Ydin, 1993

Markkinatalouden kaikkoava haave

Hillel Ticktin, The Origins of the Crisis in the USSR. Essays on the Political Economy of a Disintegrating System. M.E. Sharpe, Inc. 1992.

Juuri kun entisen Neuvostoliiton uudet vallanpitäjät ovat haaveilleet siirtymisestä markkinatalouteen, finanssimarkkinoiden kaaos on osoittanut, miten hauraalla pohjalla myöhäiskapitalismi lepää.

Lännen ideologien rohkaisemana uudet eliitit Idässä kuvittelevat markkinataloutta oppikirjojen kuvaamaksi teoreettiseksi järjestelmäksi, joka voidaan vähin erin ympätä hajoavan komentotalouden rakenteisiin. Markkinatalous on kuitenkin yksi sosiaalisten voimien — tai yhteiskuntaluokkien — ristiriitojen ilmentymä, jossa vastakkaiset edut tempovat eri suuntiin. Jos uudet eliitit onnistuisivat pyrkimyksissään, se merkitsisi siirtymistä neuvostoeliitin pakkovallasta markkinavoimien tyranniaan. Siirtymisen yrittäminenkin paljastaa kuitenkin markkinayhteiskuntien todelliset valtarakenteet avoimemmin kuin ideologisesti uinuvassa Lännessä näyttää tällä hetkellä olevan mahdollista.

Kapitalismi on vuosisatojen mittaan kehittynyt sosiaalinen ja taloudellinen järjestelmä, joka on ohittanut huippunsa. Vapaasta kilpailusta puhuminen vaatii jo sokeata ideologista uskoa. Järjestelmä on ajautumassa syvään kriisiin. Hillel Ticktin toteaa, että markkinatalouteen siirtyminen entisessä Neuvostoliitossa olisi mahdollista vain kääntämällä kellot taaksepäin viime vuosisadalle.

Venäjä irtautui kapitalismista vuosikymmeniä sitten ja on sen jälkeen rimpuillut uudenlaisen eliitin otteessa, joka on nyt sekin irtoamassa. Ticktin kuvaa, miten bolshevikkivallankumouksen jälkeen syntynyt yhteiskuntajärjestelmä perustui poikkeuksellisten olosuhteiden oikkuun. Sen syntyä sääteli uuden eliitin umpikuja. Kapitalismiin paluu olisi merkinnyt vallan luovuttamista entisille omistajille. Tuotantoelämän demokratisoiminen olisi sekin merkinnyt uuden eliitin poliittista itsemurhaa.      

Koska neuvostobyrokratia joutui omaksumaan elinkelvottoman vaihtoehdon, se kykeni etenemään vain kriisistä toiseen kokeillen milloin yhteiskunnan totaalista organisoimista, milloin varovaista hajakeskittämistä. Marxismi-leninismin propagandistit ja Lännen sovjetologit luonnehtivat järjestelmää suunnitelmataloudeksi. Edelliset sanoivat sen toimivan, jälkimmäiset pitivät sen epäonnistumisia osoituksena markkinatalouden paremmuudesta. Ticktinin mielestä eliitin ote taloudesta oli pikemminkin hallinnollinen, se ei kyennyt sitä suunnittelemaan. Hän korostaa, että suunnittelun edellyttämää tietoa on mahdotonta koota ilman demokraattisia yhteiskuntarakenteita.

Ticktinin mukaan Neuvostoliitosta tuli äärimmäisen konservatiivinen sosiaalinen yhteiskunta. Se sai repressiivisiä muotoja, koska sen tarkoituksena oli estää demokraattinen sosiaalinen vallankumous. Tässä se palveli samalla kapitalististen maiden hallitsevien luokkien etua. Ticktin luonnehtiikin aikakauttamme "stalinismin vuosisadaksi".

Yksi Lännessä elätellyistä myyteistä oli Ticktinin mukaan se, että neuvostoyhteiskunta perustui ideologiseen hallintaan. Olettamuksen mukaan kommunistisella puolueella oli ratkaiseva rooli järjestelmän ylläpitämisessä. Tosiasiassa tämä rooli oli salaisella poliisilla, jonka integroituminen yhteiskuntaelämään on Ticktinin mukaan ainutlaatuista ihmiskunnan historiassa. Oltuaan ensin eliitin työrukkanen KGB:stä tuli eliitin valvoja, koska vain salaisella poliisilla oli riittävästi tietoa yhteiskunnan todellisesta tilasta. Vain KGB tiesi, miten paljon eliitillä oli elinaikaa ennen kuin valloilleen pääsevät voimat pyyhkäisevät sen vallasta.

Salaisen poliisin lisäksi järjestelmälle antoi elinaikaa väestön hajallaanolo. Minkäänlainen kollektiivinen toiminta ei ollut mahdollista. Järjestelmän ristiriitaisuuksia oli kuitenkin se, että työvoimaa ei voitu ostaa ja myydä niin kuin kapitalismissa. Näin työläinen kykeni jossain määrin hallitsemaan työvoimaansa ja työprosessia. Työläinen ei voinut olla tekemättä työtä, mutta hän saattoi sanella omat työtapansa työnjohdosta piittaamatta. Ticktin sanoo, että järjestelmän ajautuessa lopulliseen kriisiin työläisten kyky hallita työprosessia oli edennyt lähelle koko tuotteen hallitsemista, mikä uhkasi eliitin valtaa.

Tässä kuvaan astui Mihail Gorbatshov. Hänen roolinsa näyttäytyy Ticktinin kertomuksessa aivan toisenlaisena kuin Lännessä yleisessä versiossa ja auttaa ymmärtämään hänen epäsuosiotaan kotimaassaan. Gorbatshovin tehtävä oli nimenomaan estää työväenluokkaa ottamasta haltuunsa koko tuotantoprosessia. Kääntyminen markkinoiden suuntaan oli ainoa jäljellä oleva vaihtoehto.

Ticktin toteaa, että Gorbatshov oli myöhässä. Työläiset olivat alkaneet tuntea luokkavoimansa. Yhteiskunnan etuoikeutetut ryhmät olivat heikkoja. Intelligentsian voima ei riittänyt vallan kahmimiseen. Maailmantalouden kriisi taas tekee Lännelle mahdottomaksi investoida Venäjän talouteen sellaisessa mittakaavassa, että maahan voitaisiin ratkaisevassa määrin salakuljettaa markkinavoimia yksittäisten teollisuuslaitosten kautta.

Perustavanlaatuinen kysymys olikin, voitaisiinko hajoavaa imperiumia reformoida päästämättä valloilleen vallankumouksellisia voimia. Eliitti haluaisi varmistaa etuoikeutensa avoimesti rahan vallalla — niinkuin Lännessä, missä etuoikeuksia kutsutaan vauraudeksi. Markkinoihin siirtymisellä ei kuitenkaan ole laajaa kansan tukea, koska se merkitsee työttömyyttä ja korkeampia hintoja. Ticktinin mukaan työläisten enemmistö on vastustanut etuoikeuksia ja tuonut julki voimakkaasti tasa-arvoa korostavia mielipiteitä.

Venäjän uusi hallitus saattaa kokeilla markkinavoimia ensin talouden etuoikeutetuilla sektoreilla, raskaassa teollisuudessa, sotateollisuudessa ja vientiteollisuudessa. Gorbatshov yrittikin vedota niihin työläisiin, joiden saatettiin odottaa reagoivan myönteisesti markkinoihin perustuviin yllykkeisiin. Mutta Ticktin ei usko eliitin pääsevän historiallisesta umpikujastaan.

Ticktin ja hänen Critique-lehtensä ovat olleet kahden vuosikymmenen ajan hyödyllinen opas neuvostotalouden toiminnan ymmärtämisessä. Hänen analyysejään kahlitsee kuitenkin läntisessäkin marxismissa piilevä yhteiskunnallisen ajattelun mielikuvituksettomuus. On kuin jokainen ihmisyhteisöjen rationaalinen askel olisi mahdollista vain, jos se seuraa jotakin täsmällistä lainalaisuutta. Ticktin puhuu myös yhteiskunnan "keskitetystä hallitsemisesta", mutta vakuuttaa, että sosialistisessa yhteiskunnassa se "edustaa koko yhteiskunnan etuja".

Ticktin ymmärtää hyvin vanhan neuvostotalouden ristiriitaisuudet, mutta ei juuri kritisoi bolshevikkien alkuperäistä viitekehystä. Tämä antaa kirjalle jotenkin vanhakantaisen ilmeen, ikäänkuin yhteiskunnallinen mielikuvitus ei voisi edetä kovin kauas klassillisesta trotskismista.

Kirja auttaa kuitenkin ymmärtämään, minkälainen yhteiskunta tuhosi vuosikymmeniksi — toivottavasti ei lopullisesti — ajatuksen demokraattisesta vaihtoehdosta markkinavoimien tyrannialle.

Tapani Lausti

 

[home] [focus] [archive]