12.10.2016 **** Etusivulle 12.10.2016 **** Etusivulle
Tapani Lausti
Ollessani vuosina 1959-1960 vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa kirjoitin kotiväelle Helsinkiin: "Suomessa en koskaan pelännyt sotaa, mutta nyt pelkään. Viha kommunismia vastaan on täällä isketty nuorison päähän niin voimakkaasti, että he ovat aivan kuin joukkohypnoosin vallassa."
Aihepiiri alkoi kiinnostaa ja teinkin graduni Helsingin yliopistossa vuonna 1966 Yhdysvaltain ulkopolitiikasta kommunistimaihin nähden. (Selvyyden vuoksi on sanottava, että en koskaan ihaillut Neuvostoliittoa.) Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kommunistimaita ei enää ole, mutta Venäjään kohdistetaan taas hillitöntä sotaista vihapuhetta. Sävy on aika tavalla samanlainen kuin Neuvostoliiton kaudella, vaikka maan yhteiskuntajärjestelmä on nyt lähempänä amerikkalaista.
Yhdysvaltalainen tutkiva toimittaja Robert Parry kirjoittaa: “Rumalla propagandaryöpyllä Yhdysvaltain lehdistö on työntämässä maailmaa kohti mahdollista ydinasein käytävää yhteenottoa Venäjän kanssa. Näin vaarannetaan koko ihmiskunnan olemassaolo. Lännen instituutiot ovat heittäytyneet tähän vaaraan huolettomasti käyttäen kummallisia omahyväisyyden ilmaisuja.” (Do We Really Want Nuclear War with Russia?, Consortiumnews.com, 3.10.2016)
Robert Parry on niitä harvoja amerikkalaisia journalisteja, jotka eivät ole alistuneet Washingtonin eliittien propagandisteiksi. Tässä toinen lainaus samasta artikkelista: “Että vakavasti otettava henkilö Yhdysvalloissa luennoisi muille maille kansainvälisestä laista olisi ajatuksena naurettava, ellei tällaista hurskastelua esiintyisi näin vakavissa oloissa. Jo vuosikymmenten ajan Yhdysvallat on asettunut kaiken oikeuden yläpuolelle ja päättänyt omin päin mitä maita tulee pommittaa ja keitä tulee surmata.”
Nämä kommentit palautuivat mieleeni, kun luen, että Martti Ahtisaari syyttää Venäjää kansainvälisen lain alituisesta rikkomisesta ja uuden Kylmän sodan aloittamisesta. Hänellä ei näytä olevan aavistustakaan Washingtonin paljon vakavammasta sodanlietsonnasta. Ahtisaari haluaa Suomen liittymistä aggressiivisesti käyttäytyvään Natoon, jota hän on luonnehtinut rauhanturvajärjestöksi. Hän korostaa myös Suomen asemaa läntisenä demokratiana, ikäänkuin tämä olisi ongelmaton asia. Hänen mielestään kansalaisia johdetaan harhaan “puolueettomuushöpinällä”.
Natoon liittymistä Ahtisaari kommentoi näin: “Kaikki miettivät sitä, mitähän ne Venäjällä ajattelevat, jos me teemme näin. Venäjä on jo näyttänyt, mitä he ajattelevat ja tekevät. Joka ei tässä tilanteessa pyri yhteiseen puolustusliittoon, on suomettunut.” Ahtisaari aivan tuohtuu: “Meillä on merkittäviä vaikuttajia, joiden on vaikea hyväksyä edes sitä, että Suomi on läntinen demokratia eikä mikään puolueeton maa. Onko tässä maassa täysin mahdotonta saada yhteisymmärrystä edes siitä?”
Olematta Venäjän yhteiskunnallisten olojen tai Vladimir Putinin joidenkin otteiden (tai edes läntisen “demokratian”) ihailija minun täytyy sanoa, että Ahtisaaren ja hänen kanssaan uudessa kirjassa (Miten tästä eteenpäin) kirjoittavien Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen Venäjää koskevat kommentit ovat outoja. Tässä näyte miesten analyyseistä: “Neuvostoliiton romahtaessa länsi meni Venäjän tueksi, halusi todella auttaa ja otti sen mukaan maailmankauppaan. Venäjä etsii suuruuttaan väärin keinoin, ja se pitää uskaltaa sanoa.”
On vaikea ymmärtää, minkälaisia lähteitä he käyttävät. Kun Neuvostoliitto romahti, Länsi – etenkin Yhdysvallat – kyllä riensi paikalle neuvonantajineen. Heidän neuvojensa tuloksena maa melkein romahti. Naomi Klein kirjoittaa kirjassaan The Shock Doctrine, että vuosina 1991-1998 “yli 80 prosenttia Venäjän maatiloista oli mennyt vararikkoon ja noin 70 000 valtion tehdasta oli suljettu, mikä aiheutti työttömyyden epidemian.” Tuloksena 74 miljoonaa venäläistä eli köyhyysrajan alapuolella. 25 prosenttia venäläisistä – liki 37 miljoonaa ihmistä – eli oloissa, joita luonnehditaan “epätoivoisiksi”.
Klein lainaa venäläistä tutkijaa Vladimir Gusevia, joka sanoo, että rikollinen kapitalismi tappoi 10 prosenttia maan väestöstä. Vuosina 1992-2006 Venäjän väkimäärä putosi 6,6 miljoonalla. Klein lainaa amerikkalaista taloustieteilijää Andre Gunder Frankia, joka luonnehti Venäjän silloista kehitystä “taloudelliseksi kansanmurhaksi”. Prosessissa muutamat raharikkaat kahmivat itselleen suuria omaisuuksia. Korkean inflaation ja työttömyyden ravistellessa maata tavalliset ihmiset menettivät eläkkeitään ja säästöjään. Itsemurhaluvut kaksinkertaistuivat. Vladimir Putinin kansansuosion yksi syy on, että hänen kaudellaan tilanne on saatu jotakuinkin hallintaan, vaikka Venäjän tuleva kehitys on vielä arvoituksellinen.
Ahtisaaren, Iloniemen ja Ruokasen näkemyksen mukaan Länsi tarjosi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen sopuisaa yhteistyötä Venäjän kanssa, mutta Moskova kieltäytyi. Totuus on toisenlainen. Saksalaiselle Spiegel-lehdelle taannoin antamassaan haastattelussa Mihail Gorbatshov muistuttaa, että Venäjä ehdotti neuvotteluja uusien turvallisuusjärjestelyjen luomiseksi. Länsi kieltäytyi. Gorbatshov huomauttaa, että Naton levittäytyminen itään Venäjän rajojen tuntumaan tuhosi Helsingin ETYK-konferenssissa vuonna 1975 sovitut turvallisuusperiaatteet. Hän muistuttaa myös, että sittemmin Pariisissa sovittiin vuonna 1990 Kylmän sodan jättämisestä taakse. Näiden aloitteiden sivuuttaminen on Gorbatshovin mukaan osasyy nykyiseen kireään kansainväliseen tunnelmaan. Tähän voidaan vielä lisätä, että eräässä vaiheessa Putin jopa ehdotti Venäjän liittymistä Natoon.
Ahtisaaren halveksiva asenne Venäjää kohtaan on outo, kun hänen sanottiin rauhanrakentajana kykenevän paneutumaan kriisien osapuolten ajatteluun. Hän ei tunnu nyt ymmärtävän venäläisten pelkoa vihamielisen saarron kohteeksi joutumisesta. Ahtisaaren ylimielinen tapa syyttää joitakin suomalaisia suomettumiseen juuttumisesta on epäasiallinen.
Tässä vielä lisää Ahtisaaren sanomisia: “Minua ärsyttää tässä keskustelussa ja Nato-raportissakin yksi asia. Kaikki puhuvat siitä, mitä Venäjä mahdollisesti ajattelee ja tekee. Se on älyllistä epärehellisyyttä. Pitäisi lähteä siitä, että Venäjä on luonut tilanteen, jossa kaikkien läntisten demokratioiden täytyy yhdistää voimansa. Sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, on toimittava näin. Siihen asti ei ollut mitään tämän suuntaisia paineita. Sen jälkeen on ehdottomasti tiivistettävä yhteistyötä.”
Näyttäisi siltä, etä Ahtisaari ei tässä tarkoita Krimin haltuunottoa vaan uskoo Venäjän todella hyökänneen Ukrainaan, näinhän Washingtonin uuskonservatiivit (“neocons”) asian ilmaisevat, vaikka todisteita mistään hyökkäyksestä ei ole esitetty. Venäjän tuki Ukrainan venäläisille on ollut aika rajallista. Sen sijaan on runsaasti todistusaineistoa, joka viittaa siihen, etä Yhdysvallat oli pitkään juonitellut Ukrainan irrottamiseksi Venäjän yhteydestä. Johtaviin uuskonservatiiveihin lukeutuva Carl Gershman kirjoitti Washington Postissa syyskuussa 2013, että Ukraina oli nyt tavoiteltava pääpalkinto. Ja seuraava askel olisi Putinin pudottaminen vallasta. Muutaman viikon kuluttua Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Victoria Nuland ja senaattori John McCain olivatkin Kiovan kaduilla rohkaisemassa presidentti Viktor Janukovitshin kukistamista (ks. Parryn em. artikkeli; ks.myös Parryn artikkelia Key Neocon Calls on US to Oust Putin, Consortiumnews.com, 7.10.2016 ).
Voi vain kuvitella, minkälainen Lännen reaktio olisi, jos Venäjä käyttäytyisi samalla tavalla Yhdysvaltoja kohtan. Ja kuvitelma, että maailma olisi turvallisempi paikka, jos Lännen “demokratiat” yhdistäisivät voimansa, osoittaa uskomatonta sinisilmäisyyttä. Monet tutkimukset ovat osoittaneet yleisen mielipiteen useimmissa maailman kolkissa pitävän Yhdysvaltoja maailman sekasorron pääasiallisena aiheuttajana.
Amerikkalainen ihmisoikeusluennoitsija Daniel Kovalik kirjoittaa: “Karu totuus on, ettei Yhdysvalloilla todellakaan ole minkäänlaista aikomusta auttaa luomaan kestäviä valtioita Lähi-idässä tai muualla. Pikemminkin, kuten olemme nähneet kerta toisensa jälkeen – esimerkiksi Jugoslaviassa, Sudanissa, Libyassa, Jemenissä, Syyriassa, Somaliassa, Ukrainassa – Yhdysvaltain ulkopolitiikan tavoitteena, sanottiinpa se ääneen tai ei, on yhä useammin ja entistäkin aggressiivisemmin itsenäisten valtioiden tuhoaminen ja hajottaminen. On myös ymmärrettävä, että tällaiset tavoitteet eivät ole uusia.” (The United States as Destroyer of Nations, CounterPunch, 7.10.2016)
Suomalaiset Naton kannattajat uskovat jäsenyyden edistävän maamme turvallisuutta. He eivät tunnusta Yhdysvaltain roolia maailman olojen horjuttajana. Suopea asenne Yhdysvaltain politiikkaan tekee vaikeaksi nähdä maailman todellisuutta. Ajettuaan osan Aasiaa ja Afrikkaa ja ennen kaikkea Lähi-idän väkivaltaiseen kaaokseen Yhdysvallat on nyt horjuttamassa oloja Baltian ja Itämeren alueella.
Olipa Venäjän politiikasta mitä mieltä hyvänsä, on aiheellista tarkastella Itämeren alueen todellisuutta. Risto Volanen on huomauttanut, että “Lyypekistä Pietariin ja Tornioon Itämeren alueen 90 miljoonan asukkaan jokapäiväinen hyvinvointi on täysin riippuvainen vakaan rauhan jatkumisesta Itämerellä. Alueen sotilaallinen kriisi olisi siis myös alueen kymmenen valtion asukkaiden taloudellinen kriisi. Itämerellä liikkuu joka hetki lähes 2000 alusta, joiden varassa on alueen kansantalouksien vienti ja tuonti – Suomen osalta lähes sataprosenttisesti.”
Volanen jatkaa: “Elämä Itämeren alueella on käynyt surrealistiseksi. Me 90 miljoonaa ihmistä elämme täällä arkista elämäämme, ja samaan aikaan idän ja lännen sotilaiden bunkkereissa meitä tähtäillään näyttöpäätteillä.
Venäjän kokonaisviennistä ja öljyn viennistä noin 40 prosenttia kulkee Itämeren kautta, ja koko maan talous on sen häiriöttömästä kulusta riippuvainen. Kuka uskoo vakavasti, että presidentti Putin jonakin päivänä määräisi kenraaleille ammunnat omiin jalkoihin eli aloittamaan Itämerellä kriisin, joka viennin estymisen kautta romahduttaisi Venäjän ja erityisesti Pietarin talouden?” (Yhdysvaltojen ja Naton sotaharjoitukset Suomessa, Risto Volasen blogi 6.6.2016)
Tämä on järkipuhetta.
Lue myös:
Arkisto: Suomen ulko. ja turvallisuuspolitiikka, Nato, Venäjä ja Ukraina, Yhdysvallat, Lähi-itä, Robert Parry, Diana Johnstone , Phyllis Bennis, Noam Chomsky