1.11.2006 (Päivitetty 18.11.2006)

Pieni Suomi pahassa maailmassa

Tapani Lausti

Vladimir Putinin vieraillessa hiljattain Lahden EU-kokouksessa uutisotsikoissa kiinnitettiin paljon huomiota Venäjän ihmisoikeustilanteeseen. Suomalaisten on tietenkin oltava huolissaan itäisen naapurin oloista. Anna Politkovskajan murha oli myös tuoreessa muistissa. Outoa oli kuitenkin se tapa, jolla EU-maiden hallituksia vaadittiin tekemään selväksi Putinille, miten kyseenalaisena hänen sisäpolitiikkaansa pidetään. Vaadittiin jopa Yhdysvaltain ja EU:n yhteisesiintymistä asiassa.

Omituiseksi vaatimuksen teki esimerkiksi se, että EU-maiden hallitusten päämiesten joukossa oli Tony Blair, yksi aikamme johtavista sotarikollisista. Kukaan ei Lahdessa vaatinut ketään painostamaan tätä opportunistista ja läpeensä valheellista poliitikkoa. Ja mitä Yhdysvaltoihin tulee, miten kukaan voi pitää uskottavana George W. Bushin tai Dick Cheneyn luentoja Venäjän ihmisoikeustilanteesta, kun heidän johtamansa maa miehittää laittomasti Irakia, missä luotettavien laskelmien mukaan yli 600 000 ihmistä on saanut surmansa miehityksen seurauksena. (Richard Horton: This terrible misadventure has killed one in 40 Iraqis, The Guardian, 12.10.2006; Gabriele Zamparini: Genocide and denial, Countercurrents.org , 30.10.2006; Media Lens: Lancet report co-author responds to questions, 31.10.2006.)

Demokraattisia oikeuksia polkevien hallitusten painostaminen on ongelmallista. Painostukseen voivat uskottavalla tavalla osallistua vain sellaiset tahot, joiden oma maine ihmisoikeuksien puolustamisessa on puhdas. Vain harva hallitus, jos yksikään, voi osoittaa olleensa johdonmukainen näissä asioissa. Ehkä olisi ollut hyvä, jos Euroopan Unioniin olisi jäänyt puolueettomien tai liittoutumattomien maiden ryhmä, joka olisi voinut virittää ainakin jonkin verran kriittisempää keskustelua maailmanmenosta kuin mihin EU kokonaisuutena näyttää kykenevän.

Suomen poliittista eliittiä tällainen kriittisyys ei kuitenkaan kiinnosta. Sen myötämielisyys Naton kansainvälistä roolia kohtaan kuvastaa aulista kumartelua Lännen vallan keskusten suuntaan. Suomen sanotaan nyt kuuluvan markkinatalousdemokratiaan vannovaan yhteisöön, jonka muodostavat Euroopan Unioni ja Yhdysvallat. Tämän yhteisön turvallisuusnäkökohdat ovat yhteneväiset, meille vakuutetaan. Yhteisön väitetään myös vannovan ihmisoikeuksien nimeen. Se että Yhdysvallat polkee näitä oikeuksia, nähdään väliaikaisena, joskin kiusallisena poikkeamana.

Maailman väestön enemmistö — etenkin kehitysmaissa — näkee asian toisin. Yhdysvaltain ja vanhojen eurooppalaisten siirtomaavaltojen katsotaan edelleen ajavan aineellisia, poliittisia ja strategisia etujaan muun maailman väestön hyvinvoinnin kustannuksella. Ne pukevat omaneduntavoittelunsa demokratiaa ja ihmisoikeuksia korostavaan propagandaan, mutta paljastavat helposti todelliset tavoitteensa tukemalla näitä arvoja polkevia hallituksia, jos ne suostuvat samaistumaan rikkaiden maiden eduntavoitteluun.

The Independent -lehden Lähi-idän kirjeenvaihtaja Robert Fisk kuunteli hiljattain beirutilaisen vuokraisäntänsä vihanpurkausta, jossa tämä valitti länsimaiden puuttumista alueen kaikkiin asioihin. (The Age of Terror - a landmark report, Independent on Sunday, 8.10.2006) Fisk totesi, että niin, tosiaan, länsimaat ovat levittäytymässä kaikkialle muslimimaailmaan. Tavalla tai toisella ne ovat läsnä Kazakstanissa, Afganistanissa, Pakistanissa, Irakissa, Egyptissä, Algeriassa, Jemenissä, Qatarissa, Bahrainissa, Kuwaitissa, Saudi-Arabiassa, Omanissa ja Libanonissa. Fisk uskoo, että YK-joukkojen läsnäolo Libanonissa päättyy sekin ennen pitkää kyyneliin. Alue kuhisee potentiaalisia itsemurhapommittajia. (Conflict in the Middle East is Mission Implausible, The Independent, 15.11.2006)

On ymmärrettävää, että suomalaiset suhtautuvat myönteisesti mukaanmenoon Libanonissa, onhan maallamme pitkät rauhanturvaamisperinteet alueella. Afganistanin suhteen Suomessa vallitsee kuitenkin väärinkäsityksiä. Siellä suomalaiset ovat lähteneet mukaan operaatioon, joka rikkaiden maiden ulkopuolella nähdään vanhojen siirtomaa-asenteiden jatkeena. Asiaa eivät auta subjektiiviset kokemukset hyödyllisen avun antamisesta. Yhdysvaltain toimeenpanemat, tuhansia siviiliuhreja vaatineet pommitukset ja nyt samaa rataa etenevät Naton taisteluoperaatiot mustaavat edelleen vauraiden maiden mainetta maailman väestön enemmistön silmissä. (Ks. esim. Stephen Zunesin tuoretta analyysiä koko operaation surullisesta kulusta: Operation Enduring Freedom: A Retrospective, Foreign Policy in Focus, 18.10.2006.)

Mitä vielä Putiniin tulee, hän on eittämättä epämiellyttävä poliitikko. Hänen demokraattisiin vaistoihinsa on mahdotonta uskoa. Mutta vaikka myös George W. Bushia arvostellaan, kritiikin sävy ei jostain syytä hengi samanlaista vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin Bush on viime viikkoina runnannut läpi ns. sotilaskomissiolain, joka antaa hänelle valtuudet pidättää ja kiduttaa keitä kansalaisia hyvänsä edes nostamatta rikossyytettä. Amerikkalainen kommentaattori Mike Whitney huomauttaa myös, että maan kansalaisilta on jäänyt enimmäkseen huomaamatta uusi laki, joka joidenkin tulkintojen mukaan antaa presidentille mahdollisuuden julistaa omin päin Yhdysvaltoihin poikkeustila. (The Dollar's Full-System Meltdown, Information Clearing House, 30.10.2006. Ks. myös Carla Binion: Bush's Absolute Power Grab, Information Clearing House, 23.10.2006.)

Suomessa tulisi virittää keskustelua siitä, miten pienen maan tulisi asennoitua tähän mielettömään maailmanmenoon. Suomalaisten enemmistö tuskin kokee kuuluvansa Washingtonin johtamaan leiriin. Myös hokemat Suomen puolustuskyvyn "uskottavuudesta" tuntuvat jotenkin merkityksettömiltä näissä oloissa.


Ks. myös:


Vieraile arkistossa: Kansainvälinen politiikka, Yhdysvaltain politiikka, Robert Fisk, Lähi-itä, Media

 

[home] [archive] [focus]