Suomen Kuvalehti, 1991

Britit etsivät identiteettiään Persianlahden sodassa

Teksti: Tapani Lausti, Lontoo
Kuvat:  Christine Fitzwater


Britannian aulis osallistuminen sotaan Persianlahdella on
askarruttanut monia mannereurooppalaisia. Mikä sai britit niin innokkaasti lähettämään joukkojaan kauas kotisaarestaan, he kysyvät. Vastausta on etsitty historiasta. Persianlahden konflikti on vastannut brittien historiallista mielikuvaa sodasta. Armeijat eivät ole vuosisatoihin vaeltaneet näiden saarten yli tuhoa kylväen. Sotilaat on lähetetty taistelemaan merten taakse.

Brittien psyykessä elää edelleen ajatus, että sodan ja rauhan kaudet vaihtelevat samalla väistämättömyydellä kuin vuodenajat. Samalla imperiumi on jättänyt monen britin sieluun näyn kansallisesta suuruudesta. Kansainvälinen kriisi, jossa briteille tarjoutuu näkyvä rooli, työntää hetkeksi taka-alalle brittiläisen identiteetin nykyiset epävarmuudet. Historiasta mieliin hiipii ajatus brittien luonnollisesta panoksesta kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisessä. Britit etsivät mielellään kansallisen ylpeyden aiheita menneisyydestä.

"Olemme hyvin ylpeä maa. Olemme erittäin vanha kansallisvaltio. Tällaisia seikkoja ei halua menettää", Margaret Thatcher totesi muutama kuukausi ennen eroaan.

Mannereurooppalaisten vaisumpi asenne Persianlahden sotaa kohtaan on synnyttänyt kiivasta arvostelua Britanniassa.
Apulaispuolustusministeri Alan Clark syytti Persianlahden sodan
puhjettua brittien eurooppalaisia liittolaisia "kellareihinsa juoksemisesta".

Poliitikkojen muisti on lyhyt. Vain viime kesänä Thatcherin oli pakko erottaa teollisuusministeri Nicholas Ridley tämän lausuttua varomattomia sanoja saksalaisten muulle Euroopalle muodostamasta "uhasta".      

Thatcher sanoi kuitenkin Ridleyn tuoneen julki asenteita, joihin monet britit yhtyvät. Hän mainitsi erityisesti ikäpolven, joka koki viime sodan. Heillä on Thatcherin mukaan "luonnollisia pelkoja".

Ylimielisyyden historia

Monille briteille tasa-arvoinen puurtaminen muiden eurooppalaisten kanssa tuntuu vaikealta. Eronsa jälkeen Ridley sanoi brittien olevan "monessa suhteessa Euroopan ihailtavin kansa".

Historioitsijan ja journalistin Philip Doddin mielestä tämä brittiläinen ylimielisyys on vanhaa historiallista perua. Englantilaisuuden historiasta kirjaa kirjoittava Dodd pitää Ranskan vallankumousta tärkeänä vedenjakajana modernin englantilaisen identiteetin synnyssä.

"Seuratessaan vallankumousta Ranskassa englantilaiset kääntyivät sisäänpäin puolustautuessaan vallankumouksellisia virikkeitä vastaan. Vaikka Englannissa esiintyikin epäilemättä sisäisiä erimielisyyksiä reaktioissa vallankumousta kohtaan, patriotismia käytettiin siteenä, joka yhdisti nämä ristiriitaiset virtaukset. Ranskalaisten vastustaminen oli isänmaallista."

"Tuolla hetkellä eristimme itsemme Euroopasta", Dodd sanoo.

Margaret Thatcher oli hyvä esimerkki tämän asenteen kulkeutumisesta meidän päiviimme asti. Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä hän teki selväksi, ettei hän katso tuon vallankumouksen jättäneen historiaan mitään myönteistä. Thatcher tarjosi brittiläisen historian esimerkkiä koko Euroopalle. Hänen mielestään "eurooppalainen Magna Carta" takaisi demokratian paljon kärsineessä maanosassa.

Doddin mukaan Thatcher näin itse asiassa väitti Britannian olevan demokratian mittapuu, jota kaikken muiden tulee käyttää. Englantilaisessa kulttuurissa on syvällä käsitys, että maalla on katkeamaton tuhannen vuoden parlamentaarinen historia.

"Tämä selittää ylimielisyyden tunteen Saksaa kohtaan. Sillähän on fasistinen menneisyys. Brittien oli taisteltava sitä vastaan. Briteillä on ainoa todella demokraattinen kulttuuri. Kaikki muut seuraavat meidän tietämme. Näin englantilaista identiteettiä hahmotetaan jonkinlaisista ylemmyydentunteen lähtökohdista."

Thatcherin kansallinen kiivaus kuvasti Doddin mielestä kuitenkin pikemminkin heikkoutta ja levottomuutta kuin voimaa.

"Puolet Britanniasta ei halua olla eurooppalainen ja toinen puoli ei halua sitoa itseään Amerikkaan. Britannia saattaa joutua eristyksiin molemmista voimablokeista", Dodd varoittaa.

Tämä saa Doddin mukaan monet britit jälleen turvautumaan oman kansallisen identiteettinsä ainutlaatuisuuteen ja siihen liittyvään ylemmyydentunteeseen

Monen kulttuurin kirjo

Mutta niinkuin Ranskan vallankumouksen aikoihin patriotismi kätki taakseen moniarvoisemman todellisuuden, tämän päivän isänmaallisuus kykenee vain heikosti peittämään Britannialle luonteenomaisen monen kulttuurin todellisuuden.

On kyseenalaista, onko brittiläistä identiteettiä olemassakaan. Skotlantilaiset ovat taas voimistuvan itsenäisyyskuumeen vallassa. Wales ja Pohjois-Irlanti antavat oman lisänsä tähän erilaisuuksien kirjoon. Entisten siirtolaissukupolvien jälkeläiset ovat nyt olennainen osa brittiläistä elämää. Nuoret mustat ja aasialaiset kokevat itsensä briteiksi, mutta eivät halua kansallisen identiteetin puristamista kuvitelluksi samanlaisuudeksi.

Mutta osa englantilaisista pelkää vieraiden kulttuurien tekevän lopun vanhasta kunnon englantilaisuudesta. Miten käy lempeälle, puutarhojaan ja kotieläimiään rakastavalle kansalle?

Kansanluonne — onko sitä?

Britanniassa käydyssä keskustelussa on taas käytetty vanhaa kyseenalaista kansanluonteen käsitettä. Thatcherin keskustellessa taannoin eräiden historioitsijoiden kanssa Saksan roolista Euroopassa saksalaisista käytettiin sellaisia luonnehdintoja kuin "angst", hyökkäävyys, määrätietoisuus, komentelevaisuus, itsekkyys, alemmuuskompleksi ja sentimentaalisuus.

Minkälaiseksi englantilaiset sitten kuvittelevat oman kansanluonteensa?

Historioitsija Raphael Samuel sanoo heidän pitäneen perinteisesti hyveinään useitakin myönteisiä ominaisuuksia. Näitä olivat vilpittömyys, rehtiys, uskollisuus, totuudellisuus, luotettavuus ja tunnollisuus. Brittien isänmaallisuus on luonteeltaan hiljaista, mahtipontinen sankarillisuus ei heitä miellytä. Heidän huumorintajunsa sallii itselleen nauramisen.

Vielä jokin aika sitten britit kokivat tarjoavansa esimerkin muille. Britannia oli maa, jossa poliisit saattavat harjoittaa ammattiaan aseistamattomana. Tämä kuvasti yhteiskunnan perinteistä lainkuuliaisuutta.

Vanhaan identiteettiin kuului myös johtavan teollisuusmaan asema. Maa oli ylpeä vientituotteistaan ja teknologisesta etevämmyydestään.

Nämä brittiläisen omankuvan ainekset osoittavat, miten aikansa eläneitä monet niistä ovat. Britannia ei ole ainoastaan menettänyt imperiumiaan. Se on kadottanut roolinsa johtavana poliittisena, teollisena ja teknologisena mahtina.

Tämä kaikki on jättänyt englantilaiseen identiteettiin tilaa niin menneisyydenkaipuulle kuin syvälle epävarmuudelle brittien roolista maailmassa.

Nykyhistorian professori Sir Michael Howard sanoi hiljattain brittien vain hyvin hitaasti kyenneen luopumaan ajatuksesta, että Britannia kuuluu valtiona samaan luokkaan kuin Yhdysvallat. Amerikkalaisten rinnalla taisteleminen Persianlahdella on saanut britit taas tuntemaan maansa tärkäksi tekijäksi maailmanpolitiikassa.

[home] [focus] [archive]