Wave! 9.6.1999

Suvaitsevaisuutta etsimässä rotuongelmien Brixtonissa

Teksti: Tapani Lausti

Kuvat: Petteri Kokkonen

Euroopassa on alueita, joissa aikamme ihmisten suvaitsevaisuuden puute kiirii silloin tällöin ikävien uutisten muodossa muun maailman tietoisuuteen. Mellakat, tapot ja sosiaalinen kurjuus yhdistyvät ihmisten mielikuvissa pelottaviksi esimerkeiksi erilaisuuden yhteiselon vaikeuksista. Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus käyvät näillä alueilla ikäänkuin keskinäistä kilpailua. Nuoret kasvavat yhteisöissä, joissa useat rodut ja lukemattomat kielet luovat monikulttuurisen ilmapiirin. Useimmille se on rikkauden lähde, toisille sietämätön poikkeama yhdenmukaiseksi kuvitellun kansallisen kulttuurin ihanteesta.

Brixton etelälontoolaisessa Lambethin kaupunginosassa on yksi tällaisten mielikuvien ja asenne-erojen tunnetuimmista alueista Euroopassa. 80-luvun alun rotumellakat ovat jääneet niin brittien kuin monien ulkomaalaisten mieliin ja tehneet Brixtonista rodullisten vastakohtaisuuksien symbolin. Samalla Brixton on kuitenkin populaarikulttuurin vahvoja alueita, sillä eri kulttuurien rinnakkainelo on yleensä sytyke taiteelliseen kokeiluun ja erilaisten vaikutteiden arvaamattomaan sekoitukseen.

Monet turistit eivät tänne eksy. Heiltä jäävätkin kokematta monikulttuurisen elämän jännittävä syke, Brixtonin markkinoiden värikkyys, musiikkiklubien yllättävät ohjelmat.

Vaikeudet eivät toki ole ohi. Viime aikoina koko Lontoo – ja Britannia – ovat tarkastelleet rotukysymyksiä etelälontoolaisen lukiolaisen Stephen Lawrencen tapon valossa. Stephen puukotettiin kuoliaaksi huhtikuussa 1993 yksinomaan siksi, että hän oli musta. Surmaajat olivat joukko rotuvihan riivaamia nuorukaisia.

Tappopaikalle saapuneiden poliisien asenteita taas sävytti alusta alkaen havainto, että uhri oli musta. Stephenin hengissä säilynyttä ystävää ja sittemmin hänen vanhempiaan kohdeltiin epäluuloisesti ja ylenkatseella. Oli kuin uhria olisi pidetty osavastuullisena omaan kuolemaansa. Poliisit kadottivat hidastelullaan monia johtolankoja syyllisten tunnistamiseksi.

Tapaus on ollut tänä vuonna uutisissa paljon julkisuutta saaneen julkisen selvityksen ansiosta – selvityksen, joka paljasti paljon puutteita poliisilaitoksen toimintakyvystä monirotuisessa yhteisössä. Julkisissa kuulusteluissa monet poliisit paljastivat tietämättömyytensä monikulttuurisessa yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Heillä ei ollut toisrotuisia tuttavia tai ystäviä. Heidän sananvalintansa osoittivat tietämättömyyttä siitä, mitkä käsitteet olivat Lontoon mustan väestön silmissä loukkaavia.

Keskusteluissa paikallisten poliisien kanssa aihetta on mahdotonta välttää. Lambethin Cavendish Roadin poliisiasemalla tarkastaja Chris Dale ottaa tapauksen puheeksi ennen kuin haastattelija edes ehtii puuttua siihen. Dalen toimenkuvaan kuuluvatkin nimenomaan poliisin ja yleisön väliset suhteet, joten tämä ei yllättävää. Dale katsoo poliisien joutuneen epäoikeudenmukaisenkin arvostelun kohteeksi, mutta ei kiistä virheitä. Hänen työssään olennaista on auttaa viranomaisia ja asukkaita ymmärtämään toisiaan, rodusta riippumatta.

Tarkastaja Dale muistuttaa, että Lambeth on sosiaalisilta oloiltaan Lontoon ankeimpia kaupunginosia. Siellä yhtyvät etnisten vähemmistöjen kokema syrjintä ja sosiaalisen kurjuuden aiheuttamat syvät pettymyksen tunteet.

Dale kertoo viranomaisten yrityksistä edistää poliisien ja kansalaisen keskinäistä yhteisymmärrystä.

“Olemme panneet alulle tärkeän koulutusohjelman, joka valottaa poliisityötä monikulttuurisessa yhteisössä. Kaikki poliisimme ovat saaneet koulutusta heidän työnsä vaikutuksista yhteisön ihmisiin, ennen kaikkea nuoriin ja nimenomaisesti nuoriin mustiin, koska olemme kokeneet vaikeuksia nuorten mustien miesten kanssa.”

“Koulutusohjelma kajosikin moniin asenne- ja mieltämiskysymyksiin. Kun keskustelemme poliisiemme kanssa suhteellisesti useampien mustien kuin valkoisten pysäyttämisestä kuulustelua varten, he saattavat vedota monenlaisiin seikkoihin kuten, että kaduilla on liikkeellä enemmän mustia kuin valkoisia. Nämä ovat tosiasioita. Todellisuudessa ihmiset, jotka kokevat meidän kohtelevan heitä epäoikeudenmukaisesti, eivät piittaa tosiasioista. Heitä kiinnostavat vain heidän omat käsityksensä tosiasioista. Kenties he ovat väärässä. Mutta kun he kokevat joutuneensa epäoikeudenmukaisen kohtelun kohteeksi, tämä tunne saa heidät valtaansa. Sen jälkeen he tarvitsevat vain tilastoja, jotka osoittavat, että ‘suhteellisesti poliisi pidättääkin neljä kertaa enemmän mustia kuin valkoisia’. He sanovat, että ‘olimme siis oikeassa’.”

“Koulutuksemme tarkoituksena olikin auttaa poliiseja ymmärtämään, että joskus todellisuus ei merkitse mitään ihmisille, joiden kanssa he joutuvat tekemisiin. Keskeistä on, miten ihmiset kokevat, että heitä kohdellaan. Kun olemme ymmärtäneet tämän ja päässeet irti poliisien yrityksistä puolustella itseään tosiasioihin vedoten, he kykenevät pohtimaan omaa vaikutustaan yhteisön eri osiin.”

“Kutsuimme nuoria vapaaseen mielipiteidenvaihtoon siitä, mikä vaikutus poliisien työllä oli heidän elämäänsä. Tämä kokemus vahvisti käsityksiä mielteiden voimasta. Monet nuoret ilmaisivat voimakkaita käsityksiä omista kokemuksistaan tai vaikkapa veljensä kokemuksista tai kavereidensa kertomuksista. Todellisuudessa nämä käsitykset eivät perustuneet tosiasioihin.”

“Opimme kaikki jotakin tässä mielipiteidenvaihdossa. Poliisit alkoivat ymmärtää työnsä vaikutusta ihmisten elämään, olipa se tosiasiapohjaista tai ei. Mukaan tulleet nuoret taas – ja erityisesti mustat nuoret – totesivat, etteivät he olleet ymmärtäneet, minkälaisten paineiden alla poliisit työskentelivät. Molemmat osapuolet auttoivat tällä tavalla toisiaan.”

Poliisit ovat näin joutuneet Dalen mukaan paneutumaan kysymyksiin rasistisesta väkivallasta. Tämä koskee myös asennoitumista vähemmistörotuja edustaviin poliiseihin. Myös heidän asemansa vaikeudet ovat joutuneet näkyvän julkisuuden kohteeksi. Päivää ennen Dalen haastattelua sunnuntailehti Observer julkaisi näkyvän jutun aasialaista vähemmistöä edustavasta konstaapelista, joka joutui vakaviin vaikeuksiin asetettuaan kyseenalaiseksi valkoisten työtovereidensa asenteet ja ammattitaidon viime vuoden maaliskuussa Länsi-Lontoossa tapahtuneessa rotuväkivaltatapauksessa. Sen sijaan että asianomaiset valkoiset poliisit olisivat joutuneet vaikeuksiin, aasialainen konstaapeli pidätettiin – jos Observerin tiedot pitävät paikkansa – tekaistuin perustein. Jutun selvittely on kesken.

Suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden kilvoitellessa keskenään, monikulttuurisuuden käsitteeseen sekoittuu myös ongelmallisia tulkintoja. Ahdistuneet vähemmistöryhmät alkavat mielellään korostaa omia todellisia tai kuviteltuja, valtaväestöstä eroavia  kollektiivisia ominaisuuksiaan. Seuraava askel on erilläänolon etujen ylistäminen. Kuin huomaamatta argumentit lähestyvät vanhoja rotuteorioita.

Kenan Malik on kirjassaan The Meaning of Race : Race, History and Culture in Western Society (Macmillan 1996) varoittanut vaarallisesta hämärtymisestä monikulttuurisen ajattelun sydämessä. Painopiste on alettu asettaa erilaisuudelle, ei tasa-arvolle.

Keskustellessani jokin aika sitten Malikin kanssa Lontoossa hän totesi:

“Viime vuosina anti-rasistien tavoitteena ei ole niinkään ollut ihmisten oikeus tasa-arvoiseen kohteluun kuin jokaisen ryhmän oikeus saada erilaisuutensa tunnustetuksi ja arvostetuksi. Mutta erilaisuuden käsite on aina ollut olennainen osa rasistien – ei anti-rasistien – ajattelua. Rotuajattelijat ovat aina suhtautuneet vihamielisesti ajatukseen, jonka mukaan kykenemme – ja meidän tulisi – unohtaa meitä erottavat eroavaisuutemme ja pyrkiä luomaan tasa-arvoisempi, universaalimpi yhteiskunta. Painottamalla erilaisuuksia tasa-arvon sijaan anti-rasistit palauttavat argumenttinsa samoihin filosofioihin, jotka alun perin loivat rotuajattelun.”

“Monikulttuurisuudesta on tullut poissulkemisen, ei hyväksymisen, kieli. Sitä käytetään ihmisten keinotekoiseen erilaistamiseen.”

Kirjassaan Malik valittaa, että tämänhetkinen monikulttuurinen ajattelu liioittelee etnisten ryhmien homogeenisuutta ja autonomisuutta. Se aliarvioi sitä, missä määrin kaikki ryhmät osallistuvat vastavuoroisesti kulttuuristen muotojen luomiseen kansallisissa poliittisissa, sosiaalisissa ja taloudellisissa instituutioissa.

“Koko sosiaalisen tasa-arvon käsite on samalla asetettu kyseenalaiseksi: monille tasa-arvon käsite sen vanhassa mielessä on kelvottomana hylätyn universalismin muoto, joka ei ota huomioon yhteiskunnassa esiintyviä erilaisuuksia.”

Tasa-arvo on määritelty uudelleen “oikeudeksi olla erilainen”. Äärimmillään “tasa-arvo” koetaan pakkovallaksi, “erilaisuus” vapaudeksi.

Malikin mielestä erilaisuuden filosofia on antautumisen politiikkaa. Taistelu paremmasta yhteiskunnasta koetaan hävityksi.

“Se on seurausta pettymyksen tunteista. Enää ei uskota sosiaalisen muutoksen mahdollisuuksiin vaan alistutaan epätasa-arvoiseen, eriseuraiseen maailmaan.”

Pitkään Brixtonissa asunut Malik, joka etniseltä taustaltaan on puoliksi tamili, puoliksi intialainen, ei kiellä erojen olemassaoloa vaan katsoo niiden rikastuttavan elämää. Olennaista on kuitenkin tarkastella, miten nämä erilaisuudet politisoidaan.

Malik ei ole kuitenkaan pessimisti, vaikka varoittaakin erilaisuuden ihannoimisesta. Hän uskoo, että Britannian rotusuhteissa on tapahtunut paljon edistystä. Myös tarkastaja Chris Dale pitää itseään optimistina.

“Emme muuten tekisi tätä työtä. Panostamme siihen paljon energiaa.”

 

Ks. myös arkiston siirtolaisuus-osastoa

[home] [archive] [focus]