Ydin, 1998

Tony Blair julistaa näyttävänsä tietä muulle Euroopalle

Britannian uusi Labour-hallitus ei ole ainoastaan ryhtynyt uudistamaan maan kuulua hyvinvointijärjestelmää. Pääministeri Tony Blair julistaa myös tarjoavansa esimerkin muulle Euroopalle. Ilkeästi voisi sanoa, että näin Britannia jatkaa Margaret Thatcherin ja John Majorin aikaista ylenkatsetta manner-Eurooppaa kohtaan. Vaikka Blair suhtautuu myönteisemmin Euroopan unioniin kuin edeltäjänsä, hänenkään johtamansa Britannia ei tyydy olemaan yksi valtio muiden joukossa vaan kokee olevansa tiennäyttäjä muille.

Blair on perinyt muitakin asenteita uusoikeistolaisilta radikaaleilta. Maaliskuun lopulla julkistetun hyvinvointivaltion uudistusohjelman kielenkäyttö oli oireellista. Siinä puhuttiin “riippuvuuden noidankehän” purkamisesta sekä “työn ja säästämisen etiikasta”. Labourin oikeistosiipeen kuulunut entinen varapuheenjohtaja Roy Hattersley närkästyi sosiaaliministeri Harriet Harmanin asenteista. Harman oli eräässä artikkelissa luonnehtinut sosiaaliapua “almuiksi”. Hattersley sanoi “uuden Labourin” sisäistäneen ajattelun, jonka mukaan köyhät ja vähävaraiset ihmiset ovat itse syyllisiä tilaansa.

Tämä ajattelu ei ole aivan vierasta työväenluokallekaan. Thatcherin kaudella Britanniassa vahvistui ilmapiiri, jossa huomattava osa työssä käyvistä työläisistäkin kääntyi huono-osaisia vastaan syyttäen näitä elämisestä rankkaa työtä tekevien ihmisten kustannuksella. Blairin tiedetään viime syksynä tutustuneen mielipidetiedusteluihin, joiden mukaan tyypillisiä puoliammattitaidottomien työntekijöiden reaktioita olivat: “Hyvinvointivaltio on reformoitava, koska se rohkaisee ihmisiä elämään mieluummin sosiaaliavustuksilla kuin työnteolla.” Yksinhuoltajaäideillä katsottiin olevan “erityinen velvollisuus tehdä (palkka)työtä”. “Sosiaaliavun saamisen vastineeksi on tehtävä jotakin.”

Hyvinvointivaltion puutteita ei ole mitenkään kiistetty Blairin uudistuksia arvosteltaessa. Ennen kaikkea sosiaaliturvan varassa eläminen on varma tapa elää köyhyydessä. Sosiaaliturvajärjestelmä on palvellut keskiluokkaa paremmin kuin vähäosaisia. Mutta Blairin ylenkatse kaikkea sellaista kohtaan, joka voidaan leimata “vanhaksi Labour-politiikaksi” on jo johtanut virhearvioihin kansalaisten asenteita tutkailtaessa. Tuhansia ihmisiä on lähtenyt työväenpuolueesta. Mielipidetiedustelut osoittavat sitkeästi, että väestön enemmistö – ennakkoluulojen lietsomisesta huolimatta – uskoo edelleen perinteelliseen hyvinvointivaltioon. Ihmiset haluavat lisää julkisia varoja terveydenhoitoon, koululaitokselle, sosiaaliturvaan ja eläkejärjestelmään. He uskovat myös, että rahat on löydettävissä veroja korottamalla. Blairin”uusi Labour” lupasi kuitenkin vaalikampanjassaan, että veroja ei koroteta. Puolue tulkitsee vaalivoittoaan nimenomaan ei-äänenä veronkorotuksille.

Takaisin työelämään

Hallituksen uudistusohjelmalla halutaan ennen kaikkea rohkaista mahdollisimman monia työttömiä ja avustusten varassa eläviä kansalaisia takaisin työelämään. Hallitus pyrkii myös kehittämään ohjelmaa, joka estäisi ihmisiä ajautumasta yhteiskunnan ulkopuolelle. Yksityisen ja julkisen sektorin halutaan osallistuvan yhdessä eläkejärjestelmän kehittämiseen.

Ohjelmaa on Labour-puolueen sisälläkin arvosteltu ylimalkaisuudesta. Kaikki eivät ole pitäneet tavasta, jolla Blair ministereineen on pelotellut kansaa hyvinvointivaltion kustannusten holtittomalla kasvulla. Tätä on pidetty outona, kun tiedetään, että sosiaalipoliittiset kustannukset Britanniassa ovat pienemmät kuin useimmissa EU-maissa. Vain Irlanti, Portugali ja Kreikka käyttävät vähemmän rahaa sosiaaliturvaan.

Sosiaalista epätasa-arvoa pitkään tutkinut professori Peter Townsend suhtautui epäluuloisesti hallituksen viljelemään hysteriaan sosiaaliavun saamiseen liittyvistä petoksista: “Kun puhutaan väestön köyhimmästä 20 prosentista, ei koskaan viitata rikkaimpaan 20 prosenttiin, jonka käteen jäävä tulo on 200 miljardia puntaa vuodessa – enemmän kuin 40 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tuhlaus ja veronkiertäminen ovat tässä ryhmässä paljon merkityksellisempiä kuin petokset ja ‘ansaitsematon’ tulo köyhimmän 20 prosentin keskuudessa.”

Palkkatyön asettaminen yhteiskunnan keskeiseksi arvoksi näkyi ministereiden lausunnoissa, kun yksinhuoltajilta leikattiin sosiaaliavustusta. Vaikka syvää suuttumusta aiheuttanutta toimenpidettä kaunisteltiin lupauksilla työmahdollisuuksien ja hoitopaikkojen lisäämisestä, oli selvää, että alipalkatulle, tylsälle työllekin annettiin suurempi arvo kuin yksinhuoltajien lasten ja kodin hoidolle. Palkkatyötä pidetään itseisarvona.

Amerikkalaismallinen kokeilu

Työn ideologialleen uskollisena Labour on kokeilemassa uutta amerikkalaismallista “welfare to work” -järjestelmää (sosiaaliavun sijasta työtä). Kokeilut aloitettiin ensin muutamalla paikkakunnalla vuoden alussa. Nyt kun projektia ollaan levittämässä valtakunnalliseksi, tuoreet selvitykset ovat lisänneet epäilyjä projektin mielekkyyttä kohtaan.

Järjestelmä antaa valtion tukiaisia yrityksille, jotka ottavat palkkalistoilleen työttömiä nuoria. Ammattitaitoa vailla olevat nuoret voivat vaihtoehtoisesti hankkia itselleen pätevyyttä vuoden kestävällä opiskelulla. Kolmas vaihtoehto on puolen vuoden työskentely vapaaehtoissektorilla, neljäs samanpituinen työskentely ympäristösuojelutehtävissä. Järjestelmä pyrkii “pehmeään” lähestymistapaan. Nuorten työttömien omia toiveita kuunnellaan auliisti. Tarkoituksena on tarjota työkokemusta ja pätevöitymistä. Jos kaiken tämän jälkeen nuori ei neljässä kuukaudessa ole löytänyt työtä vapailta työmarkkinoilta, työvoimaviranomainen ehdottaa työpaikkaa, josta kieltäytyminen johtaa työttömyyskorvauksen epäämiseen.

Kokeilua ei ole täysin tyrmätty, mutta on kysytty, eivätkö esimerkiksi nyt mukaan tulleet suuryritykset olisi palkanneet nuoria muutenkin tarvitsematta siihen valtion tukea. Nuorisotyöttömyyden on myös todettu viime aikoina alentuneen. Nuorten palkkaamisen pelätään myös johtavan vanhempien työntekijöiden irtisanomiseen. Järjestelmä ei Yhdysvaltain kokemusten mukaan myöskään säästä sosiaalimenoja.

Tuoreissa selvityksissä on epäilty, että työtilaisuusohjelma on synnyttämässä epärealistisia odotuksia. Ohjelma näyttää auttavan ennen kaikkea sellaisia kansalaisia, jotka löytäisivät muutenkin työtä. Alueellista eriarvoisuutta taas osoittaa se, että joillakin alueilla työtä ei kerta kaikkiaan ole tarjolla.

Blair uskoo kansalaisten yhteistyöhön

Tony Blairin aatehistoria on epätavallinen. Pääministerin aatteellinen innoittaja on ollut maailmansotien välisenä aikana vaikuttanut skotlantilainen filosofi John Macmurray. Tältä Blair oppi tavan korostaa yhteisöjen merkitystä yhteiskunnan rakennusosina. Macmurray oli kirjoittanut, että yhteisön etua tavoittelemalla yksilötkin hyötyvät. Blairin puheet kansalaisyhteisöistä vaikuttavat kuitenkin pikemminkin tyhjältä sananhelinältä.

Kristilliseksi sosialistiksi itseään luonnehtineen Blairin tyyli henkii myös syvää moraalista vakaumusta. Joskus hän kuulostaa paatokselliselta puhuessaan “ristiretkestä muutoksen puolesta”. Samalla hän varoittaa “tyhmistä illuusioista ja vääristä lupauksista”.

Blair on ilmeisesti ollut järkyttynyt syytöksistä, että hänen politiikkansa vahingoittaa yhteiskunnan vähäosaisia. Hänellä on vankka usko markkinavoimien kykyyn parantaa koko väestön elämänlaatua, Hän ei halua “lakkauttaa markkinoita vaan päinvastoin tehdä ne dynaamisemmiksi ja saada ne toimimaan yleisen edun hyväksi niin että kaikille tarjoutuu mahdollisuuksia”.

Professori Ruth Listerin mukaan Britannia on nyt tienhaarassa. Toinen tie vie amerikkalaismalliseen, “turvaverkkohyvinvointivaltioon”, joka pikemminkin jakaa kuin yhdistää kansaa. Toinen malli on manner-Euroopasta, missä pyritään vetoamaan kansalaisten keskinäiseen solidaarisuuteen. Malli tähtää turvallisuuden lisäämiseen laajemmassa mielessä kuin vain köyhyyden lieventämiseen.

TAPANI LAUSTI

Ks. myös:

'Blairism' — a beacon for Europe?

5 March 2001

 

[home] [archive] [focus]