Ydin, 2000

Kolmatta tietä vai amerikkalaista tietä?

Teksti: Tapani Lausti

Tämän päivän eurooppalaisten poliitikkojen intoillessa Bill Clintonin tuella uudesta “kolmannesta tiestä” jonkinlaista historian ironiaa on siinä, että muutama vuosikymmen aiemmin Yhdysvallat teki kaikkensa silloisen “kolmannen tien” heikentämiseksi. Eurooppalaisten intellektuellien kiinnostus suurvalloista riippumattomaan, puolueettomaan ajatteluun herätti levottomuutta Washingtonissa. CIA:n tuella käytiin kampanjaa heidän saamiseksi “amerikkalaiselle tielle”. Kampanjan piiriin vedetyistä intellektuelleista jotkut olivat selvillä CIA:n roolista, toiset eivät.

Tuoreessa kirjassaan Who Paid the Piper? The CIA and the Cultural Cold War (Granta 1999) brittiläinen Frances Stonor Saunders kuvaa CIA:n käytettäviksi asettuneiden intellektuellien merkillistä maailmaa. Älykkäimmät heistä samaistuivat länsieurooppalaiseen ei-kommunistiseen vasemmistoon. Heidän toiminnalleen pantiin kuitenkin lopulta jarrut kiihkeiden anti-kommunististen agitaattoreiden toimesta. Nämä omaksuivat kiivaassa kommunismin vihassaan vihollisensa totalitaristisia asenteita.

Stonor Saunders pohtiikin, minkälaista vapautta voitiin puolustaa suurvallan salaisen palvelun rahoituksella. Tekijä toteaa, että ajattelun vapaus kampanjan sisäpiirissäkin kärsi hyvin pian. “CIA:n oli ensin hyväksyttävä sananvapaus ja sitten rajoitettava sitä. Ajatusten markkinat eivät olleet niin vapaita kuin miltä näytti.” Ajattelun vapaus ei kestänyt propagandan puristuksessa. Suurvallan avustajana toimiminen korruptoi intellektuellien älyllistä rehellisyyttä.

Kirjassa kartoitetaan CIA:n rahoittaman Kulttuurisen vapauden kongressin (Congress for Cultural Freedom) toimintaa. Salainen palvelu ammensi kongressin rahakirstuun kymmeniä miljoonia dollareita. “Tällaisella panoksella CIA oli itse asiassa Amerikan kulttuuriministeriö”, Stonor Saunders toteaa. Kongressilla oli toimistoja 35 maassa, se julkaisi yli kahtakymmentä arvovaltaista aikakauslehteä, järjesti taidenäyttelyjä, omisti uutis- ja artikkelipalveluja, organisoi huomattavia kansainvälisiä konferensseja ja jakoi palkintoja muusikoille ja taiteilijoille.

Kongressia veti sen parhaana kautena — 60-luvun puoliväliin asti — virolais-venäläinen Michael Josselson. Pariisissa sijainneesta päämajasta hän johti toimintaa temperamentilla, joka erään tuttavan mukaan oli “aina emotionaalisen räjähdyksen partaalla”. Josselson viihtyi samoissa kahviloissa kuin Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, joiden kanssa kongressin intellektuellit tietoisesti kilpailivat arvovallasta. Kun Sartre tuomitsi Unkarin kansannousun kukistamisen vuonna 1956, kongressi painatti ja levitti tuhansia kopioita Moskovalle selkänsä kääntäneen ajattelijan lausunnosta.

Josselson piti järjestönsä arvokkaimpana aseena CIA:n salaa rahoittamaa Encounter-lehteä. Sitä toimitettiin Lontoossa, missä sen tehtäväksi oli nimenomaisesti annettu vasemmistolaisen New Statesmanin kanssa väitteleminen. Lehteä toimittivat jyrkistä mielipiteistään tunnettu amerikkalainen Irving Kristol ja pehmeä brittirunoilija Stephen Spender. Jälkimmäiselle ajautuminen salaisten rahoituslähteiden piiriin tuotti sittemmin suuria sielun tuskia. Encounterille antoivat uskottavuutta nimekkäät kirjoittajat kuten Julian Huxley, André Malraux, Herbert Read, W.H. Auden ja Jayaprakash Narayan.

Vaikka Encounter käytti paljon palstatilaa kommunistihallitusten valheiden paljastamiseen, se ei Stonor Saundersin mukaan ollut vapaa kylmän sodan psykologiasta, joka uskoi “totuuden puolesta valehtelemiseen”. Jos totuus oli hankala Neuvostoliitolle, sitä ei epäröity tuoda esiin; jos se oli hankala Yhdysvalloille, se selitettiin parhain päin. Britanniassa Encounterin uskotaan lisänneen Labourin johtajien ja intellektuellien myönteistä asennoitumista Vietnamin sotaan.

Nyt kylmä sota on päättynyt ja jäljellä on enää yksi suurvalta. Kamppailu ihmismielistä ei toki ole päättynyt. Jotkut kysyvät, onko esimerkiksi Tony Blairin “kolmas tie” itse asiassa “amerikkalaista tietä”. Suuri osa Blairin hallituksen jäsenistä ja neuvoa-antavista poliittisista ajattelijoista on osoittautunut erittäin alttiiksi amerikkalaisille vaikutteille. Yhteistä ajattelua on muokattu konferensseissa, joita järjestää organisaatio nimeltä “British-American Project for the Successor Generation” (seuraavan sukupolven brittiläis-amerikkalainen projekti). Sen takana ei ole CIA vaan suuryhtiö nimeltä Sun Oil.

 

[home] [archive] [focus]