23.1.2006

Lontoon moninaisuutta

Tapani Lausti

Hannu Tarmio(n) Lontoo kutsuu: Matkakohteista moninaisin. Avain 2005.

Hannu Tarmion kirja on miellyttävä, persoonallisten havaintojen ja historiallisten tietoiskujen sävyttämä matkakertomus. Lontoon moninaisuutta osoittaa, että hänen Lontoonsa on hyvin erilainen kuin esimerkiksi oma Lontooni.

Tarmio on sisällyttänyt kirjaansa mielenkiintoisia historiallisia retkiä. Nämä antavat kirjalle painoa ja jos ne innostavat lukijaa, suosittelen jatko-opintoja varten Ben Weinraubin ja Christopher Hibbertin toimittamaa suurteosta The London Encyclopædia (Papermac 1987) sekä Hibbertin hienoa Lontoon historiasta kertovaa teosta London: The Biography of a City (Penguin Books 1980).

Pidän Tarmion kirjan kaltaisista kaupunkiretkikuvauksista, mutta jostain syystä hänen mainostamansa Lontoon kuuluisat nähtävyydet eivät ole minua koskaan hirveästi innostaneet. Piccadilly Circus on minusta aina ollut mainettaan tylsempi, Tower-linnan koen ikävystyttäväksi, katedraalien tunnelma ei minua lämmitä, en oikein onnistunut edes innostumaan Globe-teatterista. Taidan olla enemmänkin katu- ja pubielämän tarkkailija.

Tarmion kirja rajoittuu perinteellisen turisti-Lontoon kuvaamiseen. En tarkoita tätä arvosteluksi. Kaupungissa pitkään asuva vain turtuu moniin tavanomaisiin kohteisiin. Soho, Covent Garden ja Bloomsbury minua kyllä viehättivät, mutta yleensä viihdyin paremmin Pohjois-Lontoon värikkäissä kaupunginosissa. Suosittelen niissä kiertelemistä. Kaikilla kaupunginosilla on oma ilmeensä. Suurimman osan liki kahden vuosikymmenen Lontoon ajasta asuin Hackneyssä ja Tottenhamissa, Lontoon köyhimmissä mutta värikkäissä kaupunginosissa.

Kun viime vuonna kävimme lontoolaissyntyisen avovaimoni Christine Fitzwaterin kanssa kaupungissa ensimmäisen kerran neljään vuoteen, oli mielenkiintoista panna merkille, missä viihdyimme parhaitan vanhoja tuttuja seutuja kierrellessämme. Tosin emme käyneet entisillä kotikulmillamme Tottenhamissa (Tarmion kirjassa käydään Seven Sisters -maanalaisasemalla, jonka lähellä viimeksi asuimme.) Emme myöskään käyneet Crouch Endissä, missä usein tapasimme ystäviämme. Kaupunginosassa on uskomaton määrä ravintoloita ja pubeja. Kings Head -pubissa pidettiin sunnuntai-iltapäivisin jazz-jameja.

Taisimme kymmenen päivän vierailume aikana viihtyä parhaiten Islingtonissa, ennen kaikkea Upper Streetin kulmilla. Suosikkipubimme siellä on teatteribaari, joka sekin on nimeltään Kings Head. Pohjoisempana, Highbury Islingtonin kulmauksesta alkava Holloway Road on aina henkinyt jotakin sellaista, jota ei matkaoppaissa kuvailla. Siellä yhtyvät Lontoon hengästyttävät ihmisvirrat, etninen kirjavuus ja englantilainen tyylittömyys. Kirjavuus jatkuu Archwayn tienoilla. Tyylikkäämpää Lontoota ovat sitten Highgate ja Hampstead. Parliament Hill Fields -puisto kukkuloineen antaa mahdollisuuden Lontoon panoraman tutkimiseen. Jos aika olisi riittänyt, olisimme varmaankin käyneet Stoke Newingtonissa, vaikka siellä pitkään sijainnut tunnelmallinen Vortex-jazzklubi onkin muuttanut muualle.

Pohjoislontoolaiset ystävämme ihmettelivät aina alinomaisia vierailujamme Sohoon. Lontoolaiset ovat nurkkakuntaista väkeä. Monien mielestä ei ole mitään mieltä lähteä keskustaan, kun omilla kulmilla riittää ravintoloita ja pubeja. Sohon katuelämä, ravintolat ja pubit olivat joka tapauksessa tärkeä osa elämäämme. Tarmion mainitsema French House oli yksi kantapaikoistamme. Haastattelin joskus 80-luvun lopulla pubia vuosikymmeniä pitäneen belgialaisen suvun edustajaa Gaston Berlemontia juuri ennen kuin hän lähti eläkkeelle ja pubi siirtyi englantilaisomistukseen. Onneksi pubi säilytettiin entisellään, vain yläkerran ravintolaan johtavat portaat siirtyivät ulko-oven tuntumaan.

Tarmion kirja on varmasti monelle Lontoon kävijälle hyvä matkakumppani. Pari pientä virhettä löysin. Lontoolaiset eivät käytä maanalaisesta nimityksiä 'subway' tai 'metro', vain 'underground' tai 'tube' (s. 29). Tekstistä saa sen käsityksen, että Ronnie Scottin jazzklubi oli alusta alkaen (1959) Frith Streetillä. Se sijaitsi kuitenkin vuoteen 1965 asti Gerrard Streetillä (s. 239). Muistaakseni jäi myös epäselväksi, tekikö Scott itsemurhan (s. 240) vai nauttiko hän vahingossa yhtä aikaa liikaa lääkkeitä ja alkoholia.

Tarmio mainitsee Scottin muistelmakirjan Some of My Best Friends Are Blues. Erinomainen lukukokemus on myös The Guardian -lehden jazzkriitikon John Fordhamin Let's Join Hands and Contact the Living: Ronnie Scott and His Club (Elm Tree Books 1986). Tästä kirjasta on muistaakseni myös julkaistu tuoreempi laitos.

En yhdy kaikkiin Tarmion havaintoihin. Kiistäisin esimerkiksi väitteen, että Lontoon pubeissa henkilökunta tietää aina, kenen vuoro on (s. 56). Irlannissa tämä on totta, mutta lontoolainen pubikulttuuri on tässä suhteessa enimmäkseen aika epämääräistä.

Pari lapsusta: Suomen Lontoon suurlähettilään residenssi ei ole Chesham Placella. Tuosta osoitteesta löytyy suurlähetystö, residenssin osoite on Kensington Palace Gardens. Ritz-hotelli ei ole Hyde Parkin vaan Green Parkin kulmassa.


Ks. myös:

Lontoon East Endin historiaa

BBC Finnish Section, 22.1.1990

Lontoon värikkäin kaupunginosa

BBC Finnish Section, 15.8.1989

[home] [archive] [focus]