MoniTori, 1.12.1999
MoniTori, 1.12.1999
Yasmin Alibhai-Brown:
Tony Blairin valtaantulo näytti lupaavan uutta aikakautta Britannian rotu- ja siirtolaispolitiikassa. Ministerien puheet enteilivät maan monikulttuurisuuden myönteistä tunnustamista. Brittiläisen nationalismin sanottiin muuttuvan niin, että se ei vain suvaitsisi erilaisuutta vaan kykenisi sisällyttämään itseensä kaikkien etnisten ryhmien kulttuuriperinnön.
Uuteen hallitukseen toiveikkaasti suhtautuvien kommentaattorien joukossa oli The Independent -lehden kolumnisti Yasmin Alibhai-Brown. Viikottaisella palstallaan hän on kuin brittiläisen rotu- ja siirtolaispolitiikan omatunto. Vaikka hän ei kirjoita yksinomaan rotuasioista, etnisten vähemmistöjen asema tulee toistuvasti esille, usein yllättävissäkin yhteyksissä.
Yasmin Alibhai-Brownin keväällä ilmestyneen kirjan True Colours : Public Attitudes to Multiculturalism and the Role of the Government (julkisia asenteita monikulttuurisuutta kohtaan ja hallituksen rooli) julkistamistilaisuus todisti hänen asemaansa valtakunnallisesti merkittävänä rotu- ja siirtolaispolitiikan kommentaattorina. Itse pääministeri Blair puhui tilaisuudessa.
Kirjassa on toiveikkaita luonnehdintoja “uuden Labourin” valistuneista asenteista. Alibhai-Brown kirjoitti toivovansa ihmisten panevan merkille, että aiempien hallitusten pitkään kestäneen välinpitämättömyyden jälkeen “tämä hallitus on valmis viemään maata eteenpäin niin, että kansalaiset suhtautuvat luontevasti monirotuisuuteen ja ovat ylpeitä kansakunnan moni-ilmeisyydestä”. Kirjansa loppusanoissa Alibhai-Brown kirjoitti: “Yleisön tulisi tietää, että yhteenkuuluvuutta henkivä, monikulttuurinen yhteiskunta on hallituksen tulevaisuudennäkymien olennainen osa.”
Pettymys Labouriin
Mutta entä nyt, kun maahan on levinnyt oireita Blairiin kohdistuvista pettymyksen tunteista? Yasmin Alibhai-Brown on yksi pettyneistä. Istuessaan puutarhansa kuistilla Lontoon Ealingin kaupunginosassa hän purkaa katkeruuttaan.
“Hallitus ei ole tehnyt mitään rotusuhteiden uudistamiseksi. Se on juuttunut konservatiivien ajatteluun, joka ei ole itse asiassa juuri muuttunut 60-luvun alusta. Blair saattaa puhua kaikenlaista, mutta hän ei ole tosissaan kiinnostunut rotukysymyksestä. Hänen kaikki neuvonantajansa – joilla on tässä maassa paljon vaikutusvaltaa – ovat valkoisia. Hän voisi muuttaa tilanteen huomenna – tai tunnin sisällä.”
Alibhai-Brown muistelee työtään IPPR-tutkimusinstituutissa (Institute for Public Policy Research), joka julkaisi kirjan True Colours.
“Kun tulin IPPR:ään, se oli kokonaan valkoinen instituutio. Pelkästään se, että mukaan tuli joku, joka ei ollut valkoinen, muutti koko ilmapiirin. Kaikki mukana olleet ihmiset alkoivat ajatella tosissaan, miten kulloinenkin projekti vaikutti mustien asemaan.”
Alibhai-Brown on erityisen ärtynyt siitä, että Skotlannin ja Walesin uusissa kansanedustuslaitoksissa istuu pelkästään valkoisia.
“Miten on mahdollista, että 20.vuosisadan lopulla rotutilanne on ennallaan, vaikka vallassa on uusi Labour, joka on osoittanut uudistushaluaan hajakeskittämällä valtaa Skotlantiin ja Walesiin.”
Kirjaa True Colours lukiessa ymmärtää Alibhai-Brownin pettymyksen taustan. Hän panee paljon painoa hallituksen johtavalle roolille kansalaisten opastamisessa monikulttuurisuuteen.
Kanadaan tekemällään tutkimusmatkalla häneen teki vaikutuksen maan hallituksen aktiivinen rooli tiennäyttäjänä. Ministerit painottavat alinomaa monikulttuurisuuden keskeistä asemaa kansallisessa identiteetissä. Kansallisista arvoista käydään tässä hengessä jatkuvaa avointa julkista keskustelua.
Alibhai-Brown toivoisi Britanniankin hallitukselta uutta tasa-arvostrategiaa. Hän uskoo, että asiaa auttaisi, jos etnisiä vähemmistöjä tarkasteltaisiin myönteisistä näkökulmista, ei vain ongelmia painottaen. Sen sijaan että yksinomaan puhutaan syrjinnästä, tulisi myös muistuttaa ihmisiä siirtolaisten ja etnisten vähemmistöjen myönteisestä taloudellisesta ja kulttuurisesta panoksesta kansakunnan elämään.
Asenteet turvapaikan hakijoihin
Alibhai-Brown myöntää, että ministerien kielenkäyttö on kyllä monessa suhteessa parantunut Blairin kaudella. Viimeaikainen keskustelu turvapaikan hakijoista on kuitenkin jälleen kerran vahvistanut kansalaisten ennakkoluuloja. Maahanmuuttajista on puhuttu enimmäkseen kielteisin termein. Asenne Kosovon pakolaisiin oli Alibhai-Brownin silmissä paljastava.
“Miksi käytimme miljardeja puntia kosovolaisten suojelemiseen pommikonein, jos meillä ei ollut sydäntä huolehtia 1 750 kosovolaisesta tässä maassa? Länsi on itse luonut monet näistä ongelmista, jotka ajavat ihmisiä kodeistaan. Turvapaikan hakijoita riittää. On groteskia, että Ugandan kaltainen maa voi ottaa vastaan liki kaksi miljoonaa pakolaista ja kohdella heitä kunnolla, kun taas Britanniassa kohdeltiin kurjasti alle kahta tuhatta Doveriin saapunutta pakolaista.”
Tässä suhteessa tilanne Britanniassa on Alibhai-Brownin mielestä pahentunut niistä ajoista, jolloin hän itse muutti muiden Ugandan aasialaisten mukana Britanniaan Idi Aminia pakoon.
“Olihan silloinkin ihmisiä lentokentällä kyltein, joisa luki ‘menkää takaisin sinne mistä tulitte’. Mutta tavalliset ihmiset ottivat meidät vastaan sellaisella lämmöllä, ettei sellaista voi enää kuvitella. Ihmiset ottivat Ugandan aasialaisperheitä koteihinsa asumaan. Asuin silloisen mieheni kanssa oxfordilaisen perheen kodissa viisi vuotta liki ilmaiseksi. Emäntämme oli kveekari, isäntä Saksan juutalainen, joka ymmärsi kokemuksiamme. Tällaista ei voisi kokea samalla tavalla tänä päivänä, koska hallitus on kääntänyt mielipiteet pakolaisia vastaan.”
Pakkoavioliittoja vastaan
Yasmin pohtii omaa työtään kolumnistina ja radio- ja televisiokeskustelijana. Hän ei koe itseään yleisesti ottaen vaikutusvaltaiseksi, mutta yhdessä asiassa hän myöntää kyenneensä muuttamaan asenteita. Kriittiset artikkelit nuorten aasialaisnaisten pakkoavioliitoista ovat johtaneet konkreettisiin toimiin.
“Luen ansiokseni sen, että hallitus ensimmäisen kerran pyrkii lopettamaan nuorten aasialaistyttöjen pakkoavioliitot. Aasialaisyhteisössä on vallinnut asiassa vaikenemisen salaliitto. Kirjoitin näistä pakkoavioliitoista jatkuvasti viime vuonna. Nyt olen hallituksen työryhmässä ja ministerit puhuvat järkeä.”
Vaarallisin reportaasi koski Pohjois-Englannin kaupunkien nuoria aasialaisia miehiä, jotka suurta palkkiota vastaan ottavat kiinni pakkoavioliitoista karkuun lähteneitä naisia. Pakkoavioliittokiista onkin nostattanut raivostuneita reaktioita, eikä Alibhai-Brownkaan ole niiltä säästynyt.
“En väitä olevani mitenkään rohkea, mutta joskus ajattelen, että musta journalisti on pelottavassa asemassa, koska on mahdotonta miellyttää kumpaakin osapuolta. Toimittajana on pakko kirjoittaa oman yhteisön ongelmista. Mustan journalistin omatunto pakottaa hänet myös arvostelemaan valkoista yhteiskuntaa. Jossain mielessä tämä on kiittämätön asema, monet meistä ovat kokeneet tämän. On tärkeätä, miten kirjoittaa, kun puuttuu oman yhteisön asioihin. En milloinkaan pettäisi omiani. Luulenpa, että he tietävät sen, olenhan kamppaillut niin kauan rasismia vastaan.”
Alibhai-Brown osallistui aktiivisesti murhatun mustan nuorukaisen Stephen Lawrencen tapauksen jälkiselvittelyihin. Hän kävi Stephenin isän ja äidin kanssa keskusteluja mustien ja aasialaisten vanhempien peloista.
“Ymmärtävätköhän ihmiset, että Britannian mustat ja aasialaiset vanhemmat – etenkin, jos heillä on poika – ovat alinomaa huolissaan siitä, näkevätkö heidän poikansa vielä seuraavan päivän.”
Yasmin Alibhai-Brownin ääni käy ahdistuneeksi. Hän kertoo, miten hän itse kesällä lomalla Italiassa joutui yht’äkkiä paniikkiin ja soitti Skotlannissa asuvalle 21-vuotiaalle pojalleen pelätessään, että tämä on saattanut joutua tappajien uhriksi.
Synkeistä puheistaan huolimatta Alibhai-Brown haluaa muistuttaa, ettei kaikki sentään ole Britanniassa toivotonta.
“Tavalliset ihmiset ovat tässä maassa osoittautuneet johtajiaan paremmiksi monikulttuuriseen elämään sopeutumisessa. Tässä maassa on korkein seka-avioliittojen määrä koko läntisessä maailmassa ja tämä koskee kaikkia yhteiskuntaluokkia. Tosin työväenluokassa tämä on yleisempää kuin keskiluokan keskuudessa. Edistys on näin ollen mielenkiintoinen asia. Henkilökohtaisella tasolla sitä on tapahtunut, vaikka poliittinen johto ei ole edistynyt. Tavallisten ihmisten asuinalueilla näkee todellisia mustien ja valkoisten välisiä syviä ystävyyssuhteita. Vastaavanlaista en näe keskiluokkaisten ystävieni keskuudessa.”
Alibhai-Brown huomauttaa myös, että toisin kuin Ranskassa, Britanniassa ei ole myöskään koskaan onnistuttu luomaan etnisille yhteisöille erillisiä asuinalueita. Vauraillakin alueilla asuu kaikkia rotuja ja etnisiä ryhmiä edustavia ihmisiä.
Ks. myös: