Suomen Kuvalehti, 4.12.1986

Englantilainen politiikka on yhtä farssia

Teksti: Tapani Lausti

Toistuvat skandaalit ja laiminlyönnit ovat synnyttäneet Brittein saarilla vilkkaan keskustelun, mitä tehdä politiikan uskottavuuden parantamiseksi. Radikaaleimmat uudistajat vaativat jo koko hallitusjärjestelmän laittamista remontiin.

Jeffrey Archer, englantilainen menestyskirjailija, tuhosi poliitisen uransa tapahtumaketjulla, joka oli kuin repäisty hänen omien kirjojensa sivuilta.

Englannin konservatiivisen puolueen varapuheenjohtajaksi kutsuttu Archer kirjoitti hiljattain menestysromaanin maan poliittisesta elämästä.

Kirjassa on kohtaus, jossa työväenpuolueen kansanedustaja kohtaa Lontoon Park Lanella prostituoidun ja seuraa tätä Paddingtonissa sijaitsevaan asuntoon. Portaissa joku kuitenkin tunnistaa kansanedustajan.

Kaksi päivää myöhemmin kansanedustaja saa kiristyskirjeen ja puhelinsoiton lontoolaiselta skandaalilehdeltä.

Kansanedustajalla on kuitenkin onnea. Asiasta vaietaan.

Jeffrey Archerilla ei ollut onnea. Hän väittää, että hän ei ollut edes koskaan tavannut Monica Coghlania, prostituoitua, jonka kertomus koitui hänen tuhokseen.

Archerin version mukaan skandaalilehdet alkoivat hätyyttää Monicaa väärinkäsityksen vuoksi. Archer sanoo halunneensa vain maksaa Coghlanille ulkomaanmatkan, jotta tämä pääsisi hetkeksi rauhaan Fleet Streetin toimittajahyeenoilta.

Kun asia tuli julkisuuteen, Archer tiesi, että hänen poliittiset päivänsä olivat luetut. Hän ilmoitti eroavansa.

Englantia hallitaan kehnosti

Jeffrey Archerin kohtalo palautti brittien mieliin kaikki lähihistorian korkean tason poliittiset skandaalit. John Profumon, Christine Keelerin, Jeremy Thorpen ja monien muiden nimet vilahtelivat taas lehtien palstoilla.

Korkean poliittisen aseman omaavan henkilön ero on aina uutinen, joka kiihdyttää brittien mieliä. Jeffrey Archerin eron synnyttämän kohun ollessa kuumimmillaan Lontoon ravintoloiden puheensorinan keskeltä erottui vähän väliä Archerin nimi.

Archerin tapaus ei ollut ensimmäinen laatuaan Margaret Thatcherin hallituskaudella. Kolme vuotta sitten Thatcherin lähimpiin miehiin lukeutunut Cecil Parkinson joutui eroamaan, kun oli käynyt ilmi, että hänen sihteerinsä odotti hänen lastaan. Parkinson oli paitsi kauppa- ja teollisuusministeri, myös konservatiivisen puolueen puheenjohtaja.

Nämä skandaalit ovat osuneet ajankohtaan, jolloin Englannissa keskustellaan koko politiikan teon tasosta. Poliitikkojen pilatessa omaa mainettaan, loka roiskuu koko parlamentaarisen elämän ylle.

Paljastuksillaan kohua herättänyt puolustusministeriön entinen virkamies Clive Ponting antaa tuoressaa kirjassaan (Whitehall : Tragedy and Farce, Sphere 1986) hyvin vähän imartelevan kuvan ministeriöiden toiminnan tasosta.

Pontingin kirjan teesi on, että Englantia hallitaan nykyään todella kehnosti. Pontingin mielestä syyllisiä tähän ovat niin konservatiivit kuin työväenpuolue, niin ministerit kuin virkamiehet.

"Päätöksenteko Whitehallissa (= ministerit + virkamiehet) perustuu tavallisesti epätäydelliseen informaatioon, huonosti perusteltuihin asiakirjoihin tai papereihin, jotka yksinkertaisesti kertovat ministereille, mitä nämä haluavat kuulla", Ponting kirjoittaa.

Hän sanoo, että Whitehall ei enää kykene palvelemaan maan etuja. Tämä on Englannin tragedia. Farssi on hänen mielestään tapa, jolla Whitehall toimii.

Valtaa ei kunnioiteta

Ehkäpä tässä piilee Englannin yleisradioyhtiön BBC:n televisiosarjan 'Kyllä, ministeri' ja sen seuraajan 'Kyllä, pääministeri' suuri suosio. Britit aavistavat ainakin poliitikkojensa inhimillisen epätäydellisyyden. Vallan synnyttämä mahtipontisuus hipoo aina huvittavuutta.

Englannin hallituspolitiikan asiantuntija Peter Hennessy sanoo Suomen Kuvalehdelle myöntämässän haastattelussa näiden televisiosarjojen valtaa kunnioittamattoman huumorin olevan tärkeätä. Hennessyn mielestä se on oire poliittisesta ilmapiiristä, joka tehokkaasti estää maan ajautumisen tyranniaan.

Kun kerron Hennessylle, että suomalaisessa poliittisessa keskustelussa viitataan usein brittiläisen parlamentarismin malliin poliittisten ratkaisujen oikeaoppisuutta arvioitaessa, hän hymähtää: "Tällainen on tietenkin meidän brittien kannalta imartelevaa. Mutta se ilmentää jonkinlaista romanttista käsitystä siitä, miten brittiläinen valtiojärjestelmä toimii."

Peter Hennessy, joka on vastikään julkaissut kirjan Englannin kabinettipolitiikasta (Cabinet, Basil Blackwell 1986), korostaa, että brittiläinen järjestelmä on hyvin pragmaattinen. Tämä pätee myös ministereiden eroa koskevaan käytäntöön.

Ainoa teoria, jota Hennessyn mielestä voidaan soveltaa ministereiden eroon on 'kelpo mies' -periaate.

Tällä Hennessy tarkoittaa sitä, että jos ministeri joutuu vaikeuksiin, hänen kohtalonsa ei riipu niinkään hänen virheittensä laadusta — ellei kysymys ole suoranaisesta taloudellisesta väärinkäytöksestä tai valehtelemisesta parlamentissa — vaan siitä, mikä hänen asemansa omiensa keskuudessa on.

Hennessy viittaa tuoreeseen esimerkkiin. Kun sisäasiainministeri Leon Brittan erosi Westland-helikopterikiistan aikana viime keväänä, ero ei johtunut minkäänlaisesta parlamentaarisesta säännöstä, vaan yksinkertaisesti siitä, että ministeri oli menettänyt puolueensa rivikansanedustajien luottamuksen.

Brittanin erohan liittyi helikopterijupakan aikana ministerin luvalla julkisuuteen vuodatettuun yksityiseen kirjeeseen. Monet epäilivät, että ministerien vastuuperiaate olisi tässä tapauksessa yltänyt aina pääministeriin saakka.

Peter Hennessy luettelee kolme syytä ministerin eroon. Ensinnäkin jos ministeri kokee henkilökohtaisen kunniansa tahrautuneen, hän eroaa. Toiseksi jos pääministeri arvioi eron välttämättömäksi hallituksen maineen kannalta, asianomainen ministeri saa lähteä. Kolmanneksi Hennessy viittaa puhtaaseen valtapolitiikkaan. Ministeri voi tuhoutua alahuoneen armottomaan taisteluun vallasta ja asemasta.

Hennessy korostaa, että parlamentin alahuone on armoton poliittinen areena. Kuka tahansa Englannin politiikkaa seurannut tarkkailija tietää, että alahuoneessa hyökätään sääliä tuntematta poliittisia vastustajia vastaan. Alahuoneessa eivät brittiläiset kohteliaisuussäännöt päde.

Hennessyn mielestä alahuoneen tuima ilmapiiri toimii samalla ministerien tiukkana valvojana. Leon Brittan sai kokea tämän armottomuuden paineen. Hetkessä tästä kopeasta yläluokan jäsenestä tuli miltei sääliä herättävä rivipoliitikko.

Epäselvä vastuukysymys

Kysymys ministerin mahdollisesta eosta liittyy brittiläisessä järjestelmässä ministerin vastuullisuusperiaatteeseen. Suhteessa parlamenttiin se merkitsee sitä, että ministerin on kannettava vastuu ministeriönsä toiminnasta. Teoriassa tämä merkitsee sitä, että ministeri — eivät ministeriön virkamiehet — kantaa vastuun ministeriössä tapahtuneista virheistä. Ministerin olisi tämän periaatteen mukaan erottava, vaikka ministeriö olisi tehnyt pahan virheen ministerin tietämättä.

Mutta alan valtio-opillinen kirjallisuuskin myöntää, että ministerin vastuu on tässä suhteessa epäselvä. Englannin historia tuntee lukuisia esimerkkejä tapauksista, joissa ministeriön pahatkaan virheet eivät ole johtaneet asianomaisen ministerin eroon.

Ministeriön tai ministerin virheisiin perustuvat erot ovat itse asiassa harvinaisia. Sadan vuoden kuluessa vuosina 1855-1955 tällaisia eroja tunnetaan vain kaksikymmentä.

Näistä kahdestakymmenestä erosta beljä johtui ministerin omasta virheestä. Tunnetuin tapaus oli valtiovarainministeri Hugh Daltonin ero Clement Attleen hallituksesta vuonna 1947. Työväenpuolueen johtaviin poliitikkoihin lukeutuneen Daltonin ollessa matkalla alahuoneeseen pitämään budjettipuhettaan hän tuli paljastaneeksi häntä puhutelleelle toimittajalle budjettia koskeneen yksityiskohdan.

Konservatiivisen Stanley Baldwinin hallitus koki samanlaisen tapauksen vuonna 1936. Siirtomaaministeri J.H. Thomas joutui eroamaan paljastettuaan budjettisalaisuuksia.

Kuusi kahdestakymmenestä erosta johtui siitä, että hallitus sanoutui irti asianomaisen ministerin politiikasta.

Vuonna 1936 Baldwinin hallitus ei tullut ulkoministerinsä Sir Samuel Hoaren avuksi, kun tämä joutui arvostelun kohteeksi Abessinian jakoon tähdänneen Hoare-Laval -sopimuksen vuoksi. Hoare erosi.

Lähempänä omaa aikaamme, vuonna 1962, Selwyn Lloydia pyydettiin eroamaan Harold Macmillanin hallituksesta vihatun ja tehottoman tulopolitiikan vuoksi. Koko hallitus oli aikaisemmin hyväksynyt tämän politiikan.

Vuosien 1855-1955 kahdestakymmenestä erotapauksesta johtui ministeriössä tapahtuneista virheistä, joihin ministeri ei välttämättä ollut osasyyllinen.

Maatalousministeri Sir Thomas Dugdalen ero Sir Winston Churchillin hallituksesta vuonna 1954 aiheutti paljon keskustelua. Ero johtui ministeriön valvonnassa olleen maa-alueen käyttöön liittyvistä erimielisyyksistä. Tapausta selvittänyt tutkimus osoitti, että ministerin ja hänen ministeriönsä kommunikaatiossa oli ilmennyt puutteita.

Ei selvää kaavaa

Mutta, kuten sanottu, ministerierot eivät ole kovin yleisiä. Brittiläiset valtio-oppineet näkevät tähän useita syitä.

Skotlantilaisen Strathclyden yliopiston tutkija, tohtori Malcolm Punnett on kirjoittanut, että ministeriä saattaa suojata koko hallituksen kollektiivinen vastuu. Hän sanoo, että myös ministeriryhmä hallituksen sisällä voi omaksa kollektiivisen vastuun, jolloin on vaikea leimata yhtä ministeriä syntipukiksi. Myös pääministeri voi tuellaan auttaa vaikeuksiin joutunutta ministeriä selviämään myrskystä.

Vuonna 1947 elintarvikeministeri John Strachey joutui kiivaan arvostelun kohteeksi. Pääministeri Clement Attleen tuki pelasti hänet.

Ministeri saatetaan myös siirtää toiseen tehtävään myrskyn laannuttamiseksi. Emanuel Shinwell siirrettiin polttoaine- ja sähkövoimaministerin tehtävistä sotaministeriksi vuoden 1947 polttoainekriisin yhteydessä. James Callaghan sai siirtyä valtiovarainministerin tuolilta sisäasiainministeriksi vuoden 1967 devalvaation jälkeen.

Ministeri voi myös palata lyhyen tauon jälkeen hallitukseen, tosin toisen ministeriön johtoon.

Ministerierot eivät siis noudata selvää kaavaa. Toisinaan ministerin henkilökohtaista vastuuta käytetään hallituksen pelastamiseen. Silloin hallituksen kollektiivista vastuuta vähätellään. Toisinaan taas vaikeuksiin joutunut ministeri pelastuu hallituksen omaksuessa kollektiivisen vastuun tehdyistä virheistä.

Clive Ponting on valmis syyttämään hallituksia ja ministereitä poliittisen tarkoituksenmukaisuuden soveltamisesta maan tulevaisuuden kannalta tärkeissä ratkaisuissa. Lyhyen tähtäimen puoluepoliittiset hyötynäkökohdat ovat hänen mielestään liian usein päätöksenteon vaikuttimina.

Valtio-opin tutkijat taas usein kiinnittävät huomiota siihen, että hallituksen toiminta-alan laajentuessa ministereiden on yhä vaikeampi pitää itseään ajan tasalla ministeriön työn yksityiskohdissa.

Toisaalta taas hallituksen on kollektiivisena elimenä yhä vaikeampi omaksua vastuuta kaikista hallinnollisista toimista.

Ministerin vastuuta koskevia oppeja on yhä vaikeampi soveltaa käytäntöön.

Thatcherin kaudella potkut herkässä

Kollektiivisen vastuun periaate merkitsee myös sitä, että jokainen hallituksen jäsen on osaltaan vastuussa hallituksen politiikan yleislinjasta. Ministerien odotetaan julkisuudessa puolustavan tätä linjaa.

Ministerit samastetaan näin ollen henkilökohtaisesti hallituksen politiikkaan. He voivat sanoutua irti hallituksen linjasta ainoastaan eroamalla.

George Brown erosi Harold Wilsonin hallituksen ulkoministerin tehtävistä vuonna 1968, koska hän ei hyväksynyt hallituksen päätöksentekomenettelyä.

Lordi Longford jätti saman hallituksen sen päätettyä lykätä oppivelvollisuusiän korottamista.

Harold Wilson ja Aneurin Bevan erosivat Attleen hallituksesta vuonna 1951. Erimielisyydet koskivat aseistautumisohjelmaa ja terveydenhoitopolitiikkaa.

Ministeri voidaan erottaa, jos hän asettuu liian näkyvästi poikkiteloin hallituksen politiikkaan nähden. Teollisuusministeri Eric Heffer sai lähteä Harold Wilsonin hallituksesta vuonna 1975, kun hän oli puhunut alahuoneessa Euroopan talousyhteisössä pysymistä vastaan.

Voimakkaan aatteen innoittama pääministeri haluaa ajan mittaan hallitukseensa ainoastaan samoin ajattelevia ministereitä. Margaret Thatcher on nopeasti noussut varmaankin historiaan jääväksi esimerkiksi.

Thatcherin ensimmäisessä hallituksessa oli vielä useita ministereitä, jotka eivät olleet omaksuneet pääministeri monetaristista pelastususkoa.

Ensimmäisessä hallitusremontissa hän pääsi eroon vasta parista toisinajattelevasta. Norman St. John Evans oli yksi heistä.

Vuoteen 1981 mennessä Thatcher tunsi asemansa jo niin varmaksi, että hän pystyi pudottamaan hallituksesta raskaan sarjan poliitikkoja. Lordi Soames ja Sir Ian Gilmour saivat lähteä. Jim Prior siirrettiin Pohjois-Irlantiin.

Francis Pymin lähdön hetki tuli vasta vuoden 1983 vaalien jälkeen.

Pym oli jo toinen Thatcherin hallituksesta lähtenyt ulkoministeri. Lordi Carrington erosi argentiinalaisten hyökättyä Falklandinsaarille vuonna 1982. Carrington otti täyden vastuun tapahtumasta.

Thatcher ei tosin halunnut Carringtonin eroavan, mutta ulkoministeri ei katsonut voivansa jatkaa tehtävässään.

Peter Hennessy sanoo Carringtonin erossa olleen arvokkuutta, joka mahdollisesti lisäsi brittiläisen valtiomiestaidon mainetta muualla maailmassa.

Viime keväänä Thatcherin hallituksesta lähti yksi viimeisistä toisianajattelijoista. Westland-helikopterikiistan aikana puolustusministeri Michael Heseltine heitti kiivaassa hallituksessa paperinsa pöytään ja käveli ulos huoneesta. Downing Street 10:n ulkopuolella hän totesi hämmästyneille toimittajille lakonisesti juuri eronneensa hallituksesta.

Heseltine näki eronsa arvokkaana periaatteen tekona. Hänen vastustajansa arvelivat tämän 'Tarzaniksi' kutsutun poliitikon tehneen laskelmoidun siirron osallistuakseen myöhemmin kilpaan puolueen johtajuudesta ja pääministerin paikasta.

Moralistiset konservatiivit

Oman lukunsa ministereiden ja puoluejohtajien erojen historiassa muodostavat seksiskandaalit, jotka näyttävät olevan konservatiivien erikoisalaa. Näin siitä huolimatta, että Jeffrey Archer antoi kirjassaan työväenpuolueen kansanedustajan sotkeutua kiristyksen kohteeksi.

Seikkailuja etsivillä konservatiiveilla on erityisenä rasitteenaan puolueen omaksumat moralistiset asenteet, jotka korostavat perhe-elämän pyhyyttä. Cecil Parkinsonin ja Jeffrey Archerin tapaukset ovat olleet kiusallisia 'uusviktoriaanisuuden' nimeen vannovalle Margaret Thatcherille.

Sotaministeri John Profumon ero vuonna 1963 on Englannin historian tunnetuipia seksiskandaaleja. Profumo joutui tunnustamaan valehdelleensa alahuoneessa yrittäessään peitellä suhdettaan lontoolaiseen prostituoituun Christine Keeleriin. Keelerillä oli samaan aikaan suhde Neuvostoliiton laivastoattaseaan, kapteeni Ivanoviin.

Juttu siis liitettiin sekä turvallisuuspolitiikkaan että ministerin moraaliseen tasoon.

Strathclyden yliopiston valtio-opin professori Jeremy Richardson — joka tunnetaan konservatiivien kannattajana — esitti hiljattain toisenlaisen näkemyksen Profumon eron taustasta.

Richardsonin mielestä Profumon tapaus ei ollut niinkään tärkeä turvallisuussyistä kuin sen vuoksi, että Macmillanin hallitus oli jo alkanut muutenkin horjua. Profumo-skandaali oli jälleen yksi naula hallituksen arkkuun. Hallitus koettiin jo heikoksi ja se näytti kompastelevan ongelmaan kuin ongelmaan.

Seksiskandaalit ravistelivat myös toista konservatiivista hallitusta. Edward Heathin hallituskaudella, vuonna 1972, ylähuoneen johtaja lordi Jellicoe ja apulaispuolustusministeri lordi Lambton joutuivat eroamaan tunnustettuaan olleensa yhteydessä puhelintyttöihin.

Myöhemmin lordi Lambton valitti, että hänen tapauksensa oli aiheuttanut niin paljon kohua, koska hän oli ollut tekemisissä kahden puhelintytön kanssa.

Hän sanoi lordi Jellicoesta: "George-paralla ei ollut onnea, sillä tällainen ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Hän tapasi vain yhden puhelintytön kerrallaan."

70-luvun lopulla Englantia kohahdutti liberaalisen puolueen johtajan Jeremy Thorpen tapaus. Thorpe joutui oikeuteen syytettynä osallisuudesta homoseksuaalisen tuttavansa murhan suunnitteluun. Oikeus vapautti Thorpen syytteestä, mutta hänen poliittinen uransa oli raunioina jutun synnyttämän kohun vuoksi.

Englannin laajalevikkinen skandaalilehdistö pitää huolen siitä, että brittien kiinnostus pieniinkään seksiskandaaleihin ei laannu.

Kuuluisa brittiläinen historioitsija Thomas Macaulay sanoi viime vuosisadalla: "Ei ole mitään niin naurettavaa näytelmää kuin brittiyleisön aika-ajoittaiset moraalikohtaukset."

Mutta olivatpa nämä kohtaukset naurettavia tai eivät, moni poliitikko on niihin tuhoutunut.

Järjestelmä remonttiin?

Enemmän kuin seksiskandaaleja Englannissa pohditaan thatcherismin aikakaudella kuitenkin sitä, missä määrin Thatcher on lujaotteisella johtamisellaan muuttanut Englannin hallitusjärjestelmää.

Thatcheriä on syytetty järjestelmän ajamisesta kohti presidenttimäistä hallitsemista. Clive Ponting sanoo Thatcherin yrittäneen henkilökohtaisesti johtaa koko hallituskoneistoa.

Peter Hennessyn mielipide on, että Thatcherei ole itse asiassa tuonut välttämättä mitään uutta hallituksen johtamistapaan. Hän ei hyväksy väitteitä siirtymisestä presidenttimäiseen systeemiin. Thatcher ei ole ensimmäinen vahvoja otteita omaava pääministeri.

Clive Ponting näkee kuitenkin Englannin parlamentaarisessa järjestelmässä perustavanlaatuisen ongelman. Suurin este halltuksen parlamentaariselle valvonnan vahvistamiselle on hänen mielestään se, että jyrkkää vastakkainasettelua korostavan kaksipuoluejärjestelmän vuoksi Englannin parlamentti on esimerkiksi Yhdysvaltain kongressia tehottomampi toimeenpanovallan vastapaino. Englannissa parlamentti toimii Pontingin mielestä enemmänkin hallituksen ja virallisen opposition välisenä väittelyareenana, missä puolueuskollisuus on paljon tärkeämpää kuin uskollisuus parlamentin roolia kohtaan.

Ponting ei ole väitteillään saanut kuitenkaan elvytettyä sekä 60- että 70-luvulla Englannissa käytyä väittelyä brittiläisen valtiojärjestelmän reformoimisen välttämättömyydestä. Silloin erilaisia poliittisia näkemyksiä edustavat valtio-oppineet epäilivät vakavasti, kykeneekö maan poliittinen järjestelmä sopeutumaan meneillään oleviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin muutoksiin.

 

Sisällysluettelosivulla Suomen Kuvalehti esitteli artikkelin näin: Kun korkea suomalainen virkamies tunaroi työssään tai yksityiselämässään, häneltä edellytetään eronpyyntöä, koska "ainakin Englannissa jo kunnia olisi sitä vaatinut". Tarkemmin katsoen Englannissa erotaan harvoin, mutta tunaroidaan usein. Suomea hallitaan lopultakin säädyllisesti.

Oheisartikkelissa "Suomessa ei sekoilla" Tuomo Lappalainen tarkasteli suomalaisen politiikan rehellisyyttä.


Ks. myös:

Käy myös arkiston Britannia-osastossa

[home] [focus] [archive]