Britannian Vihreiden ahdinko

Juonto: Ja nyt Lontoon polttopisteestä. Britannian pieni Vihreä puolue on ollut viime päivinä suuren huomion kohteena. Vihreät näyttävät kypsyneen normaaliin puoluepoliittiseen elämään päätellen siitä, että sisäiset kiistat ovat lamauttamassa puolueen toimintaa. Tapani Lausti tarkastelee Vihreiden ongelmia.

Kolmen vuoden takaisissa Euroopan parlamentin vaaleissa Britannian Vihreä puolue ravisteli maan poliittista elämää. Se sai viisitoista prosenttia äänistä, 2,3 miljoonaa ääntä. Kuukausi eurovaalien jälkeen mielipidetiedustelut kertoivat, että peräti 45 prosenttia äänestäjistä harkitsi äänensä antamista Vihreille seuraavissa vaaleissa. Alle 35-vuotiaiden keskuudessa tätä äänestysaikomusta kuvaava luku oli 53 prosenttia. Oli kuin perinteelliset poliittiset kuviot olisivat alkaneet murtua. Mutta loistokkaan nousun sijaan Vihreä puolue luisuikin alamäkeen. Tämän vuoden parlamenttivaaleissa sen osuus äänistä oli kutistunut 1,3 prosenttiin.

Nyt on syytösten aika. Kiista tuli julkisuuteen, kun puolueen nimekkäin edustaja Sara Parkin heitti viime viikolla hanskat tiskiin. Hän sanoi kyllästyneensä sisäisiin riitoihin.

Parkinin tuskastuminen ja ero kuvastavat Vihreiden ongelmia yleisemminkin. Juuri kun suuri yleisö kiinnostui vakavasti ympäristökysymyksistä, vihreä liike epäröi yrittäessään päättää, mihin suuntaan sen tulisi edetä. Tämä epäröinti todennäköisesti heijasti myös suuren yleisön epävarmuutta. Ihmisten oli vaikea päättää, mitä johtopäätöksiä ympäristökysymysten kiireellisyyden tunnustamisesta tulisi vetää.

Tämä aktivistien ja kansalaisten yhteinen epäröinti suosi perinteisiä puolueita, jotka hankkivat itselleen kiireesti vihreätä uskottavuutta. Silloinen pääministeri Margaret Thatcher piti kuuluisan ympäristöpuheensa, jossa hän itseriittoiseen tyyliinsä julistautui poliittisen vihreyden johtavaksi voimaksi.

Ja sitten iski talouden taantuma. Juuri kun poliitikot olivat vannoneet ymmärtäneensä ympärsistökysymysten keskeisyyden koko talouden kehityksessä, taantuman nopea syveneminen kavensi näköalat sen pohtimiseen, miten tehtaat saataisiin tuottamaan ja kansalaiset ostamaan tavaroita.

Vihreän puolueen sisällä uusi tilanne vahvisti niiden aktivistien vaikutusvaltaa, jotka mielellään istuvat kokouspöydän ympärillä väitellen siitä, ken on maassa vihrein. Tämän karikatyyrin takana on tietysti todellinenkin ongelma eli miten uusia uria etsivä puolue voisi välttää perinteellisen puoluepolitiikan ja joukkotiedotusvälineiden rakastaman henkilöpalvonnan.

Tämä järjestelmä nosti Vihreän puolueen keulakuvaksi älykkään ja teräväsanaisen Sara Parkinin. Kollektiivisempaa toimintaa haluavia Vihreitä se ei miellyttänyt. Mutta ilmeisesti myös uusi poliittinen ilmapiiri eristi puolueaktivistit laajemmista kansalaisyhteisöistä. Seurauksena oli tyypillinen leninistinen kierre. Aktivistit kutistuivat etujoukoksi. Etujoukoille ovat taas ominaisia alinomaiset oikeaoppisuutta koskevat riidat. Muuan puolueen toimintaan osallistunut toimittaja kertoi kiistojen sumentaneen lopulta sen tosiasian, että riitelijät olivat itse asiassa samaa mieltä useimmissa asioissa.

Sara Parkin on nyt joka tapauksessa riippumaton ympäristöaktivisti. Kirjoittamassaan pamfletissa Green Futures — Vihreitä tulevaisuuksia — Parkin puhuu vanhojen varmuuksien murenemisesta. Hän on aistivinaan kaaoksen pelkoa niin Lännessä kuin Idässä. Hän varoittaa, että ihmisten etsiessä aineksia uudelle maailmankuvalle vanhojen romahdettua alttius myös demokratialle vihamielisille aatteille ja fanaattisille opeille kasvaa. Kulissien takana saattaa olla odottamassa poliitikkoja, jotka lietsovat liioiteltuja pelkoja kristinuskon ja islaminuskon vastakkainolosta tai kaupittelevat uutta maailmanjärjestystä, joka merkitsee vajoamista luonnonvaroista käytävien sotien syövereihin.

Parkinin varoitus järjen valon sammumisesta maailmassa on varmaankin aiheellinen. Modernien yhteiskuntien kykenemättömyys
kansalaistoiminnan ja politiikan yhdistämiseen voi avata arvaamattomia kuiluja. Vihreät liikkeet ovat parhaimmillaan antaneet ainakin aavistuksen näkemyksellisyyden mahdollisuudesta yhteiskuntaelämässä. Parhaimmillaan ne ovat hahmottaneet uuden ajan versioita vuosisataisesta haaveesta, joka uskoo ihmisen kykyyn elää vapaana auktoriteettien kahleista. Järkevimmillään tämä on merkinnyt uskoa ihmisyhteisöjen kykyyn hahmottaa ei niinkään täydellistä yhteiskuntaa kuin vapaiden mahdollisuuksien elämää.

[home] [archive] [focus]