15.9.2005

”Vaaran vuosi” 1970

Tapani Lausti

Kimmo Rentola, Vallankumouksen aave: Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Otava 2005.

Vuosi 1970 oli yleisen käsityksen mukaan Suomelle vaaran vuosi. Neuvostoliiton käyttäytyminen tulkittiin uhaksi ei vain Suomen puolueettomuudelle vaan koko yhteiskuntajärjestelmälle. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Neuvostoliitto kuitenkin romahti. Kuinka suuri uhka Suomelle Neuvostoliitto siis oli, jos se ilmeisesti jo tuona kriisin vuonna oli aloittanut luisun kohti omaa tuhoaan? Kysymys piileskelee Kimmo Rentolan kirjojen sivuilla, mutta ei tule ääneen kysytyksi.

Neuvostoliiton järjestelmän sairaus kätkeytyi propagandan alle, propagandan, joka näytti vakuuttavan selvästä valheellisuudestaan huolimatta huomattavan määrän suomalaisia vaikuttajia. Ajan henkeen kuului — kuten Rentola hyvin kuvaa — usko siihen, että Neuvostoliitto oli toimintakelpoinen ja pysyvä järjestelmä. Huomattava osa suomalaisesta porvaristostakin oli alkanut epäillä kansainvälisen aatteellisen tasapainon olleen kallistumassa itänaapurin eduksi. ”Ajanhenki sai monen oudommankin uumoilemaan sosialismia”, Rentola kirjoittaa Veikko Vennamon ajatuksista. (s. 111) Nuorison radikalisoituminen nähtiin myös ennusmerkkinä: ”… jokainen eteensä katsova poliitikko uskoi radikaalin nuorison edustavan tulevaisuutta.” (s. 52)

Rentola kuvaa hauskasti tilanteen koomillisuutta: ”Vielä enemmän naiivin neuvostomielisyyden nousu saattoi hämmästyttää venäläisiä. Toisaalta heille oli aina tolkutettu, että heidän järjestelmänsä oli ylivoimainen ja se havaittaisiin ennen pitkää lännessäkin. Nyt saatiin ällistyä, että niin se saattoi tosiaan olla.” (s. 172)

Miksi siis tuon ajan poliitikot ja kommentaattorit eivät nähneet Neuvostoliitossa jo virinnyttä kriisiä, joka 20 vuotta myöhemmin romahdutti järjestelmän? Otaksuttavasti siksi, että koko läntinen Neuvostoliiton tutkimus korosti enimmäkseen järjestelmän vakautta. Maan ei uskottu olevan luisumassa kohti vääjäämätöntä tuhoa. (Ks. Michael Cox, toim., Rethinking the Soviet Collapse: Sovietology, the Death of Communism and the New Russia. Cassell 1998. Kirjassa analysoidaan syitä, miksi vain harvat lännen sovjetologit  kykenivät ennustamaan Neuvostoliiton romahduksen.)


Hallinnollinen talous

Tuohon aikaan oli varsin yleistä ottaa todesta väite, että Neuvostoliitossa harjoitettiin suunnitelmataloutta. Nyt, järjestelmän romahdettuakin, hoetaan, että suunnitelmatalous osoittautui kelvottomaksi utopiaksi. Vaikka ei pitäisikään keskitetysti suunniteltua taloutta tulevaisuuden mallina, voi kuitenkin huomauttaa, että monet merkit viittasivat siihen, että neuvostomallissa oli kyse jostain aivan muusta.

Yksi mielenkiintoisimpia Neuvostoliiton tutkijoita oli Skotlannissa akateemisen uransa luonut — mutta lännen sovjetologien vähättelemä — eteläafrikkalaissyntyinen Hillel Ticktin. Hän alkoi pienen kollegaryhmän kanssa julkaista vuonna 1973 Critique–nimistä aikakauslehteä. Jo ensimmäisessä numerossa Ticktin todisteli, ettei neuvostojärjestelmää voinut pitää suunnitelmataloutena. (”Towards a Political Economy of the USSR”, Critique 1, Spring 1973)

Suunnitelmataloudessa yhteiskuntaa ja taloutta tulee voida tietoisesti kontrolloida. Tämä ei ollut Neuvostoliitossa mahdollista, koska demokraattisten olojen puuttuessa ei voitu kerätä todellista tietoa realististen tuotantopäätösten tekemiseksi. Kaikki perustui valheellisuuteen. Järjestelmässä oli suunnatonta haaskausta, tuotantokapasiteetin alikäyttöä, alityöllistettyä työvoimaa, työmotiivin puutetta ja lopputuloksena tuotteiden huonoa laatua. Järjestelmällä ei Ticktinin mielestä ollut tulevaisuutta. Sillä ei ollut taloudellista dynamiikkaa, koska se ei ollut sen enempää kapitalistinen kuin demokraattisesti suunniteltu talous. Se ei siis ollut suunnitelmatalous vaan talouden kankea hallinnollinen systeemi, jossa hallitseva luokka yritti pitää kiinni vallasta teeskentelemällä demokratiaa. Järjestelmän valheellisuus oli oire sen haavoittuvuudesta. Se oli tuomittu hiipumaan kohti kuolemaa. (Hillel Ticktin, The Origins of the Crisis in the USSR: Essays on the Political Economy of a Disintegrating System. M.E. Sharpe, Inc. 1992)

Ticktin vietti viisi vuotta Neuvostoliitossa ja oli tietoinen väestön keskuudessa kyteneestä tyytymättömyydestä. Järjestelmä oli jo 70-luvulla syvässä kriisissä. Yksi Lännessä elätellyistä myyteistä oli Ticktinin mukaan se, että neuvostoyhteiskunta perustui ideologiseen hallintaan. Olettamuksen mukaan kommunistisella puolueella oli ratkaiseva rooli järjestelmän ylläpitämisessä. Tosiasiassa tämä rooli oli salaisella poliisilla, jonka integroituminen yhteiskuntaelämään oli Ticktinin mukaan ainutlaatuista ihmiskunnan historiassa. Oltuaan ensin eliitin työrukkanen KGB:stä tuli eliitin valvoja, koska vain salaisella poliisilla oli riittävästi tietoa yhteiskunnan todellisesta tilasta. Vain KGB tiesi, miten paljon eliitillä oli elinaikaa ennen kuin valloilleen pääsevät voimat pyyhkäisevät sen vallasta.


Beljakov saapuu

Kun siis suomalaispoliitikot tuskastelivat suhtautumistaan Neuvostoliittoon, he eivät aavistaneet olevansa tekemisissä savijalkajättiläisen kanssa. Aleksei Beljakovin kaltaiset ”ideologit” elivät omassa haavemaailmassaan. He ottivat vakavasti marxismi-leninismin opit ja kieltäytyivät näkemästä maansa todellisuutta, aivan kuten taistolaisideologit Suomessa. Rentola toteaa aivan oikein, että ”Brezhnevin Neuvostoliitto oli Potjomkinin maa. Tyydyttiin siihen, että kaikki näytti sujuvan niin kuin olisi pitänyt.” (s. 250)

Beljakov kuitenkin käyttäytyi niin, että nyt — Neuvostoliiton romahdettuakin — Suomessa uskotaan edelleen aika yleisesti, että hän puuhasi vallankumousta Suomeen. Kenties hän tähän tähtäsikin. Ei siis ihme, että realistisemmin asioita tarkastelleen KGB:n täytyi lopulta käydä hakemassa Beljakov kotiin. Miesparka oli ottanut todesta niin monia kuvitelmiaan ja uskoi voivansa jotenkin lähentää Suomea neuvostojärjestelmään.

Rentola kirjoittaa KGB:n miesten arviosta: ”Viktor Vladimirovin ja Albert Akulovin mukaan kuumapäinen ja alkoholiongelmainen Beljakov taustavoimineen ja apureineen katsoi, että Suomessa oli kypsymässä vallankumouksellinen tilanne ja siitä voitaisiin saada esimerkki rauhanomaisesta siirtymisestä sosialismiin.” (s. 12)

”Pois kutsumisen jälkeen neuvostodiplomaatit myöntelivät suomalaisten itsepintaisiin kyselyihin, että kumoustahan se tosiaan ajoi.” (s. 15) Tilanteen koomisuutta korosti Rentolan lainaama suomalainen havainnoitsija, joka irvisteli: ”Kai Beljakovkin vallankumouksesta kuuli, kun siitä puhuttiin Vanhan kuppilassa joka päivä.” (s. 18)


Konservatiivinen valtio

Laajemmassa historiallisessa perspektiivissä on tärkeätä ymmärtää, että Neuvostoliitossa itsessään ei ollut mitään vallankumouksellista. Vastoin taistolaisnuorten päiväunia kyseessä oli äärimmäisen vanhoillinen valtio. Ticktin on kirjoittanut tästä neuvostoyhteiskunnan sosiaalisesta konservatiivisuudesta. Maa sai kammottavan yhteiskunnallisen muotonsa nimenomaan estääkseen alhaalta tulevia radikaaleja yhteiskunnallisen muutoksen paineita. ”Siksi sen monet muodot muistuttivat fasismia, joka niinikään halusi välttää sosiaalisen vallankumouksen”, Ticktin kirjoittaa.

Vallankumouksesta puhuminen oli Kremlin vallanpitäjille sanahelinää. Demokraattisen sosialismin syntyminen vaikkapa Suomen kaltaiseen naapurimaahan olisi ollut heille painajainen, koska heidän oma yhteiskunnallinen taantumuksellisuutensa olisi sen myötä paljastunut. Aivan eri asia sitten on, että yhteiskuntarakenteiden muutos ei voi tapahtua minkäänlaisella äkkirysäyksellä tai vallankaappauksella; se vaatii pitkää kypsyttelyä ja vähittäistä valtarakenteiden purkamista. Neuvostoideologien puheet ”rauhanomaisesta sirtymisestä sosialismiin” tarkoittivat tietenkin etenemistä kohti neuvostomallia, jonka ymppääminen Suomen kaltaiseen yhteiskuntaan olisi ollut mieletön yritys.

Mauno Koivisto oli jo tuohon aikaan aika selvänäköinen: ”Koivisto päätteli, että Moskova suosi naapurinaan porvarillista tai sosiaalidemokraattista Suomea. Kremlin johtajat pelkäsivät muutosta ja nuortumista”, Rentola kertoo (s. 54).

Konservatiivisuudessaan Kremlin johtajat tuskin halusivat muuta kuin rauhaa etuoikeuksistaan nauttimiseksi. Rentola kirjoittaa: ”On selvää, että vuoden 1970 puolimaissa moni reaalinen tekijä puhui sitä vastaan, että neuvostojohdon olisi kannattanut tavoitella ideologisesti motivoitunutta radikaalia muutosta Suomen suunnalla. Jännityksen lieveneminen, détente, alkoi tuottaa tulosta Euroopassa.” (s. 251) Rentola siteeraa neuvostodiplomaattia, joka sanoi Beljakovin halunneen vallankumousta Suomessa, mikä taas ei vastannut Neuvostoliiton hallituksen politiikkaa. (s. 412) 

Rentola tuntuu ottavan todesta neuvostokomissaarien ”ideologiset” ajatukset. Hän kirjoittaa ideologian kipinästä, jota Moskova yritti Tshekkoslovakian kriisin jälkeen etsiä. Hän lisää: ”Mutta kun arkistoihin on vähän päästy, on havaittu, että ideologia olikin tärkeä ja otettiin vakavasti. Neuvostoliiton ulkopolitiikassa vaikutti ideologian ja geopolitiikan keskinäinen riippuvuus ja vuorovaikutus.” (s. 251)

En tunne Rentolan tässä käyttämiä lähteitä, mutta olisin taipuvaisempi yhtymään Ticktinin tapaan nähdä ideologian merkitys. Hän toteaa, että kapitalismissa poliittinen talous itse tarjoaa ideologian. Neuvostoliitossa ideologia — tai pikemminkin virallinen oppi — ei näytellyt juuri minkäänlaista roolia. Jotta se tähän olisi kyennyt, ihmisten olisi pitänyt uskoa siihen. Oppi ei tällaista luottamusta nauttinut neuvostokansalaisten keskuudessa. Virallinen linja oli marxismia, josta sen todellinen sisältö oli poistettu. Jäljellä oli tyhjä kuori. Kyseessä oli käsitteellinen kavallus. Neuvostojärjestelmä ei ollut sosialismia vaan pakkovaltaa. (Ks. Hannu Reime: Sosialismi, demokratia ja käsitteiden kavallus)

Ideologian painotus, joka siis Rentolan mukaan näkyy arkistoissa, tarkoittanee sitä, että Moskova halusi pitää käsissään yksinoikeuden neuvostomallisten yhteiskuntien tien määräämiseen. Siksi Prahan kevät koettiin Kremlissä niin vaarallisena. Neuvostomallin uudistaminen jollakin tavalla demokraattisemmaksi olisi tuonut neuvostoeliitin uskottavuuden puutteen kaikkien nähtäväksi. Viime kädessä kyse ei ollut ideologiasta vaan vallasta.

Ks. myös:

[home] [archive] [focus]