Askel, 3/1998

Tony Blair etsii mallia ihmisarvoiselle yhteiskunnalle

Tapani Lausti

Britannian nuorekasta pääministeriä on syytetty yhteiskunnan vähäosaisten vahingoittamisesta sosiaaliturvan leikkauksillaan. Blairille tämä on ollut yllätys,  hakeehan hän moraalisia lähtökohtia myös uskonnollisesta vakaumuksestaan. Hän kiistää ehdottomasti suvaitsevansa köyhien aseman heikentämistä. Väittely jatkuu kiivaana.

Joulukuussa 1991, kun Labour oli vielä oppositiossa, Tony Blair vieraili New Yorkissa. Silloisen varjohallituksen työvoimaministerinä Blairilla oli ollut raskas lauantai-ilta virallisine ohjelmineen. Puoluetovereitten hämmästykseksi hän nousi seuraavana aamuna varhain osallistuakseen jumalanpalvelukseen läheisessä kirkossa. Blairin uskonnollisuus oli yllätys läheisille ystävillekin.

Vasta kun kristillisenä sosialistina tunnettu John Smith valittiin Labourin johtajaksi vuonna 1992, Blairinkin uskonnollisesta vakaumuksesta tuli julkinen asia. Oxfordin yliopistossa Blairin kanssa opiskellut ystävä on sittemmin kertonut, että tuleva pääministeri pohti vakavasti papiksi opiskelemisen mahdollisuutta. Blairin elämänkerran kirjoittaja John Rentoul (Tony Blair, Warner Books 1997) kertoo, että tulevaisuutta pohtinut nuorukainen “halusi tehdä jotakin, mikä ei olisi vain tavanomainen ura vaan millä olisi selkeä eettinen tavoite”. Blair valitsi lopulta kuitenkin politiikan moraalisten katsomustensa näyttämöksi.

Oxfordin aikaiset opiskelutoverit ovat kertoneet, että heidän Blairin kanssa käymissään aatteellisissa keskusteluissa pohdittiin teologian ja politiikan suhdetta, reformin ja vallankumouksen vaihtoehtoa sekä yhteisön käsitettä. Tämän käsitteen muuan opiskelutoveri oli oppinut skotlantilaiselta filosofilta nimeltä John Macmurray. Mcmurray oli 30-luvulla Britannian johtavia ajattelijoita. Hänen filosofiastaan Blair sanoo oppineensa ajatuksen, jonka mukaan yhteisö on laajemman yhteiskunnan rakennusaines.

Blair ei ole pyrkinyt pitämään uskonnollista vakaumustaan julkisuuden valokeilassa. Hän on itse asiassa tuonut julki vastenmielisyytensä uskonnolla ratsastavia poliitikkoja kohtaan. Mutta prinsessa Dianan hautajaisissa hän luki katkelman raamatusta. Tähän ei kiinnitetty juuri mitään huomiota, mutta yksi kommentaattori huomasi kuitenkin sittemmin kysyä, olisiko kukaan voinut kuvitella Margaret Thatcheria esiintymässä samanlaisessa tilaisuudessa. Blair koettiin selvästikin suuremmassa määrin kansakunnan yhdistäjäksi kuin aatteellisesti jyrkkä “Rautarouva”.

Pian alkoi kuitenkin olla selvää, että Blairin kuherruskuukausi äänestäjien kanssa oli ohi. Hallitus aloitti lupaamansa sosiaalipoliittiset reforminsa leikkaamalla yksinhuoltajien sosiaaliturvaa. Kulovalkean tavoin levinnyttä suuttumusta eivät lieventäneet lupaukset työpaikkojen ja päivähoitopaikkojen lisäämisestä tulevaisuudessa. Tuhannet jäsenet erosivat työväenpuolueesta. Lukemattomat Labouria äänestäneet kansalaiset toivat julki pettymyksensä. Blair ei ollutkaan kyennyt aistimaan kansan mielialoja.

Selitystä pääministerin sokeuteen voi etsiä Thatcherin ja John Majorin kausilla Britanniaan levinneestä ilmapiiristä. Huomattava osa työläisistäkin kääntyi huono-osaisia vastaan syyttäen näitä elämisestä rankkaa työtä tekevien ihmisten kustannuksella. Blairin tiedetään viime syksynä tutustuneen mielipidetiedusteluihin, joiden mukaan tyypillisiä puoliammattitaidottomien työntekijöiden reaktioita olivat: “Hyvinvointivaltio on reformoitava, koska se rohkaisee ihmisiä elämään mieluummin sosiaaliavustuksilla kuin työnteolla.” Yksinhuoltajaäideillä katsottiin olevan “erityinen velvollisuus tehdä työtä”. “Sosiaaliavun saamisen vastineeksi on tehtävä jotakin.”

Blair ilmeisesti uskoi, että väestön enemmistö suhtautui kriittisesti sosiaaliturvan kustannuksiin. Tarkempi mielipidetiedustelujen opiskeleminen olisi kuitenkin osoittanut, että väestön enemmistö – ennakkoluulojen lietsomisesta huolimatta – uskoo edelleen perinteelliseen hyvinvointivaltioon. Ihmiset haluavat lisää julkisia varoja terveydenhoitoon, koululaitokselle, sosiaaliturvaan ja eläkejärjestelmään. He uskovat myös, että rahat on löydettävissä veroja korottamalla. Blairin ”uusi Labour” lupasi kuitenkin vaalikampanjassaan, että veroja ei koroteta.

Siksi säästöt valtion menoissa ovat olleet keskeinen tavoite. Keskustelu on kuitenkin juuttunut Thatcherin kaudelta periytyvään tapaan keskittyä pohtimaan vähävaraisten rasitusta muulle yhteiskunnalle. Erityisen paljon on valitettu valheellisin keinoin hankitun sosiaaliavun yleisyyttä. Yhteiskunnallista epätasa-arvoa pitkään tutkinut professori Peter Townsend huomautti tähän: “Kun puhutaan väestön köyhimmästä 20 prosentista, ei koskaan viitata rikkaimpaan 20 prosenttiin, jonka käteen jäävä tulo on 200 miljardia puntaa vuodessa – enemmän kuin 40 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tuhlaus ja veronkiertäminen ovat tässä ryhmässä paljon merkityksellisempiä kuin petokset ja ‘ansaitsematon’ tulo köyhimmän 20 prosentin keskuudessa.”

Blair ei näytä pitävän tulonjaon epätasaisuuden lievittämistä ensisijaisena tehtävänä. Kuitenkin köyhyyttä olisi helppo lievittää tuhdilla progressiivisella verotuksella. Eräät ei-blairilaiset työväenpuolueen kansanedustajat ovat myös kiinnittäneet huomiota siihen, miten vähävaraista väestöä pidetään jatkuvasti kiusallisessa valokeilassa, vaikka suuryritykset nauttivat kenenkään niitä hätyyttämättä huomattavaa julkista tukea verohelpotusten sekä erilaisten vienti-, alue- ja tutkimustukien muodossa. Omilla jaloillaan seisominen ei ole niin selvä käsite kuin yleisesti uskotellaan.

Blairin ehdoton lupaus olla jättämättä köyhiä pulaan on saanut anglikaanikirkon enimmäkseen odottavalle kannalle. Canterburyn arkkipiispa George Carey on ollut erityisen ymmärtäväinen Blairia kohtaan. Radiohaastattelussa Carey sanoi, ettei hän ole varma, onko köyhyyttä mahdollista poistaa. Blairin tapaan hän korosti työn tärkeyttä ihmisarvoisen elämän takeena, mutta piti tärkeänä huolehtia ihmisistä, jotka eivät työhön syystä tai toisesta kykene. Blairin näkemyksistä arkkipiispa sanoi: “Tehtäväni ei ole puolustaa pääministeriä, mutta hän on kristillinen mies. Uskon, että hän ottaa huomioon kaiken nyt esitetyn vakavan arvostelun, mutta meidän on odotettava, jotta näemme mitä tapahtuu.”

Britannian katsotaan nyt olevan tienhaarassa. Sosiaalipoliittinen uudistus voi viedä amerikkalaismalliseen, “turvaverkkoajatteluun”, joka pikemminkin jakaa kuin yhdistää kansaa. Blair on sanonut, että sosiaaliturvajärjestelmän on lakattava olemasta kaikkien kansalaisten tuki ja turva; siksi on pyrittävä turvaverkon kaltaiseen systeemiin. Hän näyttäisi näin kääntävän selkänsä manner-eurooppalaiselle mallille, joka pyrkii vetoamaan kansalaisten keskinäiseen solidaarisuuteen. Tämä malli tähtää turvallisuuden lisäämiseen laajemmassa mielessä kuin vain köyhyyden lieventämiseen.

Tony Blair alkoi ottaa uskonnon vakavasti vasta opiskeluvuosinaan, jolloin hänet konfirmoitiin Englannin kirkon jäseneksi. Hän on edelleen säännöllisesti kirkossa käyvä anglikaani, joka silloin tällöin myös soittaa kitaraa lontoolaisessa Islingtonin kaupunginosassa sijaitsevassa kirkossa (nuoruusvuosinaan Blair soitti ja lauloi rock-yhtyeessä). Pääministeri ottaa aina raamatun mukaan matkoilleen.

Blairin vaimo Cherie (os Booth) on katolinen ja pariskunnan lapset Euan, 14, Nicholas, 12, ja Kathryn, 10, käyvät katolista koulua. Koulun valinta aiheutti kohua, koska London Oratory -koulu oli käyttänyt hyväkseen konservatiivien säätämää lakia, joka antoi kouluille mahdollisuuden irrottautua paikallisen valtuuston valvonnasta. Monet katsoivat tämän olevan ristiriidassa Labourin politiikan kanssa.

Blair liittyi kristillissosialistiseen liikkeeseen (Christian Socialist Movement) vuonna 1992. Hän sai tähän yllykkeen silloiselta Labourin silloiselta johtajalta John Smithiltä. Liike uskoo, että kristillisen ajattelun tulee ilmetä lainsäädännössä ja yhteiskunnallisissa instituutioissa ja että sosiaaliset ratkaisut ovat osa Jumalan valtakunnan etsimistä maan päällä.

[home] [archive] [focus]