Kotimaa, heinäkuu 1990

Voiko viha lauhtua Pohjois-Irlannissa?

Teksti: Tapani Lausti, Belfast
Kuvat: Christine Fitzwater


Vihasta vapiseva nainen tarttuu valokuvaajaa takin kauluksesta ja tiuskaisee ärtyneen kysymyksen: "Kenelle sinä kuvaat täällä?" Kun valokuvaaja mainitsee Suomen, nainen hämmentyy ja vetäytyy sivuun.

Kohtaus näytellään keskellä mielenosoitusta Belfastin Europa-hotellin ulkopuolella. Pohjois-Irlannin brittiläisyyttä kannattavia unionisteja on kerääntynyt paikalle tuomaan julki vihaansa kaupungissa vierailevaa Irlannin tasavallan pääministeriä Charles Haugheya kohtaan. Haughey on näiden kiihkoprotestanttien silmissä rinnastettavissa paholaiseen. Katolinen tasavalta rajan eteläpuolella on heidän silmissään vihollismaa.

Mielenosoitusta johtaa Pohjois-Irlannin protestanttien jyrkkäkäytöksinen pastori Ian Paisley. Yht'äkkiä Paisley ryntää poliisiketjun ohi ja yrittää kiivetä hotellin pääoven yläpuolella olevan katoksen päälle. Kun poliisit pysäyttävät hänet, hän vaatii Ison-Britannian lipun nostamista salkoon osoitukseksi Pohjois-Irlannin brittiläisyydestä. Kireään tilanteeseen tuo hivenen verran koomisuutta se, että yhteen salkoon ollaan juuri nostamassa Neuvostoliiton lippua Bolshoin baletin vierailun vuoksi. Hotellin johto suostuu Paisleyn vaatimukseen. Union Jack nousee Neuvostoliiton lipun rinnalle.

Myöhemmin kuuntelemme autoradiosta Paisleyn haastattelua. Pastori sanoo, ettei hän suostuisi hengittämään samaa ilmaa kuin Haughey. Tällaiset asenteet kuvastavat äärimmäistä vihaa, pelkoa ja uhmaa, jotka ovat sävyttäneet elämää Pohjois-Irlannissa 1800-luvulta lähtien mutta ennen kaikkea nykyisten levottomuuksien alettua vuonna 1969.

Onko aika ajamassa Paisleyn ohi? Myöhemmin samana iltana istumme belfastilaisessa ravintolassa pohtimassa tilannetta paikallisen pariskunnan kanssa. John ja Mary ovat Omaghista kotoisin olevia katolisia, mutta ovat asuneet jo vuosia Belfastissa.

John sanoo, että hänellä on lukemattomia protestanttisia työtovereita ja tuttavia. Hän toteaa, ettei kukaan heistä käyttäytyisi näkemiemme mielenosoittajien tavoin. Paisley ja muut ääriprotestanttiset johtajat eivät hänen mielestään enää edusta protestanttien enemmistöä. Paisleyn koolle kutsumat mielenosoitukset ovat usein viime aikoina kärsineet väen vähyydestä.

Mutta väkivalta ei hellitä. Edellisenä pivänä sotilaspartiot olivat pariin otteeseen pysäyttäneet automme. Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n ns. väliaikaisen siiven asettama pommi oli surmannut neljä sotilasta lähellä Downpatrickin kaupunkia. Pommi-isku oli tuhoisin moniin kuukausiin. Se herätti syvää suuttumusta protestanttien keskuudessa.

Armeijan ja poliisin panssaroitujen ajoneuvojen lukumäärä Belfastin kaduilla oli tämän vuoksi poikkeuksellisen suuri. Mutta nämä ajoneuvot ovat aina osa belfastilaista katukuvaa. Belfastilaiset ovat niin tottuneita pelottavan näköisiin ajoneuvoihin, että he tuskin edes panevat niitä merkille.

Ihmisten on pakko elää jokapäiväistä elämäänsä. Eräs nuori mies sanoo, että tilanne hermostuttaa häntä vain, kun hä on palaamassa takaisin kotiin ulkomailta ja näkee kaiken ikäänkuin ulkopuolisen silmin.

Maryn ja Johnin puhe henkii katkeruutta Englantia kohtaan. Heidän mielestään englantilaiset ovat kuluneiden vuosien aikana rohkaisseet protestanttien peräänantamattomuutta. Vaikka katolisen vähemmistön asemassa on tapahtunut jonkinlaista parannusta, syrjintä esimerkiksi työelämässä on virallisten selvitystenkin mukaan edelleen tosiasia.

Monet katoliset kokevat, että heitä kohdellaan toisen luokan kansalaisina. Katolisissa köyhälistökaupunginosissa työttömyys saattaa olla 40 prosenttia. Nämä ovat IRA:n tukialueita.

Viime aikoina julkisuuteen on kuitenkin tihkunut epävarmoja tietoja, joiden mukaan näissäkin kaupunginosissa pelon ja väkivallan synnyttämä äärimmäinen henkinen väsymys olisi heikentänyt IRA:n väkivallan kannatusta. Kannatus on aiemmin perustunut siihen, että IRA on nähty ainoana suojana protestanttien järjestöjen väkivaltaa vastaan.

IRA aloitti toimintansa uudelleen, kun katolisten kansalaisoikeusmarssit 60-luvun lopulla johtivat protestanttisten puolisotilaallisten järjestöjen toimeenpanemiin väkivaltaisuuksiin. Pian sen jälkeen brittiarmeija lähetettiin Pohjois-Irlantiin.

Muurit kaatuvat muualla

Viime syksynä Belfastin asukkaat seurasivat suurella jännityksellä televisioistaan Berliinin muurin murtumista. Mutta Belfastin protestanttista Shankillin aluetta ja katolista Falls Roadin aluetta erottaa edelleen aaltometallista rakennettu muuri. Kukaan ei näytä uskovan tämän muurin pikaiseen kaatumiseen. Eräin paikoin asukkaat ovat jopa anoneet uusien esteiden rakentamista, jotta molemminpuolinen kivien heittely saataisiin loppumaan.

Mutta haluavatko edes Pohjois-Irlannin katoliset enää Irlannin yhdistämistä, jota protestantit niin syvästi kammoavat?

Erään tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan vain 11 prosenttia katolisesta vähemmistöstä kannattaa tätä vanhaa irlantilaista haavetta, joka on kirjoitettu Irlannin tasavallan perustuslakiin.

Yksi syy tähän haluttomuuteen on pohjoisen korkeampi elintaso ja parempi sosiaaliturva. Mutta tässäkin mielipiteet menevät ristiin. John on ehdottomasti sitä mieltä, että elämä etelässä on parempaa kuin pohjoisen katolisilla alueilla

Belfastin Queensin yliopiston Irlannin politiikan asiantuntija, tohtori Paul Bew pohtii asiaa työhuoneessaan. Bew sanoo, että tasavallankin puolella Irlannin yhdistämistä on pitkään pidetty teoreettisena tavoitteena. Nyt kun Irlannissa on seurattu Saksojen yhdistymistä, pääministeri Charles Haughey on taas nostanut Irlannin yhdistymisen puheenaiheeksi. Bew sanoo, että tämä on lisännyt pohjoisen protestanttien pelkoja ja saarroksissa olemisen tunnetta.

Bew sanoo, että tämä valtiollinen ja kansallinen kysymys on paljon vaikeampi ongelma kuin Pohjois-Irlannin uskonnolliset erimielisyydet.

"Jos ongelmana on vain katolisten ja protestanttien tasa-arvon lisääminen Yhdistyneen kuningaskunnan sisällä, niin se on periaatteessa ratkaistavissa. Itse asiassa merkittäviä askelia tällä tiellä on jo otettu."

Bew sanoo, että jo ihmisten syvä väsymys väkivaltaan tekee heidät suvaitsevammiksi toisuskoisia kohtaan. Mutta kansallisuuskysymys on visaisempi. Bew huomauttaa Neuvostoliiton kansallisuusongelmien osoittavan, miten vaikeita ja pitkäikäisiä tällaiset etniset erimielisyydet ovat.

Mary asui aiemmin muutamia vuosia Englannissa. Hänen kokemuksensa olivat äärimmäisen kielteisiä. Hän sanoo irlantilaisia kohtaan tunnettujen ennakkoluulojen olevan yleisiä. Ironista on se, että englantilaiset eivät näe oikeastaan mitään eroa katolista uskoa tunnustavien irlantilaisten kansallismielisten ja brittiläismielisten protestanttien välillä. Mary sanoo, että ennakkoluulot ovat samat.

Queensin yliopiston opiskelijaryhmä oli juuri palannut Lontooseen tekemältään matkalta. Tämä sekä protestanttisista että katolisista nuorista koostunut ryhmä oli pannut heti merkille ennakkoluulojen yleisyyden.

Mutta vaikka tilanne Pohjois-Irlannissa on päällisin puolin ennallaan, vierailija palaa matkalta epämääräisen toiveikkuuden vallassa. Lehdet kertovat, että lähitulevaisuudessa maakunnan unionistiset ja kansallismieliset poliitikot saattavat pian istua yhteisen neuvottelupöydän ääreen.

Irlantilaiset ovat myös viime aikoina matkustelleet entistä enemmän pohjoista ja etelää erottavan rajan molemmin puolin ja solmineet ystävyyssuhteita yli uskonnollistenkin rajojen. Kenties viha on hitaasti lauhtumassa.

[home] [archive] [focus]