14.6.2007 (Päivitetty 27.6.2007) 14.6.2007 (Päivitetty 27.6.2007)
Tapani Lausti
Suomen uusi hallitus on ulkoministerinsä hahmossa käynyt mielistelemässä aikamme johtavaa imperialistista valtiota. Ilkka Kanerva julisti, että Yhdysvalloilla ja Suomella on sama demokraattinen arvopohja. Washingtonin suuntaan rähmällään olevat suomalaiset vaikuttajat tuskin malttavat odottaa Tarja Halosen pääsyä vierailulle Valkoiseen taloon. Monet suomalaiset kommentaattorit esittävät kaunisteltua kuvaa Yhdysvaltain holtittomasta ja aggressiivisesta ulkopolitiikasta. Käsitteillä kuten "imperialismi", "hyökkäyspolitiikka", "sotarikos", "sotarikollinen" tai "laiton ja moraaliton miehitys" ei ole käyttöä.
Ulkoministeri Ilkka Kanerva suorastaan kehräsi mielihyvää tavattuaan Washingtonissa yhdysvaltalaisen kollegansa Condoleezza Ricen: "On hyvä, että voidaan päivittää maiden keskinäiset suhteet, että voidaan luottavaisesti jatkaa toimintaa kansainvälisten asioiden eteenpäinviemiseksi, koska kyllähän meillä on turvallisuuspolitiikassa sinänsä että myöskin sitten demokratian ja ihmisoikeuksien suunnassa yhteisiä arvopohjaisia asioita valtava joukko ja on paikallaan tietysti että ne asiat päivitetään molempien maiden korkeimmalla valtionpäämiestasolla." (YLE:n TV-uutiset, klo 20.30, 11.6.2007)
Tämän unimaailman ulkopuolella todellisuus näyttää pelottavan toisenlaiselta. Yhdysvaltain miehitys Irakissa on todennäköisesti vaatinut liki miljoonan ihmisen hengen, eikä amerikkalaisten joukkojen poistumisesta ole merkkejä, vaikka irakilaisten enemmistö sitä haluaa. (Ks. Joshua Holland ja Raed Jarrar: Bush Says We'll Be in Iraq for 50 Years, But Reporters Don't Bother to Ask Iraqis to Comment, AlterNet, 8.6.2007) Koko Lähi-itä horjuu arvaamattomien kehityskulkujen partaalla. (Ks. Alberto Cruz: The United States' new strategy in Lebanon: the secret war against Hizbollah, ZNet, 12.6.2007)
Mitä tästä kaikesta ajatelleen Suomessa? Joidenkin kommentaattoreiden silmissä Irakin "sota" on jäämässä historiaan. Näin ulkopolitiikan asiantuntija Tapani Vaahtoranta: "Yhdysvallat näyttää meidän näkökulmastamme vähän vähemmän ongelmallisemmalta maalta kuin se näytti Irakin sodan aikaan. Uuskonservatiivien aika on ohi, USA:n politiikka on jo vähän muuttunut ja Bush on väistymässä." (Ulkoministeri Kanervan Yhdysvaltain vierailu päätökseen, YLE Uutiset, 12.6.2007) Monien kommenttien sävy viestii edelleen, että Yhdysvaltain tarkoituksena oli viedä demokratiaa Irakiin, hyvä aie vain epäonnistui.
Tällaisten kommenttien unimaailman mukaan onnellinen lopputulos Yhdysvaltain sotaseikkailulle jo siis häämöttää. Samalla Suomea onnitellaan pääsystä isojen poikien (ja tyttöjen) kerhoon. Näin ulkoministeriön erikoistutkija Kari Möttölä: "Kanerva puolestaan pyrkii osoittamaan Yhdysvalloille että Suomi on vakavasti otettava EU-maa joka voi toimia Yhdysvaltain kanssa toimintakykyisenä turvallisuudentuottajana." (Jukka Niva: Minkälaisiin Yhdysvaltoihin Kanerva pääsi? YLE Uutiset, 11.6.2007)
Yhdysvallat on siis tässä katsannossa "turvallisuudentuottaja". Maailman väestön valtaenemmistö nauraa tällaiselle käsitykselle. Mielipidetutkimukset osoittavat ihmisten pitävän Yhdysvaltoja suurimpana vaarana maailmanrauhalle. Vahvojen valtojen vallan kamareissa ja niiden ovien ulkopuolella väijyvien kommentaattoreiden mielissä käsitys Yhdysvalloista demokratian ja turvallisuuden takaajana istuu kuitenkin sitkeästi.
Mitä taas Yhdysvaltain politiikan muuttumiseen tulee, kriittisemmät tarkkailijat eivät usko uuskonservatiivien otteen välttämättä heikentyneen (Ks. Alain Gresh: Bush doesn't want detente. He wants to attack Iran, The Guardian, 15.5.2007) On myös huomautettu, että uuskonservatiivit eivät itse asiassa ole uusi tai irrallinen ilmiö Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Tämä aatevirtaus on vaikuttanut ulkopolitiikkaan 60-luvulta lähtien, eikä sen vaikutus katoa muutaman sivuun joutuneen ihmisen myötä. (Ks. Ron Jacobs: Are the Neocons Really Going? CounterPunch, 26.6. 2007)
Oppositioon joutunut Erkki Tuomiojakin yhtyi suomalais-amerikkalaiseen sanahelinään internet-sivuillaan, mutta lisäsi sanomaansa sentään kriittisyyttäkin: "Suomi ja Yhdysvallat ovat monissa tärkeissä perusasioissa samanmielisiä valtioita ja mekin olemme solidaarisesti mukana kansainvälisessä kriisinhallintayhteistyössä sekä toiminnassa terrorismia vastaan. Siihen liittyen ei ole tarvis korostaa eroavaisuuksia saatikka elämöidä niillä, mutta ei niistä myöskään pidä vaieta. Ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioittaminen ovat tinkimättömiä perusarvoja, mutta sen lisäksi on nähtävä, että niiden loukkaaminen terrorisminvastaisessa työssä ei tuota toivottua tulosta vaan päinvastoin vahvistaa ääriliikkeiden, fundamentalismin ja terrorismin kasvualustaa. Tätä yleensä eurooppalaisia yhdistävää näkemystä on korostettava myös transatlanttisissa suhteissa." ("USA:n matkailusta", 10.5.2007)
Ajatus suomalaisista amerikkalaisten kriisinhallintakumppaneina on lievästi sanoen huolestuttava. Mediamme välittää ihanteellista kuvaa suomalaisten sotilaiden toiminnasta Afganistanissa (lahjustenottotapauksia lukuunottamatta). Mutta olivatpa miehemme siellä miten reippaita ja hyväätarkoittavia tahansa, meillä ei näköjään tiedetä, että maailman yleisen mielipiteen enemmistö vastusti sotilaallista väliintuloa. Taliban-hallinnon arveltiin yleisesti olleen muutenkin jo romahtamisen partaalla. Yhdysvallat lähti asevoiman käyttöön kostomielessä, voimaansa näyttääkseen ja strategisia etujaan valvoakseen. Yhdysvaltain ja Naton läsnäolo Afganistanissa on vain vaikeuttanut tietä kohti rauhallisempia oloja. Kansainvälisen Punainen ristin mukaan tavallisten afgaanien elämä on käymässä yhä vaikeammaksi. (ICRC: Afghanistan: suffering continues amidst escalating conflict, 5.6.2007; Leo Docherty: The Afghans are sick of our armies killing their people, The Guardian, 13.6.2007; Terri Judd: The defiant Afghan women promised a better life who refuse to be victims, The Independent, 13.6.2007; Tariq Ali: The Case for Withdrawal from Afghanistan: The Khyber Impasse, CounterPunch, 27.2.2007; Stephen Zunes: Operation Enduring Freedom: A Retrospective, Foreign Policy in Focus, 18.10.2006)
Yhdysvaltoja mielistelläkseen Suomi on nyt luvannut harkita "kriisinhallintatehtävien" laajentamista Afganistanissa. Tämä ei näytä juuri herättävän huolestumista Suomessa. Maassamme ei käydä näistä asioista kunnollista keskustelua. Suuri osa mediasta nukkuu. Kansainvälisestä politiikasta kirjoitettaessa käytetään kieltä, joka on paljolti etäällä maailman pelottavasta todellisuudesta.
Maamme harvoja julkisuuteen pääseviä kriittisiä maailmanpolitiikan kommentaattoreita on Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki. Hän sanoo, että keskustelu suomalaispoliitikkojen harvoista Yhdysvaltain vierailuista kielii uussuomettumisesta.
YLE Uutisten siteeraamassa Kansan Uutisten haastattelussa Patomäki sanoo: "Mukana ovat eri toimijat ja eri ideologia kuin ennen, mutta asetelma on täsmälleen sama kuin suomettumisen aikana."
Patomäen mielestä keskustelun taustalla on aitoakin huolta maiden välisistä suhteista: "Mutta ainakin osaltaan taka-ajatuksena on myös mahdollisen liittolaissuhteen luominen Yhdysvaltoihin, mikä käytännössä tarkoittaa Nato-jäsenyyttä." (Keskustelu USA-vierailuista uussuomettumista, YLE Uutiset, 13.6.2007)
Vieraile arkistossa: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Afganistan, Yhdysvaltain politiikka, Persianlahti, Lähi-itä, Aasia, Kansainvälinen politiikka, Media, Noam Chomsky, Phyllis Bennis, Howard Zinn, Tariq Ali, Hannu Reime