Wave! 2000

Syvänmeren seikkailijanainen

Jossain keskellä Välimerta, syvällä meren pohjassa, makaa 85 vuotta sitten hukkuneen aluksen hylky. Laivan lasti koostui upotessa kullasta, hopeasta, timanteista ja jalokivistä. Alusta voi siis hyvällä syyllä luonnehtia aarrelaivaksi.

Moya Crawford, jonka yhtiö valmistautuu nostamaan hylyssä olevan lastin, hymyilee salaperäisenä, eikä suostu kertomaan laivan tarkkaa sijaintia. Ei myöskään sen nimeä. Sen hän kertoo, että laiva on brittiläinen ja että sen sijainnista on olemassa tarkat tiedot.

Moya Crawford on Skotlannissa päämajaansa pitävän meripelastusyhtiön toimitusjohtaja. Yhtiön nimi on “Deep Water Recovery and Exploration”. DWRE on pieni perheyhtiö, jolla on kuitenkin hallussaan maailmanennätys haaksirikossa uponneen lastin pelastamisessa. Vuonna 1997 yhtiö, jonka toinen johtaja on Moyan aviomies Alec Crawford, nosti 1,5 miljoonan punnan arvoisen kuparilastin 3.400 metrin syvyydestä Espanjan pohjoisilla rannikkovesillä. Alus oli ranskalainen “François Vieljeux”.

Tavatessamme Lontoon finanssikeskuksessa, missä Moyalla on ollut neuvottelukokous, hän ei erotu olemuksellaan työn jälkeen drinkille tulleiden liikenaisten joukosta. Hänen elämäntyylinsä ja valitsemansa ala ovat kuitenkin kaukana Cityn toimistojen todellisuudesta. Alan ainoana naisena maailmassa Moya myhäilee, miten hän kansainvälisissä tapaamisissa erottuu joukosta. Vaikka alaa pidetään karskien miesten maailmana, Moya korostaa, että häntä on aina kohdeltu asiallisesti.

“Tällä alalla kiinnostavat tulokset, ei osanottajan sukupuoli. Meri edellyttää asiallista suhtautumista asioihin”, hän tokaisee.

Moya Crawford on ollut alalla teini-ikäisestä lähtien. Silloin hän osallistui Länsi-Shetlannin saarten vesillä uponneen aluksen hylyn hajottamiseen. Yksi työntekijöistä oli Alec Crawford. Pikkuhiljaa parin välille kehittyi romanssi, sittemmin avioliitto ja neljä lasta, jotka nyt aikuisina ovat jo osoittaneet uranvalinnoillaan, että elämässä täytyy olla jännitystä ja seikkailua.

Alkamassa oleva lastinpelastusoperaatio vie Moyan arvion mukaan vähintään puoli vuotta, korkeintaan vuoden. Voisi kuvitella, että työ on ajoittain ikävystyttävää, mutta Moya torjuu käsityksen.

“Tätä työtä tehdessä ei ehdi paljon rentoutua. Fyysisesti elämä on aika rankkaa. Mutta tavoitteeseen pyrkiminen on jännittävää. Ainoat ikävystyttävät hetket ovat matkalla uppoamispaikalle. Pisin aika, minkä olemme viettäneet aluksella satamissa käymättä on kaksi kuukautta. Kaikki riippuu säästä.”

Moderni aarteenetsintä edellyttää pitkälle kehitettyä teknologiaa. DWRE on kehittänyt itse huomattavan osan teknisistä ratkaisuista, joiden toimivuus on syy siihen, että yhtiö on jälleen saanut merkittävän lastinpelastustyön.

Moya selostaa: “Tämä on melkoinen tehtävä ja siinä nimenomaan insinööritaidot ovat keskeisiä. Ihmisillä on aika romanttinen mielikuva meren pohjalla olevista hylyistä, mutta työn noin syvällä, tässä tapauksessa 3 500 metrin syvyydessä, mahdollistaa vain hyvä insinööritaito ja suunnittelu sekä oikeanlaiset laitteet. Olemme kehittäneet uudenlaisen ‘napanuorakaapelin’, joka on mahdollista viedä meren syvyyksiin.”

Meren syvyydessä tarvitaan huomattavaa nostovoimaa ja tarkkuutta. Sukeltajat eivät voi nostaa metallitonneja vaan lasti on nostettava alukselta kauko-ohjatulla laitteistolla. Painoltaan melko kevyt kaapeli vie meren pohjaan hydraulisen tarraimen. Mereen laskettavissa kaapeleissa on myös kamerat, joilla lasti paikallistetaan. Nykyään käytetään synteettisiä kuitukaapeleita entisten metallikaapeleiden sijaan. Crawford uskoo, että muutaman vuoden kuluttua yhtiön kehittämä järjestelmä kykenee toimimaan valtamerten syvimmissä kohdissa. Sama teknologia on alkanut kiinnostaa öljynporausalaa. Myös geofyysikot ovat käyttäneet DWRE:n teknologiaa Kaspian meren pohjaa kartoitettaessa. Niinikään puolustusvoimat ja tiedemiehet ovat kiinnostuneita syvänmeren teknologiasta. Huomattava osa Moyan työstä keskittyykin nykyään teknologian muiden sovellusten selvittämiseen.

Uusi teknologia on valtaosaltaan oman perheyhtiön kehittämää, Crawford korostaa. Joillakin erityisaloilla kuten radiosignaalien lähettämisessä yhtiö käyttää ulkopuolista asiantuntemusta, mutta yhtiö itse hallitsee alan mekaniikan, elektroniikan ja hydrauliikan.

Yhtiön käyttämä alus on luku sinänsä sekin. Se on äärettömän merikelpoinen ja sen kyky kallistua nostotyön edellyttämällä tavalla on poikkeuksellinen. Alus kykenee kuljettamaan tuhat tonnia lastia. Miehistöä laivalla on vain neljä tai viisi.

“Koska tiedämme tarkkaan, mitä haluamme tehdä, pärjäämme pienellä miehistöllä”, Moya selittää ja jatkaa innostuneena: “Nostoteknologian ja aluksen laadun yhdistelmä avaa ennen pitkää valtamerten syvyydet meille.”

Kaikki tähän asti syvien merten pohjista löydetyt hylyt ovat olleet pystyssä. Mutta vasta kun hylky on paikallistettu, voidaan olla varmoja nosto-olosuhteista.

“Emme vielä koskaan ole epäonnistuneet hylyn löytämisessä. Pisin etsintäaika on ollut kuukausi”, Moya mainitsee.

Merten pohjalla makaa kymmeniä tuhansia haaksirikkoutuneita aluksia. Arvokkaassa lastissa olevia on kuitenkin aika vähän. Erittäin vanhat hylyt ovat asianomaisten valtioiden omaisuutta. Useimmiten pelastettavat lastit ovat vakuutusyhtiöiden omaisuutta. Pelastusyhtiö saa työstään maksun sekä sovittavan osuuden pelastetun lastin arvosta.           

Moya Crawford on kirjoittanut työstään ja elämästään erinomaisen kirjan “Deep Water” (kust. Thomas Reed Publications, 1999). Se on ainutlaatuinen kuvaus työstä, josta suuri yleisö tietää vähän, mutta joka auttaa ymmärtämään modernin seikkailijan ja aarteenetsijän kokemusmaailmaa.

Kirjan loppusanoissa Moya toteaa pitävänsä itseään etuoikeutettuna, koska on päässyt naisena huipulle tässä miesten maailmassa.

Teksti: Tapani Lausti

[home] [archive] [focus]