Helsingin Sanomat, 1993

Kulttuurin ja vallankäytön salattu yhteys

Edward W. Said, Culture and Imperialism. Chatto & Windus 1993. 444 s.

Edward Saidin kriittinen asenne Yhdysvaltain Lähi-idän ja Persianlahden politiikkaan on saanut eräät amerikkalaislehdet nimittelemään häntä "terrorismin professoriksi". Yksi syy hänen uuden kirjansa aiheuttamiin vihaisiin reaktioihin on erään brittijournalistin arvelun mukaan Persianlahden sodan ja Jane Austenin mahduttaminen samaan kirjaan. Nyt Said on provosoinut väittelyä Britanniassa varoitettuaan BBC:n radioimissa Reith-luennoissaan, että intellektuellien alistuminen vallanpitäjien houkutuksiin on suurin vaara aktiiviselle — ja moraaliselle — älylliselle elämälle.

Kirjassaan Said pyrkii hahmottamaan kaukaisten maiden alistamisen synnyttämiä "kulttuurin muotoja ja tunteiden rakenteita" imperialistisissa maissa. Aiheen lisävaikuttimeksi hän mainitsee oman taustansa vieraan vallan alistamassa kulttuurissa.

Saidilla on hyvät edellytykset ymmärtää omana aikanammekin elävien imperialististen asenteiden taustaa. Palestiinalaissyntyisen intellektuellin tie amerikkalaisen yliopiston vertailevan kirjallisuustieteen professoriksi on antanut hänelle tilaisuuden seurata läheltä rikkaiden ja köyhien maiden vastakkainoloa, imperialististen asenteiden tuhovoimaa ja molemminpuolista kykenemättömyyttä ymmärtää vierasta kulttuuria.

Klassillista englantilaista ja ranskalaista kirjallisuutta tutkimalla ja ottaapa hän esimerkin oopperan maailmastakin, nimittäin Verdin Aidan Said osoittaa, miten siirtomaakauden imperialistiset asenteet elivät kirjojen sivuilla. Jane Austenin vauraiden englantilaismiljöiden kodikkaan rauhallisen elämän taustalla oli tietoisuus Karibian meren siirtomaiden tärkeydestä tälle idyllille. Rudyard Kiplingin kirjoja sävytti usko brittivallan väistämättömyyteen ja pysyvyyteen Intiassa.

Maailmanvaltojen kulttuuri suodatti siirtomaista välittyvästä kuvasta raakuudet, orjuutukset, joukkotapot, pakkotyön, voimattomien ihmisten kärsimykset. Kaukaisten maiden omistaminen muuntui luonnolliseksi ja olennaiseksi osaksi kansallista kutsumusta, ylevää velvollisuutta. Tämä viattomuuden ja julmuuden salattu yhteys leimaa usein oman aikammekin asenteita köyhiin maihin.

Ilman siirtomaavaltojen imperialistisen kulttuurin syntyä vieraiden maiden jatkuva valloitus kaukaisissa maanosissa ei olisi ollut mahdollista. Saidia ei kuitenkaan kiinnosta tuomitseminen. Sukupolvien rakastamien romaanien näkeminen osana imperialistista kulttuuria ei vähennä niiden esteettistä arvoa. Päinvastoin näemme selkeämmin niiden arvon ajan kuvaajina. Kaunokirjalliset kuvaukset eivät ole poliittisesti viattomia, vaikka meillä on taipumus irrottaa kulttuuriset ja esteettiset kokemukset vallankäytöstä.

Said haluaa meidän myös ymmärtävän, miten siirtomaavallan todellisuuden irrottaminen metropolien kulttuurien tietoisuudesta vahvistaa omana aikanammekin kansainvälisten hierarkioiden tuhovoimaa. Viimeinen imperiumi, Yhdysvallat maailmanlaajuisine intresseineen, toistaa englantilaisten ja ranskalaisten taannoisia vakuutteluja oman maailmanvallan hyvistä aikeista.            

George Bushin jäähyväislahja maailmalle oli ajatus uudesta maailmanjärjestyksestä, joka nojaisi Yhdysvaltain poikkeukselliseen moraaliseen arvovaltaan ja sotilaalliseen mahtiin. Bushin kielenkäytön juuret ovat imperialistisella kaudella. Hänen viestinsä köyhille maille oli, että alempiarvoisten valtioiden rikkomuksiin vastataan lamauttavalla tuhovoimalla.

Lännen omaneduntavoittelu Kolmannessa maailmassa on saanut usein tukea toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneiden valtioiden eliiteiltä. Ne asettuivat nationalismin nimeen vannoessaan uudenlaisen taloudellisen kolonialismin auliiksi tai vastahakoisiksi osiksi. Said korostaa Frantz Fanonin profeetallisuutta, kun tämä ennusti, että elleivät itsenäistyvät valtiot kykene muuntamaan kansallista tietoisuuttaan sosiaaliseksi kysymyksenasetteluksi, edessä on vajoaminen uusiin epädemokratian muotoihin ja poliittisen kulttuurin rappioon.            

Nyt monissa Kolmannen maailman yliopistoissa, poliittisissa liikkeissä ja kirjallisuudessa on viriämässä kriittistä itsetutkiskelua, johon erityisesti feminismi on lyönyt leimansa. Kansallisten ja muiden identiteettien pakkopaidasta pyristellään etsimään teitä ihmisarvoiseen, vapaampaan elämään.

Aivan kuten siirtomaiden vastarintakulttuuri vaikutti metropolien kulttuuri-intellektuellien ja yhteiskunnallisten liikkeiden luonteeseen, tämä uusi ajattelukin tulee Saidin ennustuksen mukaan etsimään liittolaisia teollisuusmaissa. Niiden intellektuellit ovat tällä hetkellä väsyneitä Kolmannen maailman asioihin. Luovuttuaan uskosta ihmisen vapauden mahdollisuuksiin he ovat kääntyneet sisäänpäin askartelemaan erilaisten postmodernististen ongelmanasettelujen parissa.

Said uskoo, että kulttuurien välinen syvenevä vuorovaikutus avaa mahdollisuuksia arvioida uudella tavalla identiteettejä, arvoja, uskomuksia, yhteiskunnallisia näkemyksiä. Kun kansat ovat liikkeellä, ajatuksetkaan eivät voi pysyä paikallaan.

Vauraissa maissa on hitaasti alettu ymmärtää entisten siirtomaiden kulttuurien vaikutusta metropolien taiteisiin ja ajatteluun. Salman Rushdien kaltaiset kahden kulttuurin ymmärtäjät ovat tärkeitä silmien avaajia. Se että Rushdie on saanut vuosia piileskellä salamurhaajien pelossa, osoittaa, miten vaikeasta ja kipeästä kulttuurien murroksesta on kysymys.

TAPANI LAUSTI

 

[home] [archive] [focus]