Kehitys, 3/1993

Köyhät näyttävät rikkaille esimerkkiä

Jeremy Seabrook, Pioneers of Change : Experiments in Creating a Humane Society. New Society Publishers (Philadelphia) & Zed Books (London) 1993.

Teollisen kulttuurimme tuhovoima synnyttää voimakkainta vastarintaa siellä, missä tuhot ovat suurimmat. Eikä kyse ole vain taloudellisesta vastarinnasta. Maailman köyhät ovat murtamassa myös yhteiskunnallisen mielikuvituksen rajoja. Tämä on Jeremy Seabrookin kirjassaan esittelemien vaihtoehtoisen Nobel-palkinnon saajien viesti.

Right Livelihood -palkinnon saaneet aktivistit ja järjestöt ovat seuranneet läheltä, miten kolmannen maailman köyhät tilaisuuden saadessaan kykenevät itse parantamaaan elinolosuhteitaan kaupunkien slummeissa tai köyhtyneissä maaseutukylissä. Aktivoituneet köyhät alkavat myös ymmärtää heidän elinolosuhteitaan tuhoavien voimien luonnetta. Ymmärrettyään ensin paikalliset esteet omaehtoiselle toiminnalle heille valkenee vähä vähältä, millaiset hierarkiat kansallisella ja kansainvälisellä tasolla pitävät heitä lamauttavassa köyhyydessä ja riippuvaisina ulkopuolisista taloudellisista voimista.

Kirjassa esitellyistä ruohonjuuritason organisoitumisen muodoista yksi on intialainen Chipko-liike, joka syntyi satojen alueellisesti itsenäisten aloitteiden yhteenliittymänä. Sen johtajat ja aktivistit ovat ennen kaikkea kylien naisia, jotka kokevat jokapäiväisen elämän tarpeet välittömämmin kuin miehet. Kun miehet lähtevät muualle työnhakuun, naiset jäävät kyliin etsimään toimeentulon mahdollisuuksia tuhottujen luonnonvarojen asettamissa rajoissa. Lapset on ruokittava. Polttopuut on haettava yhä pidempien kävelymatkojen takaa. Chipko-liikkeen Sunderlal Bahaguna sanookin, ettei ekologinen liike syntynyt Lännessä. Sen panivat alulle rutiköyhien kylien naiset, joiden sydämiin ympäristötuhon merkitys on taottu.

Intialaisen Lokayan-järjestön edustaja Smitu Kothari sanoo, että rikkaiden maiden kansalaiset eivät liitä ympäristökysymyksiä yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen samanlaisella intensiivisyydellä kuin kehitysmaiden asukkaat. Intiassa jokainen ympäristötuho iskee eloonjäämisen sydämeen. Uhattuna on koko kulttuuri ekologisine kytkentöineen.

Kun ihmisiltä viedään kyky luoda perusta omalle toimeentulolle, heiltä viedään mahdollisuus päättää omasta elämästään. Maailman ravintopolitiikkaan perehtynyt amerikkalainen Frances Moore Lappe sanoo, että näyttivätpä Pohjoisen ja Etelän ongelmat miten erilaisilta hyvänsä, niiden juuret ovat hyvin samanlaisia: kansalaisten todellisen demokraattisen osallistumisen rajallisuus.

Rikkaiden maiden kansalaiset ovat etääntyneet jo niin kauas omaehtoisista elämänmuodoista, että he aavistavat vain hyvin epäselvästi voimattomuuden tunteensa juuret. Heidän tarpeitaan tyydytetäään tavoilla, jotka vahingoittavat muita tarpeita. Chileläisen taloustieteilijän Manfred Max-Neefin mukaan tarpeiden näennäistyydytyksestä hyvä esimerkki on muodollinen demokratia. Se on tyydyttävinään osallistumisen tarpeemme, mutta käytännössä vain syventää vieraantuneisuuden ja voimattomuuden tunteita.

Kehitysmaissa on hahmottumassa ajattelua, joka paneutuu tämän voimattomuuden juuriin. Etiopialainen tohtori Legesse Wolde-Yohannes uskoo, että Afrikalle on tärkeätä investoida omien kansojen omaleimaisten kykyjen kehittämiseen. Amerikkalaiset Amory ja Hunter Lovins korostavat, että mielikuvitusta ruokkiva luottamus omiin voimiin ja paikallisiin aloitteisiin on parempi tae paikallisen elämän elpymiselle kuin ulkopuolelta tulevien, suurten talousapupakettien odottelu.

Latinalaisen Amerikan slummien asukkaiden hämmästyttävään oma-aloitteisuuteen perehtynyt amerikkalainen John Turner sanoo tulevaisuuden toivon piilevän siinä tosiasiassa, että niin monet kehitysmaiden köyhät saavat niin paljon aikaan niin vähällä. Niin kauan kuin rikkaat saavat niin vähän aikaan niin paljolla, ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta.

TAPANI LAUSTI

 

[home] [archive] [focus]