25.1.2005

Työyhteiskunnan legitimaatiokriisi

Tapani Lausti

Juha Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia: Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2004.

Juha Siltalan kirja on huomattava palvelus suomalaiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle. Keskustelua ovat liian kauan johtaneet uusliberaalit ideologit, jotka tieteelliseksi uskotellulla talousajattelullaan ovat auttaneet omistajia ja työnantajia ajamaan työntekijöitään yhä pahempaan puristukseen. Siltalan siteeraaman tunnetun työterveystutkijan mukaan meneillään on "koko työssä olevan väestön käsittävä ihmiskoe, jonka tarkoituksena on selvittää, paljonko tehoa ihmisistä saa irti". (s. 220) Siltala osoittaa, että omistajien voitokas luokkataistelu on mennyt niin pitkälle, että koko järjestelmän toimivuus alkaa horjua. Työyhteiskunnassa vallitsee legitimaatiokriisi.

Siltalan kirja on ehditty leimata pamfletiksi, siis ei tieteellisesti painavaksi. Tähän voi vain sanoa, että eläköön pamfletit! Kaikki maailman pamflettien tekijät ja lukijat, yhtykää! Siltalan teoksen ostajat ovat jo äänestäneet rahoillaan. Monet ovat tunnistaneet kirjan sivuilla todellisuutensa maailmassa, missä omistajat tietävät kaiken hinnan mutta eivät minkään arvoa. Talous ei palvele ihmisiä vaan ihmiset taloutta. Kyllähän tämä kaikki tiedettiin, mutta on hyvä saada kunnon annos lisää todistusaineistoa. Ei että Siltalan kirja olisi helppo lukukokemus, mutta se palkitsee valamalla uskoa vastarinnan mahdollisuuteen, kun on selvää, että kärsijöitä on paljon ja heidän mittansa täyttyminen kaikille selvää.

Oma kirjani (anteeksi, pamflettini) Toisinajattelun tiekartta käsittelee osittain samoja ongelmia, joten tuntuu hyvältä osallistua samaan mielialojen kapinan lietsomiseen. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen pelottelusta, että hyvinvointivaltio — sen alasajajien sanoin — "lamauttaa toimeliaisuutta ja ruokkii ylimitoitettuja odotuksia, joita mikään järjestelmä ei pysty täyttämään". (s. 117) Tällainen ajattelu on vailla katetta. Tiedämme aivan hyvin, että useimmat ihmiset haluavat tehdä kohtuullisen määrän työtä ja tyytyvät aineellisesti suhteellisen vaatimattomaan elintasoon, jos elämä muuten tuottaa tyydytystä. Tapaan jatkuvasti monenmaalaisia nuoria ihmisiä, jotka etsivät eettisesti kestävää elämää. Monet heistä ovat valmiita elämään rahatalouden ulkopuolellakin, milloin se vain on mahdollista. Hyvinvointivaltion alasajajat ovat itse niitä, joiden odotuksia mikään järjestelmä ei pysty täyttämään. Heidän ahneudellaan ei tunnu olevan rajoja, kuten Siltalan käyttämät tilastot osoittavat.

Parku Siltalan työn väitetystä epätasapuolisuudesta on huvittavaa. Kyllä kai kuka tahansa ymmärtää, että on myös tyytyväisiä työntekijöitä. Siltala osoittaa kuitenkin, että viimeaikainen yhteiskunnallinen kehitys on kaikkea muuta kuin tasapuolista. Vaurasta osaa väestöstä suositaan ennennäkemättömällä tavalla. Tavallisen palkansaajan valituksiin suhtaudutaan ylenkatseella. Ihmisten voimattomuus nähdään osana luonnollista elämänmenoa. "Työpaikalla vallitsee suurten sanojen ja pienten tekojen kuilu: keskinkertainen sovinnaisuus ja keskinäinen kyttäys", Siltala kirjoittaa. (s. 322)

Tottahan kapitalistiset arvot ovat olleet aina vääristyneitä, mutta nyt meidän halutaan lopullisesti uskovan, että palkkaorjuus on oleva ainoa ajateltavissa oleva työn muoto nyt ja aina. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin omalta osaltamme auttaa rakkaan isänmaamme kansainvälistä kilpailukykyä, tekivätpä ponnistelumme olomme miten kurjaksi hyvänsä.

Siltalan teos sisältää rautaisen annoksen taloushistoriaa ja yhteiskuntateoriaa. Lukemattomat työntekijöiden haastattelut antavat sille samalla väkevän inhimillisen ulottuvuuden. Kirjaa keventävät työntekijöiden ironiset havainnot menon järjettömyydestä, vaikka kaiken pitäisi olla niin rationaalista. Ihmiset eivät lopulta uskalla tehdä mitään, ettei tulisi tehtyä virheitä. Tämä on mielenkiintoinen lopputulos, kun innovaation pitäisi kuulemma viedä systeemiä voitosta toiseen. Tämä ei ole kuitenkaan kevyen leikin paikka. Työpaikan menetyksen pelko jäytää nyt ei vain ihmisten työmotivaatiota vaan myös mielenterveyttä.  

Haastatteluista käy myös ilmi, miten tärkeitä ei-materiaaliset arvot ovat sellaisillakin työpaikoilla, joilla sellaisia ei arvaisi edes odottaa. Yksi Siltalan haastateltavista toteaa: "Ett ihmiset ei oo vaan semmosta massaa, jota voidaan muovailla mielihalujen mukaan. Ne ei muuks muutu, vaikka ois kuinka nää Microsoftin ohjelmat keksitty, mitä ihminen tarttee ollakseen ihminen." (s. 386) Siltala lainaakin tutkimustuloksia, jotka osoittavat, "että sielun sitouttaminen ei käykään niin vain eikä työntekijöitä voi pakottaa investoimaan tunteitaan työhön, josta puuttuu autonomia ja luottamus". (s. 399)

Ajan henkeen kuuluu, että liiketaloudellisia toimintamalleja tungetaan sellaisillekin aloille, joilla ne aiheuttavat liki yksinomaan vahinkoa. Kovat arvot jylläävät: "Ellei heikommista huolehtimista tai laajaa kansansivistystä voida perustella kannattaviksi kilpailukyvyn kannalta, ne joutavat pois." (s. 293) Kaikkea yhteiskunnallista toimintaa yhtiöitetään. Valtion varoilla luotua varallisuutta kieltäydytään näkemästä. Valtion menot leimataan vain tappioiksi. (s. 295) Kuitenkin "[v]iimeistään 1990-luvun kuplatalous todisti, että yksityissektori kykenee hävittämään yhteisiä resursseja jopa suuremmassa mitassa kuin uusliberaalit ovat uskotelleet julkisen kulutuksen tekevän". (s. 448)

Kirjan puolivälin jälkeen Siltala keskeyttää analyysinsä henkilökohtaisiin havaintoihin ja toteaa muun muassa: "Tämän kirjan 'mission statement' voisi vaatimattomasti olla uupumukseen asti jauhettujen uupumusongelmien ajattelu tarpeeksi laajoissa yhteyksissä, jotta ne näyttäytyisivät muutettavina eivätkä nykyihmisen osana, jonka kanssa on vain elettävä." (s. 359)

Siltala on pannut merkille vastarinnan oireita: "Paikallista vastarintaa työpaikoilla käyvät haastattelujeni mukaan puuhaamaan sellaiset työntekijät, joille työkokemus antaa kanttia sanoa muutenkin vastaan ja uupumisen tai muun henkilökohtaisen kriisin kourista selviäminen on avartanut näköpiirin päivittäistä selviytymistä laajemmaksi arvopohdinnaksi." (s. 386) Ay-liikekään ei ole aivan voimaton: "Puolustusasemiin ajettunakin järjestäytynyt työväki on ylläpitänyt valtalähteiden pluralismia suuromistajien ehdoilla rationalisoidussa yhteiskunnassa." (s. 382) Siltalan havaintojen mukaan on myös alkanut esiintyä "nuoria työntekijöitä, jotka eivät enää kaihda ay-aktiivinkaan leimaa ja sitoutumista". (s. 385)

Viimeisen luvun otsikko on "Turbokapitalismin legitimaatiokriisi – sittenkin?" Siinä Siltala tuntuu sanovan, että ihmisyyttä mikään järjestelmä ei kykene lopullisesti tukahduttamaan: ”Monet tekevät vapaaehtoistyötä yhtä paljon rakentaakseen minuuttaan, kokeakseen huippuhetkiä ja nauttiakseen seurasta ja arvostuksesta kuin auttaakseen toisia ja osoittautuakseen moraalisiin valintoihin kykeneviksi subjekteiksi.” (s. 453)


Ks. myös arkiston Työ-sivuja

Tässä pari linkkiä Siltalan ajattelua koskeviin aiempiin artikkeleihin:

Brave new working life

Polarities, 27 March 2001

“Would inefficiency create more happiness?”

Polarities, 1 June 2000

[home] [archive] [focus]