4.3.2011 *** Etusivulle

Rööperin alamaailman tarinoita

Tapani Lausti

Harri Nykänen & Tom Sjöberg, Rööperi: Rikoksen vuodet 1955-2005. Johnny Kniga 2010.

Aloin lukea tätä kirjaa nostalgisen kiinnostuksen vallassa, vartuinhan Helsingin Rööperin tuntumassa. Kotini oli Vuorimiehenkadun ja Korkeavuorenkadun kulmatalossa. Punavuoren kadut olivat mielimaisemiani. Luettuani kirjan laskin sen kuitenkin käsistäni tympääntyneenä. Alinomainen väkivalta alkoi käydä hermoille. Vastenmielisyyttä lievittää vain vähän se, että rikollistenkin keskuudessa oli jonkinlaista reilun pelin kaipuuta. Yksi kirjassa haastateltu poliisi toteaa: "Poliisin ja rosvon välinen suhde oli ennen vanhaan suora, eikä kaunaa kannettu puolin tai toisin." (s. 290)

Toki nuorena Rööperin katujen kulkijana tiesin jotakin kaupunginosan alamaailmasta. En muista kuitenkaan olleeni tietoinen väkivallan määrästä. Myöhäisillan kävelyjäkään ei varjostanut minkäänlainen tietoisuus mahdollisista vaaroista. Tietysti väkivalta olikin ennen kaikkea rikollismaailman sisäistä välien selvittelyä.

Rööperin alamaailman taustaa ei ole vaikea ymmärtää. Rikollisuutta ruokki sodan jälkeinen puute kaikesta. Kyseenalaisia keinojakaan toimeentulon takaamiseksi ei katsottu kovin pahalla. Tästä yhteiskunnallisesta todellisuudesta oli vain pieni hyppäys vakavampaan rikollisuuteen.

Me "tavalliset" nuoretkin taisimme kokea jonkinlaista epävarmuutta lainkuuliaisuuteen nähden. Tämä johtui nähdäkseni siitä, että ”kunnollisuus” sen ajan kulttuurissa yhdistyi sosiaaliseen vanhoillisuuteen. Punavuoren tuntumassa sijaitsevan kouluni, Normaalilyseon konservatiivinen asennemaailma tympäisi. Kesti kuitenkin vielä muutaman vuoden ennen kuin oma kapinahenkeni sai poliittisia ilmenemismuotoja.

Joka tapauksessa pidin Punavuoressa roikkumisesta. Kokemukseen liittyi epämääräistä toisenlaisuuden kaipuuta. Ajan eurooppalaisista elokuvista me nuoret imimme myös jonkinlaista katupoikamaista uhmaa. Sitten löytyi paikka, joka vastasi oivasti omaa asennemaailmaani ja musiikkiharrastustani. Aloin käydä Rööperin Albertinkadun jazzluolassa, viralliselta nimeltään Old House Jazz Club, lempinimeltään Mäyränkolo. Vuosi taisi olla 1958.

Sen ajan nuorille jazzkulttuuri edusti uutta ja jännittävää. Vaikka saatoimmekin viime kädessä olla enimmäkseen suhteellisen ”kunnollisia” nuoria, otimme myös etäisyyttä ajan jähmettyneisyyteen. Sama ilmiö toistui myöhemmin, kun rock-kulttuuri piti vielä suurempaa kapinallista ääntä.

Oli mielenkiintoista lukea Rööperi-kirjasta, miten jotkut kaupunginosan rikollisista olivat lähellä musiikkimaailmaa. Näin kirjan päähenkilö, Rööperin kantarikollinen Tom Sjöberg: ”Kun mä olin ihan nuori, me kuunneltiin Radio Luxemburgia ja mitä niitä oli, jotka kuului huonosti. Se oli enimmäkseen jazzia mitä niistä tuli.” (s. 68)

Sitten tuli kitaravillitys. Porukka lauloi ja treenasi kellareissa. Sjöberg jatkaa: ”Sitten alettiin pyöriä musiikkikertseissä Pitkänsillanrannassa ja Jääkärinkadulla, ja siellä kävi myös Fogeli, Kai Fogelholm. Se oli vähän meidän idoli ja me pidettiin sitä tähtenä. Sillä lailla tutustuttiin siihen. Kun Fogeli oli kova juomaan ja tykkäs meistä kun me myytiin viinaa, niin se jäi vähän nalkkiin.” (s. 69) Fogeli ja Sjöberg soittivatkin yhdessä.

Punavuoren työläiset kävivät töissä Hietalahden telakalla, Airamilla, Fazerilla tai satamassa. Telakan äänet kantautuivat kauas. Sjöberg kuvaa Rööperin elämää: "Kun koulu oli ohi, pihat täytty kakaroista. Lapsia oli silloin paljon. Neljältä loppui duuni tehtailla ja verstaissa. Väki vaelsi vastakkaiseen suuntaan kuin aamulla. Kun kello tuli kuusi, lapset katosi pihoilta ja kaduilta kuin taikaiskuista. Jos joku viivytteli, hänet haettiin niskavilloista vetämällä kotiin. Tilalle tulivat lestinheittäjät, rosvot, humalaiset, huorat ja kaikki muut hämärän rajamaiden kulkijat." (s. 25)

Kun Rööperissä siirryttiin viinan myynnistä huumeisiin, Sjöberg pysyi poissa vaarallisesta huumekaupasta ja ryhtyi pornobisnekseen. Pikkuhiljaa Rööperi alkoi kuitenkin siistiytyä. Sjöberg toteaa, että 60-luvun lopulla koko kulmakulttuuri kuoli. Mutta pornokauppa kukoisti, kertoo Sjöberg: ”Asiakkaita oli joka lähtöön. Presidentin lääkäri haki presidentti Urho Kekkosellekin lehtiä.” (s. 187)

Pornokauppiaille tuli jossain vaiheessa sietoraja vastaan: ”Siihen aikaan myytiin myös lapsi- ja eläinpornoa eikä siitä noussut mitään numeroa kunnes meitä alko rehellisesti sanoen vituttaa katsoo niitä lehtiä. Joskus 70-luvulla mä sanoin että heitetään vittuun ne lehdet eikä ruveta levittää tällästa paskaa. Suomalaiset kauppiaat lopetti itse, niillä tuli huono fiilis.” (s. 189)

Sjöbergillä on mielenkiintoinen kommentti venäläisestä rikollisuudesta Suomessa: ”Siihen aikaan puhuttiin kuinka Venäjän mafia tulee ja valloittaa Helsingin. Mua vähän huvittaa kun puhutaan kuinka Eestistä ja Venäjältä tulee rikosliigat ja sitä ja tätä. Suomalaiset oli 60-luvulla samanlaisia Ruotsissa, aina etusivulla kun jotain tapahtui. Ei venäläinen mafia täällä sen enempää ole. Täällä on loppujen lopuksi aika vähän rahaa liikkeellä.” (ss. 262-264)

Nyt kun Rööperin rikollisuuden kulta-ajat ovat ohi, ikääntyneet rikolliset pohtivat elämäänsä. Näin Mustalais-Kari: ”Täällä Kotivallin hoitokodissa mä olen nyt ollut kaksi vuotta. Liian pitkään. Linnassakin oli parempi olla. Mulle Rööperi oli paras mahdollinen paikka asua, siellä asui parhaat kaverit ja parhaat kimmat.” (s. 193)

 

Lue myös:

 

 

[home] [archive] [focus]