin ATTACiin toivoen sen voivan muodostaa jonkinlaisen yhteisen rintaman mainitsemieni 60-luvun aatteiden ajamiseksi.

Kuinka kävi? Tilaisuuksissa alkoi keikkua puoluepukareita, jotka luonnollisesti vaativat ja saivat itselleen kohtuuttomasti tilaa.

Hyvä esimerkki on Erkki Tuomioja, joka on useissa hallituksissa ollut toteuttamassa sotabudjettien kasvattamista, yhteistyösopimuksia Naton ja muiden sota-organisaatioiden kanssa sekä tekemässä USA:n kanssa "puolustusteknologisia" yhteistyösopimuksia (joita jopa Sauli Niinistö kauhisteli, tosin se saattoi olla osa hänen vaalikampanjaansa). Hän on myös ollut aktiivisesti mukana EU:n militarisoimisessa ja sen sotamenojen kasvattamisessa. Mies pitää edelleen Sadankomitean merkkiä rintapielessään, mikä on vähintäänkin arveluttavaa, mutta käytännön toiminnassa hän on kaikkea muuta kuin rauhan mies.

Ja sitten nämä Vihreät. Kuinka kauas onkaan ajauduttu niistä ajoista jolloin aidosti idealistiset vihreät aktivistit olivat tuomiolla Koijärven pelastamisyrityksen johdosta. Lainaan Erno Paasilinnaa kokoelmasta Riita maailman kanssa (Otava 1997):

”He irtisanoutuivat kaikesta poliittisesta pelistä, kieltäytyivät puoluetuista, poliittisesta korruptiosta, ryhmäkurista (toisaalla esseessään Erno toteaa, aivan oikein, että ryhmäkuri on Suomen Perustuslain vastaista), kaikesta mikä oli vanhat puolueet rämettänyt.

Se oli kaunista ja raikasta ajattelua nuorilta ja turmeltumattomilta ihmisiltä. Heidät otettiin avosylin vastaan, vanhat mädät puolueetkin alkoivat liehitellä heitä ja kirjata ohjelmiinsa vihreitä arvoja.

Entäs nyt? Taputtakaamme yhdessä käsiämme tämän liikkeen täydelliselle yhtymiselle samojen tuttujen poliittisten eläinten joukkoon. Tosin vähäisiä erojakin on vielä havaittavissa. He eivät ole aivan yhtä kokeneita kuin vanhojen puolueiden parhaat kyvyt, mutta kehittyvät koko ajan samaan suuntaan.”

Siitä, kun Erno kirjoitti nämä rivit on nyt kulunut yli kymmenen vuotta ja hänen kuvaamansa kehitys on saavuttanut lakipisteensä. Vihreät ovat kaulaansa myöten mukana likaisen politiikan rämeessä. He ovat hallituksessa toteuttamassa äärioikeistolaista uuskonservatiivista (mm. Bushien ja Clintonien edustamaa) talous- , raha-, työllisyys- ja sotapolitiikkaa. He ovat täysin rinnoin sitomassa Suomea Natoon ja muihin sotaisiin seikkailuihin. Heille riittää, kun sotaseikkailu ristitään esim. ”humanitääriseksi väliintuloksi” tai ”rauhanturvaamiseksi”. Ihan oikeata rauhanturvaamistakin on olemassa, mutta se edellyttäisi mielestäni YK:n, eikä pelkästään sen turvallisuusneuvoston, vaan kansakuntien enemmistön hyväksynnän. Afganistanin, Kosovon, Tshadin sotaretket eivät sitä ole.

Pöljempikin ymmärtää, että suomalaiset ”rauhanturvaajat” ovat Afganistanissa turvaamassa selustaa USA:n, Brittien ja parin muun maan sotimiselle — siis aidolle laittomalle kansanmurhan mitat täyttävälle sodalle. Ja tietysti, kun vähän raaputetaan, niin mitäpä sieltä löytyy — jenkkien kaasu- ja öljyputkihanke ja strategiset intressit.

Kosovossa ollaan CIA:n suurlähettilään Martti Ahtisaaren synnyttämässä EU:n uljaassa uudessa alusmaassa. Kuinka ollakaan Kosovosta löytyy myös öljyputki ja USA:n suurin sotilastukikohta.

”Jostain syystä yksi osa Kosovoa, USA jättitukikohta Camp Bondsteel, jää toistuvasti huomiotta. Miksi? Camp Bondsteelin rakennustyöt alkoivat heti Jugoslavian pommitusten päätyttyä vuonna 1999. Se oli valmistuessaan suurin USA:n Vietnamin sodan jälkeen rakentamista tukikohdista. 84 km pitkän piikkilanka-aidan rajoittamalla alueella on majoitustilat 7000 sotilaalle. Sähköä tukikohta tarvitsee yhtä paljon kuin 25000 asukkaan kaupunki”. (Lainaus Voima–lehden viimeisimmästä numerosta.)

Tshadiin ollaan menossa (ja jo lähdetty) turvaamaan Ranskan siirtomaaetuja — Tshadin ns. presidentti on eräs maailman korruptoituneimmista diktaattoreista. Mutta hän on Ranskan ikioma diktaattori, joten nyt kun hänen valtansa tueksi eivät enää omat ja ranskalaisten rahkeet riitä, tarvitaan EU:n erinomaisen ”humanitääristä” sota-apua. Ranskalaiset, Tshadin entiset siirtomaaisännät, ovat olleet sotilaallisesti mukana maassa, aivan sen muodollisen itsenäistymisen alusta (tietenkin myös ennen sitä).

Ja öljykin on mukana kuvioissa. Naapurimaan, Sudanin Darfurin alue, jossa aivan oikeasti on menossa humanitäärinen katastrofi, rajoittuu osittain Tshadiin ja siellä on kysymys Kiinan, USA:n ja EU:n öljyintresseistä. Darfurissa löydetyn, erään maailman rikkaimman öljyesiintymän oletetaan suurella varmuudella ulottuvan myös Tshadiin.

Lainaan vielä lopuksi Erno Paasilinnan määritelmää poliittisista eläimistä, joihin hän (ja allekirjoittanut) katsoi vihreidenkin kuuluvan:

”Kun he (poliittiset eläimet) ovat saaneet kannatuksemme ja vakiinnuttaneet asemansa poliittisessa kentässä, heissä alkaa kuitenkin tapahtua outoja muutoksia, jotka lopulta erottavat heidät aivan omaksi ihmislajikseen.

Ensinnäkin he alkavat puhua kahta eri kieltä, toista meille kannattajille ja toista keskenään, sitä kieltä jota kutsutaan poliittiseksi kielenkäytöksi. Meille äänestäjille puhuttu kieli on tarkoitettu kannatuksemme varmistamiseksi, ja poliittinen kieli taas yksilön aseman säilyttämiseksi ja vahvistamiseksi poliittisen kentän sisällä.”

Ihmiskunnan suurimmat, yksiselitteisesti kaikkinaisen elämän jatkumiselle olennaisimmat uhat ovat: Ympäristökatastrofi, sodat ja markkinatalous jatkuvan kasvun profetioineen. Talouden jatkuva kasvu johtaa ympäristön tuhoutumiseen, ympäristön tuhoutuminen johtaa levottomuuksiin ja sotiin, ne kaikki johtavat toisiinsa ja niistä kaikista jokainen johtuu toisistaan. Nämä uhat on poistettava, jos haluamme planeetta Maan jatkavan elämäänsä sen luonnollisen elinkaaren loppuun.

Vain teot voivat merkitä rauhan asian ajamista

Jäljet pelottavat. Ehkä meidän pasifistien olisi hyvä muistaa, että KAIKKINAINEN sotiminen on myös jättimäinen ekologinen katastrofi.