26.5.2004
26.5.2004
Tapani Lausti
On mielenkiintoista seurata Yhdysvaltain politiikan ja yhteiskunnan suomalaisten ihailijoiden ponnisteluja kansalaisten "suhteellisuuden tajun" varjelijoina. George W. Bushin hallituksen ja neuvonantajien polkiessa päivittäin melkein kaikkia tunnettuja inhimillisiä arvoja vaatii ankaraa aivotyöskentelyä pitää yllä myyttiä hyvää tarkoittavasta suurvallasta.
Suomen entinen Washingtonin suurlähettiläs Richard Müller varoittaa liian pitkälle menevistä johtopäätöksistä: "Se olisi muun maailman kannalta varomatonta lyhytnäköisyyttä."
Müller muistuttaa, että ovathan eurooppalaisetkin vallat syyllistyneet kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin. Amerikkalaiset ovat kuitenkin suurlähettilään mielestä eurooppalaisia rehdimpiä rikostensa tunnustamisessa: "Yhdysvaltojen demokratian ja sen arvojen jatkuvaan elinvoimaan kuuluu poikkeuksellisen voimakas ja estoton tapa tunnustaa tämänkaltaiset vääryydet ja korjata ne, tarvittaessa säälimättömällä suorasukaisuudella. Puheistaan ja itsekehuistaan huolimatta amerikkalaiset tietävät, ettei Yhdysvaltojen demokratia ole virheetön." (Yhdysvallat on yhä demokratian esikuva, Turun Sanomat, 21.5.2004)
Tässä kaikuu syvän ihailun ääni. Meidän ei pidä huolestua liikaa Bushin ja uuskonservatiivien otteista, sillä pian vääryydet on huomattu ja korjattu. Muu maailma voi taas pian ihailla amerikkalaista demokratiaa ja sen auliutta muiden johdattamisessa samalle tielle. Amerikkalaiset ovat sentään kunnon väkeä.
Müller ottaa todistajikseen muualla hirmutekojen uhreiksi joutuneita ihmisiä: "Niiden, jotka väittävät, että Yhdysvallat ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen aktiivisena tukijana ei ole muuta kuin petollinen väärennös, olisi hyvä muistaa, että monen monet ajattelevat jotain aivan muuta. Näihin kuuluvat lukemattomat, entiset itäeurooppalaiset, Neuvostoliiton gulagien entiset asukkaat, kiinalaiset dissidentit ja ihmisoikeusesitaistelijat."
Müller siis olettaa, että kauheat henkilökohtaiset kokemukset auttavat ihmisiä arvioimaan maailmaa rationaalisesti. Yhden leirin sorron uhrit ihailevat kuitenkin usein kritiikittömästi vihollisleirin johtajia. Yksi venäläinen ystäväni, joka oli aikoinaan verrattain tunnettu toisinajattelija, on nyt fanaattinen George W. Bushin ihailija. Ystäväni viha omia taannoisia sortajiaan kohtaan on myrkyttänyt hänen mielensä siinä määrin, että hän ei kykene näkemään Bushin sielun pimeyttä ja hänen politiikkansa täydellistä moraalittomuutta.
Václav Havel unohti pian omat totuudellisuuden periaatteensa päästessään Washingtonin vallanpitäjien suosioon. Yhdysvaltain kongressille vuonna 1990 pitämässään puheessa Havel ylisti "vapauden puolustajia", vaikka hän ja hänen kuulijansa hyvin tiesivät, että vain vähän aiemmin Washingtonin kouluttama kuolemankomppania oli murhannut kuusi salvadorilaista intellektuellia. Näille jesuiitoille ei milloinkaan osoitettu samanlaista kansainvälistä huomiota kuin kommunistileirin toisinajattelijoille.
Monet amerikkalaisetkaan eivät tietenkään jaa Müllerin uskoa "Yhdysvaltojen demokratian ja sen arvojen jatkuvaan elinvoimaan". Suomalaiset joukkotiedotusvälineet ovat kuitenkin miltei tyystin sulkeneet silmänsä Yhdysvaltain elinvoimaiselta vaihtoehtokulttuurilta. Kiinnostus tämän suuntauksen yhteiskuntakritiikkiä kohtaan näyttää nyt maailman mielettömyyksien myllerryksessä lisääntyvän. Aiemmin näiden amerikkalaisten toisinajattelijoiden kirjoituksiin on suhtauduttu ylenkatseella, vaikka niissä on aineksia ymmärtää Bushinkin otteiden historiallista taustaa.
Tämä ajatusperinne on ilmeisesti vielä vieras myös Helsingin Sanomien Olli Kiviselle, joka on painiskellut kolumneissaan Bushin politiikan kanssa. Washingtonin politiikkaan pääsääntöisesti myötämielisesti suhtautuvalle kolumnistille Bushin ja Ariel Sharonin otteiden mielettömyys ja Irakin vankilaskandaali ovat selvästi olleet järkytys. Hän kirjoittaa: "Suuressa kuvassa Irakin ja Palestiinan kriisit kulkevat käsi kädessä, ja molempien vaikutus koko Lähi-idän tilanteeseen on lohduton."
Kivinen ei kaihda voimakkaita sanoja: "Terrorisminvastainen taistelu on jo muuttanut maailman aikaisempaa vaarallisemmaksi paikaksi. Viime aikojen tapahtumat ovat mannaa Osama bin Ladenin tapaisille henkilöille, koska heidän yrityksensä lietsoa länsimaailman ja islaminuskoisten ihmisen välistä vihaa ja ristiriitoja sujuu hyvin. Heille Bush ja Sharon ovat taivaan lahja. ("Kaikki ei ole sallittua", Helsingin Sanomat, 25.5.2004)
Hän uskoo kuitenkin "amerikkalaisten" kykyyn ymmärtää ja korjata virheensä: "Amerikkalaisten tiedotusvälineiden seuranta kertoo kuitenkin, että kaikesta pahasta on jotakin hyötyäkin; amerikkalaiset näyttävät vihdoin havahtuvan huomaamaan, kuinka suuria vaurioita uuskonservatiivien sotapolitiikka aiheuttaa maan maineelle. Vastaavaa henkistä tuhoa ei ole nähty sitten Vietnamin sodan, ja vaikutus on sekä syvä että pitkävaikutteinen." ("Guantánamon henki", Helsingin Sanomat, 18.5.2004)
Kivinen tuntuu uskovan, että Vietnamin sodan ja Irakin miehityksen välisenä aikana Washington ei ole syyllistynyt mihinkään, mikä voisi järkyttää ihmismieltä. Kivinen ei ole yksin. Muistan yhden suomalaisen journalistin luonnehtineen jokin aika sitten Ronald Reagania "pasifistiksi". Kollega ei ilmeisesti tiennyt, että Reaganin kaudella Väli-Amerikassa surmattiin satoja tuhansia ihmisiä Yhdysvaltain hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella. Noina vuosinakin amerikkalaiset viranomaiset ja sotilaat pitivät kidutusta luonnollisena menettelytapana.
Mitä taas ajatukseen Yhdysvalloista "demokratian esikuvana" tulee, lainaan yhdysvaltalaisen toisinajattelijan Paul Streetin ajatuksia. Hän kirjoittaa Yhdysvalloissa tyrkytetystä käsityksestä, jonka mukaan eurooppalaiset kadehtivat Yhdysvaltain sosiaalisia oloja: "... eurooppalaiset eivät ole kovin todennäköisiä ehdokkaita kadehtimaan tai vihaamaan oletettua amerikkalaista 'vapautta ja demokratiaa', sillä he nauttivat yleisesti ottaen suuremmasta sosiaalisesta, taloudellisesta, polittisesta ja kulttuurin vapaudesta ja demokratiasta." (Who Hates America? ZNet, 9.4.2003)
Ks. myös: