12.9.2007 (Päivitetty 19.9.2007) 12.9.2007 (Päivitetty 19.9.2007)
Tapani Lausti
Kokoomuksen lupaama ulkopoliittinen selkokieli johtikin tulkintojen kaaokseen. Puolustusministeri Jyri Häkämies toteaa käyttäneensä Washingtonin puheessaan sanaa 'haaste', mikä ei ole samaa kuin 'uhka'. Mutta jos Washingtonin uuden kylmän sodan ilmapiirissä hokee sanan 'Venäjä' kolme kertaa — tehokeinona, kuten Häkämies sanoo — amerikkalainen eliittiyleisö uskoo kuulevansa selkokieltä, varsinkin kun käytetty termi oli 'turvallisuushaasteet' (security challenges). Tämä ei varmaankaan amerikkalaisten kuuntelijoiden korvissa ole kovin kaukana 'turvallisuusuhasta'. (Puheen teksti löytyy sekä Center for Strategic and International Studies -instituutin sivuilla sekä suomeksi Puolustusministeriön sivuilta.)
Entä mikä oli se seura, josta Jyri Häkämies käytti ilmaisua "meille kaikille", siis kaikille joille Venäjä on haaste? "Kenen kanssa Häkämies on muiden tietämättä liittoutunut niin, että Venäjä on vastapuolella?" kysyttiin aiheellisesti Kalevan pääkirjoituksessa. ("Venäjä, Venäjä, Venäjä", 9.9.2007)
Ministeri esiintyi kansainväliselle laille selkänsä kääntäneen maan pääkaupungin "arvovaltaisessa" instituutissa. Siksi hänen esiintymistään luettaneen muualla maailmassa kansainvälispoliittista taustaa vasten.
Yhdysvallat on viime aikoina toiminut tavalla, joka on saanut Moskovan epäilemään sen otteiden vilpittömyyttä, onhan Washington esimerkiksi rikkonut aiemmat lupauksensa, ettei Natoa laajenneta "tuumaakaan itään". Natoa alettiin työntää yhä lähemmäksi Venäjän rajoja samanaikaisesti, kun amerikkalaisia tukikohtia perustettiin Venäjän lähialueille. Yhdysvallat on myös lisännyt jännitystä Euroopassa uusilla ohjussuunnitelmillaan. Myöskään Yhdysvaltain ilmoitusta uusien ydinaseiden kehittämisestä ei maailmalla otettu riemulla vastaan. Ohjelmaa pidetään uutena osoituksena Washingtonin pyrkimyksestä absoluuttiseen sotilaalliseen ylivoimaan. (Tietysti Venäjä vastaa näihin haasteisiin omalla vastenmielisellä sapelinkalistelulla, mutta mitä muuta voidaan odottaa, suurvallat ovat suurvaltoja.)
Venäläisten keskuuteen onkin nyt levinnyt syvää epäluuloa amerikkalaisten aikeita kohtaan. Ei olisi ihme, jos jotkut venäläiset tulkitsevat Häkämiehen haluavan liittää Suomen tähän uuteen vastakkainasetteluun Venäjään vihamielisesti suhtautuvalla puolella. Tähänhän viittaavat myös monien suomalaisten politiikkojen jatkuvasti hokema kritiikitön ajatus "arvoyhteisöstä".
Tuon arvoyhteisön voimakkain jäsen on parhaillaan kiristämässä entisestään kansainvälistä ilmapiiriä. Yhdysvaltain laiton ja moraaliton hyökkäyssota Irakissa ja sen jälkeinen miehitys ovat vaatineet luultavasti noin miljoonaan ihmisen hengen ja horjuttaneet koko alueen oloja. (Ks. Patrick McElwee and Robert Naiman: Is the U.S. Responsible for a Million Iraqi Deaths?, ZNet, 11.9.2007) Siitä huolimatta Häkämies puhui Washingtonissa "maailmasta, jossa uudet uhat ja haasteet vakaille oloille ovat globaalisia, monimutkaisia ja moniulotteisia", ikäänkuin näillä uhilla ei olisi mitään tekemistä Yhdysvaltain otteiden kanssa. Ministerin maailmankuvaan ei kerta kaikkiaan mahdu, että Washingtonin politiikka on tällä hetkellä suurin uhka maailmanrauhalle. Venäjä on selvästi Häkämiehelle ongelmallisempi maa, koska hän haluaa "houkutella Venäjää vastuuntuntoiseksi toimijaksi ja yhteistyökumppaniksi". Häkämies ei uskaltaisi vaatia samaa Yhdysvalloilta, tai todennäköisemmin hän ei ymmärtäisi vaatimuksen merkitystä. Hän ilmeisesti koki olevansa Washingtonissa osassa turvallista maailmaa, ongelmat sen sijaan tulevat idästä.
Entä sitten puheen pitopaikka? Vaikka "Center for Strategic and International Studies" on esittänyt Yhdysvaltain hallituksen Irakin politiikan vastaista kritiikkiä, se ei kuitenkaan aseta kyseenalaiseksi Washingtonin oikeutta ajaa etujaan haluamallaan tavalla kaikkialla maailmassa. Kun Lancet esitti viime vuonna asiantuntijoiden luotettavana pitämän arvion 600 000 irakilaisen kuolemasta, yksi instituutin tutkijoista asetti luvun kyseenalaiseksi. (Ks. Center for Media & Democracy -sivuja)
Instituutin hallintoneuvoston jäsenlistalta löytyvät mm. Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski. Nämä kaksi miestä ovat ilmeisesti suomalaisten Nato-mielisten poliitikkojen ja vaikuttajien silmissä kunniallisia kansalaisia, vaikka heidän otteensa ovat aiheuttaneet suunnattomia kärsimyksiä miljoonille ihmisille, kuolonuhreista puhumattaaan.
Häkämies mainitsi puheessaan Afganistanin useaan otteeseen, joten muistutettakoon jälleen kerran, mikä oli Brzezinskin rooli afgaaniväestön kärsimysten lisäämisessä. Mieshän on avoimesti ylpeillyt siitä, miten Yhdysvallat tukemalla islamistisia sissiryhmiä halusi saada Neuvostoliiton ansaan Afganistanissa. Kun Brzezinskiltä myöhemmin kysyttiin, katuuko hän mitään, hän tuhahti halveksivasti: "Katua mitä? Tuo salainen operaatio oli erinomainen ajatus. Sillä vedettiin neuvostoliittolaiset afganistanilaiseen ansaan ja te haluatte minun katuvan sitä? Tuona päivänä, kun neuvostoliittolaiset virallisesti ylittivät rajan, kirjoitin presidentti Carterille jotakin tähän tapaan: 'Meillä on nyt tilaisuus antaa Neuvostoliitolle sen oma Vietnam.'" (Brzezinskin haastattelu, Le Nouvel Observateur, 15.-21.1998, lainaus Jean Bricmontin teoksessa Humanitarian Imperialism: Using Human Rights to Sell War, s. 65; ks. myös Hannu Reime: Suomi Afganistanissa; Tapani Lausti: Afganistan, Suomi ja"vastuuttomat idealistit")
Tässä kammottavassa suurvaltapelissä afgaanien kärsimykset eivät paljoa paina, kunhan vain suurvallat saavat "metelöidä" rauhassa, käyttääkseni muunnellen Ilkka Kanervan kieltä. (Ks. "Metelöintiä" estämässä Afganistanissa) Afganistanin operaatiollaan Yhdysvallat sitten loi Al-Qa'idan, joka kääntyi myöhemmin amerikkalaisia tukijoitaan vastaan. Yhdysvallat auttoi myös omalta osaltaan Talibanin valtaan neuvostojoukkojen vetäydyttyä. (Ks. Mark Curtis: Web of Deceit, s. 62)
Tätä historiallista taustaa vasten on naiivia puhua Afganistanin asettamista haasteista, jotka muka koskevat yhtälailla Yhdysvaltoja ja Suomea, kuten Häkämies antoi puheessaan ymmärtää. Yhdysvaltain edut Afganistanissa ovat häikäilemättömän supervallan etuja. Washington ei ole kiinnostunut afgaanien hyvinvoinnista, ihmisoikeuksista tai naisten asemasta. Suomen kaltaisen pienen maan ei pidä asettua samaan rintamaan maan kanssa, jolla ei ole minkäänlaista moraalista vastuuntuntoa ja jonka hallitusta yleisesti halveksitaan jopa Kanervan hiljattain ylistämissä Euroopan "sivistyneissä maissa".
Vieraile arkistossa: Afganistan, Venäjä, Yhdysvaltain politiikka, Kansainvälinen politiikka, Gabriel Kolko, Noam Chomsky, Hannu Reime, Mark Curtis, Jean Bricmont, Tariq Ali