Suomen Kuvalehti, 22.5.1998

John Hume SK:n haastattelussa Irlannin rauhansopimuksesta:

Irlantilaiset äänestävät väkivaltaa vastaan

Teksti: Tapani Lausti

Kuvat: Christine Fitzwater

Julkisuuden arvaamattomat oikut tekevät usein sankareita vääristä ihmisistä. Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n poliittisen siiven Sinn Féinin johtajaa Gerry Adamsia on juhlittu Valkoisessa talossa maailman joukkotiedotusvälineiden uteliaisuuden loisteessa. Etelä-Afrikan ANC:n johtajat ovat syleilleet Adamsia kameroiden edessä Belfastissa ikäänkuin rinnastettavan vapaustaistelun johtajana.

Sinn Féinin kanssa Pohjois-Irlannin katolisten suosiosta kilpailevan sosialidemokraattisen työväenpuolueen SDLP:n johtaja John Hume ei herätä  samanlaista kiihkeätä kiinnostusta. Ei että Hume välttämättä haluaisi sankarin roolia. Kun hän kuuli jonkun ehdottaneen hänelle Nobelin rauhanpalkintoa, hän tokaisi, että ainoa palkinto, minkä hän haluaa, on rauha.

Kotonaan Derryssä Hume kyllä näyttää tyytyväisenä käytävän seinällä olevaa valokuvaa, missä hän ja hänen vaimonsa Pat Hume esiintyvät yhdessä Bill ja Hillary Clintonin kanssa. Tätä kuvaa ei ole kuitenkaan näkynyt monissa lehdissä. Kenties on jollakin vääristyneellä tavalla inhimillistä, että väkivaltaisuuksien laantuessa väkivaltaa aiemmin kannattaneet poliitikot herättävät suurempaa mielenkiintoa kuin ne, jotka ovat alusta alkaen vastustaneet väkivaltaan turvautumista.

Hume on Pohjois-Irlannin levottomuuksien alusta lähtien pitänyt uppiniskaisesti kiinni väkivallattomuuden strategiasta. Istuessaan uupuneen näköisenä olohuoneensa nojatuolissa Hume muistelee, miten hänen kotitaloonsa on vuosien varrella hyökätty, jotta hänet saataisiin luopumaan rauhanomaisesta asenteestaan. Hän ei ole kuitenkaan suostunut edes talonsa erityisvartiointiin, koska poliiseista olisi tullut pyssymiesten maalitauluja. Talon ikkunat ovat tosin luodinkestävää lasia.

Muistutan Humea joidenkin Sinn Féinin kannattajien lausunnoista, joiden mukaan IRA on kantanut vastuun aseellisesta vastarinnasta brittiarmeijaa ja brittihallintoa kannattavien unionistien puolisotilaallisia järjestöjä vastaan kun taas SDLP:n kaltaiset puolueet ovat voineet rauhassa kerätä poliittisia pisteitä. Hume tuhahtaa:

“Tuollainen puhe on pelkkää pötyä. Väkivaltaan tarttuminen on vain pahentanut ongelmia. Väkivaltaan ajautuvassa yhteiskunnassa vastakohtaisuudet vain syvenevät. Syntyy hyökkäysten ja vastahyökkäysten kierre.”

Derryn kansalaisoikeustaistelija

John Humella on takanaan pitkä ura rauhan rakentajana. Hänet pantiin ensimmäisen kerran merkille vuoden 1968 kansalaisoikeusmielenosoituksissa.

Protestanttisen enemmistön syrjimien katolisten kansalaisoikeuksien puolesta marssineet Derryn asukkaat joutuivat kerran vastatusten brittiarmeijan sotilaiden kanssa. Marssijoiden joukosta esiin astui nuori mies, joka kehotti ihmisiä istumaan kadulle. Hän itse meni puhumaan sotilaiden komentajan kanssa vaatien marssijoiden päästämistä eteenpäin. Vähän ajan kuluttua marssin annettiinkin jatkua. Erään silminnäkijän mukaan ihmiset selittivät tietämättömille: “Hän on John Hume.”

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, 61-vuotias Hume pohtii väkivaltaisuuksien hintaa:

 “Myönteinen tapa asennoitua tilanteeseen on, että olemme jättämässä menneisyytemme taaksemme, meidän on yksinkertaisesti pakko tehdä näin. Menneisyydellämme on paljon uhreja. Pahinta on, että niin monet menettivät henkensä, emmekä valitettavasti voi herättää heitä henkiin. Paras tapa kunnioittaa heidän muistoaan on rakentaa uusi yhteiskunta, jossa ihmisiä ei tapeta kadulla.”

Rauhan rakentaminen edellyttää Humen mielestä myös vaikeita päätöksiä.  Britannian ja Irlannin tasavallan vankiloissa on lukemattomia katolisia ja protestantteja, jotka ovat vastuussa hirvittävistä teoista. Hume ei suhtaudu kielteisesti ajatukseen heidän vapauttamisestaan – ajatus, joka on ymmärrettävästi herättänyt vihaisia reaktioita uhrien omaisten keskuudessa.

“Vangitkin ovat menneisyytemme uhreja siinä mielessä, että nuoret ihmiset vedettiin yhteiskuntamme väkivaltaisuuksiin, jotka olivat seurausta menneisyyden politiikasta. Vetäkäämme siis viiva menneisyyden päälle ja rakentakaamme yhdessä uusi tulevaisuus. Tämä koskee molemmista yhteisöistä – katolisista ja protestanttisista – kotoisin olevia vankeja.”

Mieleeni muistuu, miten Hume kerran aiemmin keskustellessamme totesi, että joka kerran on ampunut ihmisen kuoliaaksi, joutuu koko loppuelämänsä  perustelemaan  tekoaan. Humen vastenmielisyys väkivaltaisuutta kohtaan leimaa hänen julkisia puheenvuorojaankin. Kuumenneissa televisiokeskusteluissa hän on joutunut lukemattomia kertoja tuskastuneen oloisena kysymään aggressiivisilta väittelijöiltä, mitä vaihtoehtoja nämä kuvittelevat näkevänsä rauhanomaisille neuvotteluille. Hume on usein todennut, että ero isänmaan puolesta kuolemisen ja tappamisen välillä on hiuksenhieno. Hän haluaa jättää tällaisen isänmaallisuuden historiaan.

Väkivaltaisuuteen ajautunut yhteiskunta tarvitsee Humen mukaan tukea toipumiselleen aivan kuten jalkansa katkaissut ihminen tarvitsee kipsiä tervehdyttämisprosessin helpottamiseksi. Humelle Belfastissa huhtikuussa solmittu Pohjois-Irlannin rauhansopimus on kehys, johon olojen normalisoitumisprosessi voi nojata. Mutta rauhansopimuskaan ei ole ihmelääke, joka parantaisi hetkessä sairastuneen yhteiskunnan.

Kymmenen vuoden rauhanprosessi

Hume ei ujostele sanoa, että rauhanprosessi on hänen puolueensa alullepanema. Prosessin katsotaan alkaneen jo vuonna 1988, jolloin Hume alkoi johdonmukaisesti julistaa tasavaltalaisliikkeelle, että IRA:n väkivalta vain pahensi Pohjois-Irlannin katolisten asemaa. Gerry Adams vaati saada tietää, mitä Hume ehdottaisi tilalle. Väkivaltaisuudet jatkuivat, mutta vähitellen Humen ja Adamsin välille kehittyi vuoropuhelu.

Hume toteaa Pohjois-Irlannin vaikeuksien johtuneen paljolti protestanttisen enemmistön epävarmuuden tunteista. Maakuntaa hallittiin yksipuoluevaltiona 50 vuoden ajan. Tuloksena oli ajattelun jähmettyminen niin protestanttisen enemmistön kuin katolisen vähemmistön keskuudessa.

“Molempien mielenlaatujen on muututtava. Brittihallintoa kannattavilla unionisteilla on eräänlainen Etelä-Afrikan valkoiseen vähemmistöön rinnastettava mielenlaatu. Koska he ovat vähemmistö Irlannin saarella (millä enemmistö on katolinen), he kokivat Irlannin jakamisen jälkeen ainoaksi keinokseen kaiken vallan säilyttämisen omissa käsissään.

“Tämä johti laajalle levinneeseen katolisten syrjintään. Vastaavasti nationalistisella puolella ihmiset ovat tuijottaneet maantieteelliseen alueeseen. He ajattelevat, että ´Irlanti on meidän maamme, eivätkä unionistit saa estää meitä yhdistämästä sitä´. Minun haasteeni tähän on, että Irlanti koostuu ihmisistä eikä maantieteellisestä alueesta. Ihmiset ovat jakaantuneet, ei alue. Vain sopimuksella tämä hajaannus voidaan poistaa.”

Konfliktin osapuolet ovat tulkinneet rauhansopimusta omien tavoitteidensa valossa: unionistit uskovat sen vahvistavan Pohjois-Irlannin ja Britannian unionia, nationalistit katsovat sen luovan pohjaa Irlannin yhdistymiselle siitäkin huolimatta, että Irlannin tasavalta on nyt poistanut tämän tavoitteen perustuslaistaan. Kysymykseeni, onko Pohjois-Irlannin nationalistien haaveilema – ja unionistien pelkäämä – Irlannin yhdistyminen “alueiden Euroopassa” enää edes tärkeätä, Hume vastaa varovasti:

“Haluamme ensin yhteisesti sovitun Irlannin. Jos asioista ei päästä sopimukseen, ei aikaa jää juuri yhdistymisen pohtimisellekaan. Ja me haluamme nimenomaan, että irlantilaiset ensin sopivat siitä, miten elämme yhdessä. Kun tervehtymisprosessi etenee, vanhat raja-aidat alkavat kaatua ja Irlanti alkaa kehittyä aivan kuten muukin Eurooppa. Tuleva Irlanti perustuu sopimukselle ja erilaisuuksien kunnioittamiselle.”

Kerron Humelle, että Belfastissa tapaamani katoliset olivat huolissaan, että sopimus ei kykene takaamaan sosiaalista tasa-arvoa.

“Yleensä kun ihmiset elävät yhdessä, heillä on keskinäisesti sovittu järjestelmä. Meillä ei sitä ole koskaan ollut, mutta nyt pyrimme siihen tällä sopimuksella. Kun tähän keskinäisesti sovittuun hallintojärjestelmään on päästy, päästään myös järjestyneeseen elämänmuotoon. Näin luomme perustaa uudelle avaukselle. Työskentelemällä yhdessä suvaitsemme ja kunnioitamme toisiamme.”

Hume kehuu, että hänen puolueensa on aina ottanut kaikkien tasaveroisen kohtelun vakavasti. Koska SDLP on Derryn suurin puolue, se voisi esimerkiksi pitää pormestarin virkaa käsissään koko ajan. Sen sijaan käytännöksi on otettu, että virka kiertää vuosittain kaikkien puolueiden kesken. Myös kaupunginvaltuuston valiokuntien puheenjohtajuuksien tasa-arvoisesta jaosta pidetään tarkkaa huolta.

“Näkemyksemme on, että ensimmäinen askel kohti ongelmiemme ratkaisemista on kaikkien kansalaistemme yhdenvertainen kohtelu, koskipa tämä äänioikeutta tai asuntojen ja työpaikkojen jakoa. Kansalaisoikeusliikkeellämme saimme yhtäläisen äänioikeuden ja oikeudenmukaisen asunnontuotannon. Ainoa osa-alue, missä epäonnistuimme oli työllisyys. Syy tähän oli se, että väkivaltaisuudet karkottivat investoijat.”

Heti ensimmäisen aselevon jälkeen Hume alkoi aktiivisesti houkutella etenkin amerikkalaisia sijoittajia Derryn kaupungin alueelle. Hän haluaisi tehdä alueesta huipputeknologisen keskuksen, paikallisen “Silicon Valleyn”. Haastatteluamme edeltäneen pitkän viikonlopun Hume oli viettänyt kaupungissa vierailleiden amerikkalaisten liikemiesten kanssa, vaikka alkuperäisen viikonloppusuunnitelman piti viedä John ja Pat tasavallan puolella sijaitsevaan Donegaliin, missä pariskunnalla on mökki.

           

Kolmikantasuhde

Hume sanoo SDLP:n alusta alkaen nähneen, että Pohjois-Irlannin ongelmien ratkaisu edellyttää kolmen suhteen huomioon ottamista: Pohjois-Irlannin molempien traditioiden väliset suhteet, Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan suhteet sekä viimein Irlannin ja Britannian suhteet.

“Samalla kun puolueeni alusta alkaen asettui väkivaltaisuuksia vastaan, määrittelimme ongelman myös tämän kolmikantasuhteen valossa. Siksi oli tärkeätä saada molempien maiden hallitukset ja kaikki Pohjois-Irlannin puolueet saman pöydän ympärille.”

Pitkänä perjantaina Belfastissa solmittu sopimus rakentuukin tämän kolmikantasuhteen ympärille. Jos rauhansopimus saa irlantilaisten enemmistön kannatuksen, Pohjois-Irlanti saa oman 108-jäsenisen kansanedustuslaitoksen, Belfastin ja Dublinin välille luodaan Etelän ja Pohjoisen ministerineuvosto ja kaiken ylle rakennetaan vielä brittiläis-irlantilainen neuvosto, johon tulisi edustajia paitsi Irlannin ja Britannian hallituksista, myös Pohjois-Irlannin, Skotlannin, Walesin, Manin saaren ja kanaalisaarten alue-edustustoista. Lisäksi perustettaisiin uusi brittiläis-irlantilainen konferenssi.

Hume on perehtynyt Pohjoismaiden neuvoston malliin ja pitää tätäkin yhtenä vertailukelpoisena ratkaisuna.

“Meidän on opittava elämään yhdessä näillä saarillamme. Meidän pitää tutkia myös muita rinnastettavia malleja. Tämä sopimus tutkailee nyt ensimmäisen kerran, miten ihmiset voivat elää vapaaehtoisesti yhdessä näillä saarilla. Englantilaisten lisäksi skotit, walesilaiset sekä irlantilaiset niin pohjoisessa ja etelässä sopivat yhteisistä asioistaan. Keltitkin tulevat tässä erikoisella tavalla taas yhteen.”

Nyt, ratkaisevan kansanäänestyksen alla, Hume muistelee prosessin alkuvaiheita.

“Kun aloitin vuoropuhelun Gerry Adamsin kanssa, kaikki solvasivat minua. Pidin kuitenkin pintani. Sanoin, että jos vuoropuhelulla voin säästää yhdenkin ihmishengen, sen jatkaminen on velvollisuuteni. Edes 20 000 brittisotilasta ei kyennyt pysäyttämään väkivaltaisuuksia, mutta uskoin, että vuoropuhelu siihen kykenisi. Niin loimme rauhanomaisen ilmapiirin, jonka vallitessa hallitukset ja puolueet alkoivat neuvotella. Ihmiset ovat seuranneet tarkkaan tätä prosessia ja uskon tämän heijastuvan kansanäänestyksessä.”

“Kun ihmiset ovat sanoneet sanansa, kukaan ei voi enää mitenkään puolustella väkivaltaan turvautumista.”

Suomen Kuvalehti julkaisi artikkelista lyhennetyn version.


Ks. myös:

 

[home] [archive] [focus]