Tarjoan tässä luettavaksi Henrikki Heikan alkuperäisen artikkelin, koska se on HS:n internet-sivuilla luettavissa vain tilausmaksua vastaan.

VIERASKYNÄ

Suomen ulkopoliittinen linja on ajautumassa umpikujaan

Suomi tekisi kaukonäköistä rauhanpolitiikkaa, jos se hylkäisi nykyisen Halosen–Tuomiojan linjan ja siirtyisi atlantistien joukkoon, kirjoittaa Henrikki Heikka.

Israelin ja Hizbollahin välinen sota on yllättäen noussut Suomen EUpuheenjohtajuuskauden toistaiseksi suurimmaksi haasteeksi. Ulkoministeri Erkki Tuomioja ja presidentti Tarja Halonen ovat esitelleet Suomen linjauksia maailman johtajille ja miljoonille tv-katsojille ympäri maailmaa.

Suomessa maan johdon politiikkaa ei ole juuri arvosteltu. Se on valitettavaa, koska kriisin yhteydessä esitetyt kannanotot eroavat merkittävästi Suomen EU-kauden tähänastisesta ulkopolitiikasta ja voivat jopa lisätä suursodan todennäköisyyttä Lähi-idässä.

Suomen linjauksien ymmärtämiseksi on syytä kerrata maamme ulkopoliittisesta linjasta käyty kamppailu. Vuoteen 2003 asti Suomen EU-kaudella noudatettiin ns. Ahtisaaren–Lipposen linjaa, jonka mukaan Suomi sitoutuu varauksettomasti EU:n kehittämiseen kohti tehokasta ja avointa talousyhteisöä. Käytännössä tämä merkitsi tiivistä yhteistyötä EU:n suurimman nettomaksajan Saksan kanssa.

Toinen keskeinen tavoite oli pitää Yhdysvallat Pohjois-Euroopan turvallisuuden takuumiehenä. Siksi Suomi joutui usein etsimään turvallisuuspoliittisia kompromisseja, joissa Euroopan päässä avainasemassa oli Britannia.

Ahtisaaren–Lipposen linjan vastavoimaksi vakiintui 2000-luvun alussa idealistinen vaihtoehto, jota on kutsuttu Halosen–Tuomiojan linjaksi. Siihen kuului kansainvälisen oikeuden korostaminen, käytännönläheinen suhtautuminen EU:n kehitykseen sekä kriittinen suhtautuminen sotilaallisen voiman käyttöön yleensä. EU:ssa tämän linjan kannattajat kuuluivat leiriin, joka halusi kehittää unionia Yhdysvaltain hegemoniaa tasapainottavaksi toimijaksi ja puskuriksi talouden globalisaatiota vastaan.

Ahtisaaren–Lipposen linja oli niskan päällä vuoteen 2003. Tähän vaikutti se, että Euroopan suurin valtio Saksa piti kiinni puoli vuosisataa jatkuneesta yhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa. Vasta Irakin sota ja Gerhard Schröderin yllättävä lähtö mukaan Yhdysvaltain politiikkaa vastustaneeseen Ranskan–Venäjän akseliin avasi tien Halosen–Tuomiojan linjan vakiintumiselle Suomen ulkopolitiikan opiksi.

Meneillään oleva Lähi-idän kriisi eroaa kuitenkin selvästi Irakin sodan tilanteesta. Vuonna 2003 Manner-Euroopan kolme suurvaltaa, Ranska, Saksa ja Venäjä, vastustivat yhdessä rintamassa Yhdysvaltain ja Britannian Irak-politiikkaa. Yhdysvallat ei saanut YK:ta taakseen, ja Suomi saattoi sen perusteella jättäytyä Irak-koalition ulkopuolelle.

Nyt Angela Merkelin johtama Saksa on palannut Yhdysvaltain ja Britannian rinnalle. Merkel on tukenut niitä johdonmukaisesti esimerkiksi kriittisessä kysymyksessä, annetaanko Israelille vielä hiukan lisäaikaa Hizbollahin sotilaallisen voiman heikentämiseen. Saksan politiikka on muuttanut jyrkästi transatlanttista voimatasapainoa, ja atlantistien koalitio on toistaiseksi saanut tavoitteensa läpi YK:ssa.

Ranskan johtama koalitio on jäänyt puhjenneen kriisin aikana altavastaajaksi; sen ainoat merkittävät tukijat ovat sosialistien hallitsema Espanja, harvainvaltainen Venäjä ja Halosen–Tuomiojan linjaa noudattava EU-puheenjohtajamaa Suomi. Tämä näkyi selvästi EU:n viime ulkoministerikokuksessa, jossa Suomi teki pesäeron Britannian ja Saksan linjaan ja jäi Ranskan rinnalle kannattamaan linjaa, joka toteutuessaan olisi heikentänyt EU:n ja Yhdysvaltain yhteistyömahdollisuuksia Lähi-idässä.

Halosen–Tuomiojan linjan outoa viiteryhmää ja nykyistä poliittista umpikujaa ei ole Suomessa ymmärretty, koska keskustelu Lähi-idän kriisin taustoista on ollut yksipuolista. Kriisissä ei ole kyse vain Israelin ja Hizbollahin sodasta vaan monimutkaisesta geopoliittisesta kuviosta, joka liittyy demokratian levittämiseen, terrorismin kitkemiseen, joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseen ja Lähi-idän voimatasapainon uudelleenjärjestelyyn.

Hizbollah haluaa toiminnallaan näyttää hyödyllisyytensä valtiosponsoreilleen Iranille ja Syyrialle. Atlantistien koalitio on joutunut antamaan Israelille aikaa Hizbollahin sotilaallisen kapasiteetin heikentämiseen, koska muunlainen politiikka olisi antanut väärän viestin Iranille ja Syyrialle. Venäjä on vastustanut atlantistien politiikkaa, koska sillä on oma lehmä ojassa Iranin suunnalla. Ranskan politiikassa taas ei ole muuta uutta kuin se, että se on onnistunut kaappaamaan EU:n puheenjohtajamaan äänitorvekseen.

Kriisin taustalla on monia diplomaattisia prosesseja, joiden takia Halosen–Tuomiojan linjan jatkaminen käy lähivuosina yhä vaikeammaksi. Yhdysvallat on kiristämässä Iranin eliittiin kohdistuvia talouspakotteita ja rakentamassa poliittista koalitiota mahdollisten muiden toimien toteuttamiseksi. Sen viesti on selkeä: jos Iran ei luovu ydinaseohjelmastaan ja terrorismin tukemisesta, Yhdysvaltain johtama koalitio pakottaa sen siihen.

Sama logiikka näkyy Syyrian painostuksessa. Hizbollahin heikentäminen ja Iranin talouspakotteet loisivat Syyrialle suuria paineita arvioida uudelleen suhtautumisensa niihin. Iranin johto olisi sen jälkeen Lähi-idässä entistä eristetympi ja mahdollisuudet muuttaa Iranin kurssia ilman voimankäyttöä kasvaisivat olennaisesti.

Jos näitä prosesseja ei saada vietyä loppuun rauhanomaisesti, joutuu Yhdysvallat muutaman vuoden sisällä käyttämään voimaa Iranin ydinaseohjelman pysäyttämiseksi. Siviiliuhrien määrä olisi silloin paljon suurempi kuin nykyisessä Israelin operaatiossa.

EU:n puheenjohtajamaalta olisi kaukonäköistä rauhanpolitiikkaa hylätä Halosen–Tuomiojan linja, keskittyä ylläpitämään transatlanttista konsensusta Iranin ja Syyrian painostamisessa ja siirtyä meneillään olevissa diplomaattisissa prosesseissa atlantistien joukkoon.


HENRIKKI HEIKKA
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja ulkopolitiikan tutkija.

[home] [archive]