Etelä-Saimaa, 1997

Miten uusi on Britannian "Uusi Labour"?

Tapani Lausti

Vaihtoehtojen kaipuu saa politiikkaan väsyneetkin ihmiset pitämään ainakin vaisusti silmällä johtajia, jotka lupaavat uutta näkemyksellisyyttä maan asioiden hoitoon. Britannian oppositiossa olevan työväenpuolueen Labourin uusi johtaja Tony Blair uhoaa innostusta ja pyrkii luomaan vaikutelman, että britit voivat  keväällä pidettävien vaalien jälkeen eheytyä tulevaisuuteen uskovaksi kansakunnaksi. Labour lupaa ennustetun  vaalivoittonsa jälkeen politiikka, joka ei tunne voittajia eikä häviäjiä. Koko kansa onnellistuu, joskin hitaasti, Blair myöntää.

Ilmeensä uudenaikaistanut “Uusi Labour” vetoaa konservatiivien pitkän valtakauden äänestäjissä virittämiin tympääntymisen tunteisiin. Silti puolueen varovainen julkinen esiintyminen jättää epäselväksi sen, minkälaisten poliittisten ajatusten ja sosiaalisten ryhmien varaan työväenpuolue rakentaa strategiaansa. Blairin “varjohallitus” on pannut paljon energiaa tavoitteidensa laimentamiseen ja lupaustensa hillitsemiseen. Selkeän poliittisen vaihtoehdon hahmottamista varotaan, vaikka tämä tosiasia pyritään kätkemään väitteisiin uudenlaisista poliittisista virityksistä.

Blairin politiikka lähtee Margaret Thatcherin kaudella syntyneestä poliittisesta ilmapiiristä. Labourin nuorekas johtaja näyttää uskovan silloin syntyneiden raamien peruuttamattomuuteen. Talouden globalisoituminen, yksityistäminen, valtion (enimmäkseen luuloteltu) heikentäminen, yksilökeskeiset asenteet, nämä ovat kaikki hyveitä, eikä Blair ole ryhtynyt niiden aiheuttamia vinoutumia kovin radikaalisti arvostelemaan.

“Uusi Labour” on asettanut tavoitteekseen  yhteiskunnan, jossa kaikilla kansalaisilla on selvä panoksensa  yhteisten asioiden hoidossa. Tähän on huomautettu, että Britannian poliittiset instituutiot ovat osoittautuneet perin vastustuskykyisiksi kansalaisten aktivoitumispyrkimyksille. Blair ei ole ainakaan selkeästi lämmennyt tunnetun journalistin Will Huttonin kirjassa “The State We’re Are In” esitettyihin ajatuksiin maan julkisten instituutioiden uudistamisesta. Huttonin kirjan yllättävää menestystä on pidetty osoituksena kirjoja lukevassa väestönosassa virinneestä uuden ajattelun kaipuusta.

Hutton vaatii yhteiskunnan perusteellista demokratisoimista, teollisuuden todellisia tarpeita vastaavaa rahoitusjärjestelmää, markkinatalouden järkiperäistä sääntelyä niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Yhteiskuntaan olisi hänen mielestään myös luotava kansalaisten luottamusta nauttivien, demokraattisten kansalaisjärjestöjen verkko, jolle voitaisiin rakentaa ihmisten todellisia tarpeita vastaava hyvinvointijärjestelmä.

Koska Labour ei näytä suhtautuvan vakavasti maan teollisen järjestelmän uudistumisen tiellä oleviin esteisiin, puolueen epäillään mahdollisen vaalivoittonsa jälkeen ajautuvan historiasta tuttuihin umpikujiin. Vesitetytkin lupaukset kilpistyvät rahamaailman ja teollisuuden vastarintaan. Viimein puoluetta äänestäneiden kansalaisten pettymyksen tunteet saavat heidät jälleen kääntämään selkänsä petollisille vasemmistopoliitikoille.

Työväenpuolueen politiikkaa pitkään analysoinut tutkija David Coates väittääkin, ettei “uusi Labour” ole lopultakaan kovin uusi. New Left Review -aikakauslehdelle kirjoittamassaan artikkelissa Coates sanoo, ettei puolue ole koskaan kyennyt luomaan omaehtoista strategiaa, joka vetäisi magneetin tavoin ihmisiä puolueensa. Labour on pikemminkin ollut mielipideilmaston ailahtelujen passiivinen vastaanottaja. Puolueella on perin irrallinen asenne kannattajakuntaansa. Siksi sen kannatus vallassa ollessakin on aina ollut häilyvää.

Coatesin mukaan Labour on koko historiansa ajan ollut kahden suuntauksen yhteenliittymä. Yhden ryhmän ovat muodostaneet sosiaalireformistit, jotka ovat pyrkineet alistamaan yksityistä pääomaa edistyksellisiin sosiaalisiin tavoitteisiin. Toiseen ryhmään ovat kuuluneet porvarilliset radikaalit, jotka ovat havitelleet kotimaan teollisen perustan uuden-aikaistamista.

Sosiaalireformistit ovat keskittyneet politiikassaan vallan ja resurssien uudelleen-jakoon. Köyhiä on pyritty auttamaan etuoikeutettujen varovaisella nipistämisellä.  Porvarilliset radikaalit puolestaan ovat keskittäneet voimansa kotimaisen pääoman kilpailu-kyvyn vahvistamiseen. Näin on pyritty turvaamaan varoja sosiaaliturvaa varten ilman suurempia tulonjaon korjauksia.

Coatesin historiallisessa analyysissä uutta Blairin johtamassa työväenpuolueessa on ennen kaikkea se, että sosiaalireformistien rintama on ennennäkemättömän heikko. Modernisoijat ovat varmempia politiikastaan kuin koskaan aiemmin. Mutta heillä ovat edessä samat esteet kuin aiemmilla uudenaikaistajilla: uudistamatta jääneet valtio ja teollinen järjestelmä. On myös todettu, että konservatiivisen puolueen pitkä valtakausi on vahvistanut säilyttävien voimien itsevarmuutta. Ne eivät hevin antaudu miedoillekaan uudistumisvaatimuksille.

Eikä tässä kaikki. Pääoman lisääntynyt kansainvälinen liikkuvuus ja siihen liittyvä uusi kansainvälinen työnjako ovat kaventaneet valtiollisen päätöksenteon liikkumavaraa. Siksi kysymys kuuluukin: jos työväenpuolue ei onnistunut kovin hyvin kummassakaan vaihtoehtoisessa politiikassaan silloin, kun valtiollisen päätöksenteon liikkumavara oli suurempi, miksi se olisi nyt sen tehokkaampi. Blair on pikemminkin lähestynyt uus-liberaaleja talousoppeja, jotka uskovat markkinoiden itsesäätöisyyteen.

Näin Labour ei näyttäisikään tarjoavan vaihtoehtoa niille, joille nykyinen meno on merkinnyt rasittavampaa työpanosta yhä epävarmemmissa olosuhteissa. Ammattiyhdistysväki on seurannut huolestuneena, miten Blair on etäännyttänyt puoluettaan järjestäytyneestä työväenliikkeestä ja pyrkinyt ennen kaikkea rauhoittamaan rahamaailman ja teollisuuden epäluuloja.

Vapauduttuaan vanhentuneena pitämästään aatteellisesta väittelystä Blair on keskittynyt lupaamaan lääkkeitä yhteiskuntaan levinneen moraalisen paniikin helpottamiseen. Valituslista on pitkä: perheet eivät yhdistä kuten ennen, lapset ovat villiintymässä, kouluopetuksen taso on romahtanut, rikollisuus leviää; sanalla sanoen yhteiskunta on hajomassa. Blair uskoo saavansa laajaa kannatusta vähävaraisemman väestönosan keskuudessa vaatimalla tiukempaa asennetta rikollisuuteen.

Sosiaalisista ongelmista pitkään kirjoittanut journalisti Polly Toynbee valittaa kuitenkin, että ihmiskasvoisen yhteiskunnan tavoitteleminen on vaikeata lietsomalla liioiteltuja pelkoja “sosiaalisesta romahduksesta”, “perheiden hajoamisesta” ja “laittomuuden tulvasta”. Ainoiksi ratkaisuiksi ylikuumenneessa ilmapiirissä tarjoutuvat  kovemmat rangaistukset ja kaikkialle asennettavat murtohälyttimet.

 

[home] [archive] [focus]