Suomen Kuvalehti, 12.2.1999

Englantilaisen identiteetin arvoitus

Tapani Lausti

Skotlannin ja Walesin valmistautuessa itsehallintoon ja niiden kansalaisten uhotessa kansallista intoa englantilaiset ovat ymmällään ja hapuilevat epävarmoina etsiessään omaa identiteettiään. Epävarmuudessaan monet englantilaiset potevat eurokauhua peläten joutuvansa eurooppalaisuuden nielaisemaksi.

“Olen englantilainen, mutta Englanti on minulle arvoitus. Siinä missä Skotlanti, Wales ja Irlanti luottavat kulttuuriinsa, Englanti on kulttuurinen tyhjiö.”

Näin kuvaa englantilaisuuden ongelmallisuutta journalisti ja kirjailija Beatrix Campbell. Hän tarkkailee Englannin identiteettikriisiä pohjoisessa Newcastlen kaupungissa, missä maan olemus näyttäytyy perin toisenlaisessa valossa kuin etelässä.

Kaikkialla Englannissa pohditaan nyt joka tapauksessa kansallista identiteettiä. Oman identiteetin epäselvyys ahdistaa selvästi monia. Skottien, walesilaisten ja irlantilaisten voimakas itsetunto on hajottamassa brittiläistä identiteettiä, jolle englantilaiset ovat tottuneet perustamaan oman identiteettinsä. Modernille englantilaiselle identiteetille on vaikea löytää konkreettista sisältöä. Niinpä sitä etsitään menneisyyden myyteistä ja symboleista, Campbell toteaa.

“Hermostuneesti englantilaista identiteettiä haetaan kuningattaresta, kuningattaren käyttämästä englannin kielestä, Oxfordin ja Cambridgen yliopistomaailmasta, Harrodsin tavaratalosta, yksityiskoulujen maailmasta. Nämä englantilaisuuden tunnusmerkit ovat kovin keskiluokkaisia tai aristokraattisia. Ne eivät liity populaarikulttuuriin.”

Kelttiläisillä alueilla identiteetti syntyy Campbellin mukaan paljon kansanomaisemmin.

“Siellä populaarikulttuuri kytkeytyy voimakkaasti työväenluokan kulttuuriin. Ero korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä ei ole jyrkkä. Ihmiset uskovat kirjallisuuden ja musiikin voimaan. Populaarikulttuuri on kansallista itseilmaisua. Irlannissa – niin pohjoisessa kuin etelässä – kansallista identiteettiä ilmaistaan vitseillä, omaleimaisella puhetavalla, runoilla ja lauluilla.”

Englannissa ei tosin Beatlesien menestyksen jälkeen ole vierastettu työväenluokasta lähtevää populaarikulttuuria. Se ei kuitenkaan erillisyyttään vaalivan korkeakulttuurin varjossa kykene luomaan mielikuvaa kansallisesta identiteetistä. Rinnakkain englantilaista identiteettiä koskevan keskustelun kanssa maan lehdet julkaisevatkin jatkuvasti artikkeleita englantilaisten pinttyneestä sidonnaisuudesta yhteiskuntaluokkiin. The Independent -lehti kirjoitti hiljattain: “Britannia ei tämän vuosisadan lopulla ole yhtä luokkasidonnainen kuin vuosisadan alussa, mutta se on edelleen aivan liian luokkatietoinen.”

Myös Etelä- ja Pohjois-Englannin vastakohtaisuudet ovat osaltaan vaikeuttaneet kansallisen yhteenkuuluvuudentunteen kehittymistä. Maan pohjoisosissa on vaikea samaistua Lontoossa muokkautuvaan poliittiseen kulttuuriin. Näin englantilaisella identiteetillä ylvästely on aina viime aikoihin asti jäänyt muukalaisvihaa lietsovien huligaanien vapaa-ajanviettomuodoksi.

Kuumavesipullo seksin sijaan

Pikkuhiljaa identiteettikysymys on kuitenkin otettu esille laajemminkin Englannin julkisessa elämässä. Englantilaiset jalkapallofanit ovat käyttäneet kansainvälisissä jalkapalloturnauksissa Union Jack -lipun sijasta Englannin Pyhän Yrjön punaristilippua. Konservatiivinen puolue on alkanut varovasti rohkaista englantilaista nationalismia.

Kirjoja englantilaisesta identiteetistä on useiden kustantamoiden ohjelmassa. Britannian tunnetuimpiin televisiotoimittajiin lukeutuva Jeremy Paxman ehti jo viime vuonna muita edelle kirjallaan The English : A Portrait of a People.

Kirjan ensimmäinen luku alkaa näin: “Olipa kerran aika, jolloin englantilaiset tiesivät keitä he olivat. Käytettävissä oli valmis adjektiiviluettelo. He olivat kohteliaita, kiihkottomia ja varauksellisia. Sukupuolielämän sijasta heillä oli kuumavesipullo: miten he lisääntyivät oli yksi läntisen maailman arvoituksia.”

Vakavammin Paxman luettelee eniten ihailemikseen englantilaisiksi luonteenpiirteiksi “epäilevän viileyden, suvaitsevaisuuden, terveen järjen, jääräpäisyyden, sovinnonhalun ja syvän poliittisen itsetietoisuuden”. Mutta eniten hän arvostaa englantilaisten tietoisuutta oikeuksistaan: “Vaivalla hankittujen vapauksien arvostus on syvällä.”

Samalla Paxman kuitenkin toteaa, että englantilaiset ovat hämmentyneitä. He eivät ole oikein varmoja, mistä heidän kansallinen olemuksensa kumpuaa. Imperiumin ajan itsevarmuus teki tällaiset pohdinnat turhiksi. Ylimielisyys muita kansallisuuksia kohtaan oli olennainen osa tätä itsevarmuutta. Nyt identiteetti on usein yksityistä ja sattumanvaraista. Mitään selviä rodullisia ja uskonnollisia rajapaaluja ei ole.

Itselleen naurava kansa

Paxmanin luonnehdintoja on mielenkiintoista verrata perinteellisiin tulkintoihin englantilaisten “kansanluonteesta”. Englantilaiset ovat pitäneet hyveinään useitakin myönteisiä ominaisuuksia. Näitä ovat olleet vilpittömyys, rehtiys, uskollisuus, totuudellisuus, luotettavuus ja tunnollisuus. Heidän isänmaallisuutensa on luonteeltaan hiljaista, mahtipontinen sankarillisuus ei heitä miellytä. Heidän huumorintajunsa sallii itselleen nauramisen.

Tällainen kollektiivinen omakuva on kuitenkin hajonnut uuden ajan epävarmuuksiin. Moderniin Eurooppaan soveltuvaa englantilaista identiteettiä on vaikeata löytää. Kenties siksi monille englantilaisille sotilaalliset seikkailut amerikkalaisten kanssa Persianlahdella ovat mieleen, antavathan ne tilaisuuden haaveilla imperiumin aikaisesta suuruudesta. Englantilaisen identiteetin epävarmuudet työntyvät silloin taka-alalle.

Mutta kansallisen identiteetin arkea ei eletä lähi-idässä vaan Euroopassa. Kansallinen epävarmuus ilmeneekin ennen kaikkea englantilaisten asenteessa Euroopan unioniin. Siinä missä skotit suhtautuvat eurooppalaisuuteen jopa innostuneesti, englantilaiset pelkäävät Euroopan yhdentymisen heikentävän heidän omaleimaisuuttaan. Tässä paradoksi onkin: voimakas halu omaan identiteettiin yhdistyy epätietoisuuteen sen sisällöstä. Tämä hämmennys lietsoo monissa englantilaisissa suoranaista eurokauhua. Mielentila muistuttaa kylmän sodan aikaista kommunismin pelkoa. Moskovan tilalla on nyt Bryssel.

Monikulttuurinen nykyaika

Englantilaisen identiteetin etsimistä vaikeuttaa maan muuttuminen monien kulttuurien ja kansallisuuksien tilkkutäkiksi, erityisesti suurissa kaupungeissa.

Intialaissyntyinen, rodun ja etnisyyden käsitteiden poliittista sisältöä tutkinut Kenan Malik pitää englantilaista identiteettiä mahdottomana.

“Brittiläisyydenkin olemus on muuttumassa. Nyt puhutaan monikulttuurisesta Britanniasta. Mutta tämäkin käsite on ongelmallinen, koska näin väitetään, että maa koostuu erilaisista kulttuureista, jotka kaikki määrittelevät identiteettinsä muiden siihen vaikuttamatta.”

Tosiasiassa ihmisten identiteetti koostuu Malikin mukaan monista erilaisista vaikutteista. Hän varoittaa liioittelemasta etnisten ja rodullisten ryhmien kulttuurieroja. Tällainen erilaisuuksia korostava monikulttuurisuus vain vahvistaa kulttuurien ja rotujen eriseuraisuutta ja itse asiassa lietsoo rotuennakkoluuloja. Samalla Malik epäilee, että englantilaista identiteettiä yritetään luoda tyhjästä. Siihen oikeuttavia perinteitä ei ole.

Kansanluonne – onko sitä?

Mistä tämä vimmattu identiteetin kaipuu sitten johtuu? Sitä on selitetty päättyvän vuosisadan viimeisen neljänneksen rajuilla muutoksilla, jotka ovat herättäneet syviä turvattomuuden tunteita. Perinteellisten sosiaalisten normien ja arvojen otteen heikentyessä tarrautuminen kansalliseen identiteettiin on usein ollut ainoa tarjolla oleva vaihtoehto. Samaistuminen kansakuntaan antaa ihmiselle mahdollisuuden pönkittää heikkoakin omanarvontunnetta.

Kansanluonne on kuitenkin käsite, johon sosiologit ja historioitsijat neuvovat suhtautumaan varovasti. Tunnettu englantilainen kirjallisuuden tutkija ja aikuiskasvatuksen asiantuntija Richard Hoggart osallistui keskusteluun englantilaisuudesta tällä varauksella:

“Se mitä me kenties päätämme kutsua 'kansalliseksi luonteenlaaduksi' ei koostu ominaisuuksista, jotka ovat yksinomaan tyypillisiä tälle tai tuolle kansakunnalle. Jokaisen kansakunnan keskuudessa nuo ominaisuudet ja koko kulttuuri koostuvat joistakin elementeistä, jotka esiintyvät kaikissa yhteiskunnissa. Ne saavat vain kussakin tapauksessa erilaisia psykologisia ja sosiaalisia ilmenemismuotoja ja sen vuoksi vaihtelevat voimakkuudeltaan. Näistä lähtökohdista voidaan keskustella tyypillisesti englantilaisista tai ranskalaisista tai saksalaisista tai italialaisista tai skotlantilsisista tai walesilaisista ominaisuuksista ajautumatta piilevään muukalaisvihaan."

[home] [archive] [focus]