BBC Finnish Section, 25.10.1991

Pysähtyneisyyden politiikkaa

Juonto: Ja nyt Lontoon polttopisteestä. Brittiläisen viikkolehden Spectatorin viimeviikkoisen numeron kannessa oli kuva, jossa pääministeri John Majorin ja työväenpuolueen johtajan Neil Kinnockin kasvot näyttivät olevan sulautumassa yhteen. Ovatko konservatiivinen puolue ja työväenpuolue siis lähestymässä toisiaan ideologisesti? Tätä pohtii kommentissaan Tapani Lausti.

Britannian poliittinen eliitti alkaa olla vaalikuumeen kourissa. Tavallisille kansalaisille tämä merkitsee loputtomia tulikiven katkuisia väittelyjä televisiossa ja radiossa. Niiden kiihkeys luo vastakohdan äänestäjien rauhallisuudelle, vai sanoisinko välinpitämättömyydelle. Sillä — kuten Spectatorin artikkelissa todettiin — olipa konservatiivien ja Labourin käyttämä kieli miten kitkerää hyvänsä, puolueet ovat vaarassa tärmätä toisiinsa poliittisessa keskustassa. Mitä enemmän puolueiden aatteet lähestyvät toisiaan, sitä kiivaammaksi niiden vihanpito toisiaan kohtaan näyttää käyvän.

Molemmat pääpuolueet uskovat brittien kyllästyneen poliittisiin äärimmäisyyksiin. Konservatiivit ovat ajamassa kiivaimman uusoikeistonsa suurten kokoussalien ulkopuolelle. Labourin ns. jyrkkä vasemmisto on menettänyt merkitystään vasemmistolaisessa keskustelussa. Molemmat puolueet käyvät jonkinlaista näennäiskeskustelua poliittisista tavoitteistaan, mutta tärkeintä kummallekin on vallassa pysyminen tai valtaan pääseminen. Ne haluavat luoda kuvaa modernista, itsevarmasta hallitsemisen koneistosta. Olennaista tässä poliittisessa teatterissa on vakuuttavan vaikutuksen tekeminen. Tämän tuloksen saavuttamiseen käytetään ammattimaisia suhdetoiminnan asiantuntijoita.

Konservatiivien puoluekokouksessa puolueen puheenjohtaja Chris Patten nojasi tyynesti puhujapulpettiin ja julisti konservatiivien kukistavan Labourin seuraavissa vaaleissa, koska konservatiivinen puolue tietää mitä se edustaa. Economist-viikkolehden kolumnisti sanoi Pattenin lausunnon heijastaneen alitajuista huolestuneisuutta: puolue ei itse asiassa enää tiedä, mitä se edustaa. Konservatiivien ongelma sen tasapainoillessa thatcherismin ja Chris Pattenin kannattaman sosiaalimarkkinatalousajattelun välillä näkyy selvimmin puolueen asenteessa terveydenhuollosta käytyyn keskusteluun. Puolue on joutunut puolustusasemiin Labourin syyttäessä sitä terveydenhuollon yksityistämisaikeista.

Ongelma on tämä: konservatiivit ovat vuosikausia julistaneet yksityistämisen olevan ainoa uskottava tie palvelujen parantamiseen. Nyt, terveydenhuollosta väiteltäessä konservatiivitkin pitävät yksityistämistä kirosanana. Eräät konservatiiviset poliitikot myöntävät yksityisesti, ettei ole ihme, jos äänestäjät ovat hämillään.

Työväenpuolueen johtaja Neil Kinnock taas on manipuloinut puolueensa irti vanhasta luokka-ajattelusta. Labour esiintyy nyt puolueena, joka konservatiiveja paremmin kykenee yhteistyöhön teollisuuden kanssa. Konservatiivit eivät edes Thatcherin jälkeisellä kaudella näytä pitävän ajatuksesta, että hallituksen tulisi kehittää jonkinlaista teollisuuspolitiikkaa. Tämä antaa Labourille tilaisuuden solmia suhteita teollisuuteen, jonka korvissa työväenpuolueen teollisuuspoliittiset ajatukset kuulostavat miellyttäviltä, vaikka liikemiespiireissä esiintyisikin edelleen ennakkoluuloja Labourin todellisia aikeita kohtaan.

Niin paljon kuin konservatiivit ja työväenpuolue vihoittelevatkin keskenään, ne molemmat yrittävät luoda kuvaa politiikasta, joka ei jyrkennä yhteiskunnallisia vastakohtaisuuksia. Mieliä kuohuttaneen thatcheriläisen radikalismin aika on ohi. Mutta kansalaissopua korostaessaankin puolueet eivät huomaa ajan olevan hitaasti ajamassa niiden ohi. Niin konservatiivien kuin Labourin käsitys hallitsemisesta on hierarkinen ja todellista keskustelua kaihtava. Aikamme epävarmuuksien vain syventyessä kansakunnalle täytyisi kuitenkin tarjota kunnollisempia kanavia mielipiteiden vaihtoon.

Brittilá„áinen Taylor Nelson Monitor -tutkimuslaitos on varoittanut, että väestön keskuuteen levinneet uudet asenteet ovat vaarallisessa ristiriidassa poliittisen elämän nykyisten muotojen kanssa. Laitoksen tutkimukset sanovat maata pidettävän menneisyyden painolastin kahleissa. Maata johdetaan vanhentuneen arvomaailman ohjauksessa. Yhä suurempi osa väestöstä on murtautumassa irti tästä jälkeenjääneisyydestä.

Näitä ihmisiä tutkimuksessa kutsutaan "sisältä ohjautuviksi". He ovat joko yhteiskunnan kapinallisia, joiden vaikuttimena ovat oikeudenmukaisuus ja sosiaalisesti korkeatasoinen elämänlaatu. Tai sitten he ovat "kokeilijoita", jotka eivät halua alistua perinteisille auktoriteeteille. Tälle ryhmälle on ominaista pitkälle menevä individualismi. Uuteen ihmistyyppiin lukeutuvat vielä ihmiset, joita Taylor Nelson Monitor kutsuu "etsiskelijöiksi". He ovat sisältä ohjautuvia ihmisiä puhtaimmillaan. "Etsiskelijät" suhtautuvat avoimesti aikamme kriisien ratkaisuvaihtoehtoihin. He ovat myös materialismin vastustajia. Heillä on suuri tarve yksilölliseen autonomiaan elämässään. Kaikista "sisältä ohjautuvista" ryhmistä heillä on avarin maailmankuva.

On selvää, että tällaisten asenteiden kasvu edellyttäisi nykyistä todellisempaa mielipiteiden vaihtoa. Taylor Nelson Monitor uskoo, että yhteiskunnan muokkautuminen näiden uusia asenteita sisäistäneiden ihmisten tarpeiden mukaiseksi vaatii niin suuria muutoksia, että edessä saattaa olla jonkinasteisen yhteiskunnallisen epäjärjestyksen kausi. Tutkimuslaitos huomauttaa, että yksikään Englannin puolue ei ole reagoinut "sisältä ohjautuvien" ihmisten lukumäärän lisääntymiseen.

 

[home] [focus] [archive]