2.1.2012 **** Etusivulle

"Tunaroiva" Amerikka

Tapani Lausti

Pekka Mykkänen, Amerikka: Hiekkaan valuvia unelmia. Nemo 2011.

Parin viime vuosikymmenen kuluessa Yhdysvaltain politiikan ja talouden säännöt on kirjoitettu uusiksi niin, että ne palvelevat entistä paremmin rikasta vähemmistöä väestön enemmistön kustannuksella. Suuri raha on ostanut demokratian omaan valvontaansa. Tavallisten kansalaisten taloudellinen ahdinko on syventynyt dramaattisesti. Barack Obama on tuorein esimerkki Wall Streetin talutusnuorassa olevasta presidentistä. Talouden painopisteen siirtyminen finanssikeinotteluun ja amerikkalaisten työpaikkojen suurpako halvan työvoiman maihin ovat entisestäänkin heikentäneet palkansaajien asemaa. Finanssikriisien syventyessä tavalliset kansalaiset ovat voineet selvästi nähdä demokraattisten instituutioiden heikentyneen.

Tämän kehityksen selittäminen on huomattava journalistinen haaste. Vaikka Pekka Mykkäsen kirja kartoittaa tätä kehitystä paikoin ansiokkaastikin, hänen tekstinsä sävy on jotenkin harhaileva. Runsas ja sinänsä kiitettävä tosiasia-aineisto ei hahmotu jänteväksi analyysiksi. Syy on yksinkertainen: parhaat analyysit löytyvät Mykkäsen maailmankuvan ulkopuolelta. Kapitalismiin kriittisesti suhtautuvat yhteiskunta-ajattelijat eivät näy hänen tutkassaan. Häntä miellyttää Paul Krugmanin kirjoittelu "vasemman laidan ajattelijana". Mykkänen on mielissään siitä, ettei Krugmankaan "ajatellut, että maailmankaupan pitäisi loppua, globalisaation pysähtyä ja markkinatalouden ratsastaa auringonlaskuun." (s. 89)

On kuin Mykkänen haluaisi sanoa, että amerikkalaisjohtoisen maailmankaupan, globalisaation ja markkinatalouden arvostelijat eivät ansaitse vakavaa huomiota, olkoonkin että monet johtavat kapitalismin arvostelijat ovat amerikkalaisia. Hänen omaa maailmankuvaansa ilmentää tämä kommentti: "Käsitykset ihmisarvoisesta elämästä koskettavat yhä laajempia osia ihmiskuntaa, mikä on amerikkalaisten edesauttamaa globalisaatiota suloisimmillaan." (s. 239)

Mykkästä kyllä häiritsee se, että Yhdysvallat alinomaa rikkoo omia ihanteitaan, mutta hän ei anna tämän liiemmin horjuttaa Amerikan ihailuaan. Tai ehkä antaa, mutta lukijan on lopulta vaikea vetää ehdottomia johtopäätöksiä Mykkäsen mielipiteistä. Erilaiset ajatukset poukkoilevat jotenkin vallattomasti. Tärkeätä tuntuu kuitenkin olevan usko markkinatalouteen ja amerikkalaisen demokratian elinvoimaan. Kaikki "tunaroinnit" tulevat mainittua, mutta, mikä tärkeintä, loppu on jotakuinkin onnellinen. Kas näin: "Kuuluu virkeän demokratian luonteeseen, että oppositiossa istuva puolue ja media keksimällä keksivät murjottamisen aiheita hyvinäkin aikoina ja kirkuvat suoraa huutoa, kun asiat ovat huonolla tolalla." (s. 218)

Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kartoittaessaan Mykkäsen ote on niinikään erikoinen. Käytyään kriittisesti läpi monet amerikkalaisten maailmalla aiheuttamat katastrofit ja lainattuaan Yhdysvaltain tiedustelupalvelujen salaista raporttia, jonka mukaan Irakin sota oli vain lisännyt terrorismia maailmassa, Mykkänen kirjoittaa: "Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että vaikka Yhdysvallat on huoranpenikka, se on sentään koko maailman huoranpenikka. Siltä voi toivoa paljon ja odottaa vielä enemmän, mutta usein on edessä pettymys." (s. 259)

Yhdysvallat on Mykkäsen katsannossa kaikesta huolimatta viime kädessä ainakin potentiaalisesti hyödyllinen supervalta, jonka apuun muu maailma joutuu alinomaa turvautuman. Varsin paljastava on esimerkiksi Mykkäsen tapa luonnehtia hajonneen Jugoslavian kriisiä. Ensin Bosnia: "Amerikkalaisten johtamaa sotaa seurasi amerikkalaisten räätälöimä rauha ja amerikkalaisten rauhanturvaoperaatio.” Sitten Kosovo: Siellä “rauhaan päästiin taas sotimalla. Ohjia piteli jälleen Clinton, ja vielä kerran piti Yhdysvaltain vasaroida rauha Euroopan tantereelle." (s. 10) Kriittisemmille näkemyksille ei kirjan sivuilla löydy tilaa. (Ks. esim: "Humanitaarinen väliintulo": Kosovosta Libyaan .)

Mykkänen käyttää ilmaisuja kuten "Amerikan-vihaajat" ja muotoilee oman asenteensa näin: "En kuulu niihin, jotka iloitsevat Yhdysvaltain tunaroinnista, vaan niihin, joiden mielestä amerikkalaisten virheet ovat koko maailman huolenaihe." (s. 16) Tämä on outo tapa ilmaista asia, kun esimerkiksi Irakissa on kuollut yli miljoona ihmistä (Mykkäsen käyttämä luku jää kymmeniintuhansiin) ja neljä tai viisi miljoonaa joutunut lähtemään kodeistaan. Ei kai tästä moni "iloitse". "Tunarointi" tuskin on oikea käsite kuvaamaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikan monin paikoin kammottavia seuraamuksia.

Mykkänen on etevä ja ahkera journalisti ja kirjaa on monin paikoin hauska lukea, olkoonkin, että monet kielikuvat särähtävät ainakin omiin korviini. Kirjasta saa hyvän yleiskatsauksen Yhdysvaltojen viimeaikaiseen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Mykkäsen valmius lentää mihin tahansa Yhdysvaltain kolkkaan uutisten perään saa lukijan peräti hengästymään. Mies on viettänyt maassa vuosia ja miellyttävät kokemukset värittävät kirjan yleissävyä.

Mykkänen ruoskii itseäänkin siitä, että Yhdysvalloista on viime aikoina luotu "liiankin kielteinen kuva": "Myös tässä kirjassa pääpaino on negatiivisissä asioissa. Sitä selittää negatiivisten uutistapahtumien tulva, mutta liian vähälle huomiolle ovat ainakin omassa raportoinnissani jääneet tarinat hurmaavasta maasta ja kulttuurista, yhteiskunnan ihastuttavista ulottuvuuksista ja sen luovista, kekseliäistä ja itseään ikuisesti etsivistä kansalaisista." (s. 182) Mykkänen kirjoittaa myös: "Aina kun Yhdysvallat on ollut matkalla tuhoonsa, sen huippuyliopistoissa ja laboratorioissa on puurtanut keksijöitä, jotka ovat kohta yllättäneet maailman." (s. 219)

Tämän optimismin rinnalla Mykkänen selostaa laveasti, miten vähän amerikkalaiset päätöksentekijät ovat oppineet menneisyyden virheistä ja miten huonosti he ovat varautuneet tuleviin kriiseihin. Hän raportoi ansiokkaasti finanssikeinottelun kulkua. Markkinatalouteen uskova kirjoittaja ei kuitenkaan etsi syvempiä syitä aikamme kriiseihin. Paikoin hän tuntuu olettavan, että pahin kriisi on jo ohi. Kuitenkin jopa OECD on tutkimuksissaan varoittanut, että tämänhetkisen taantuman aikana kadonneet työpaikat eivät palaa. Niinikään sosiaaliturvajärjestelmän heikentäminen ei ole väliaikainen ilmiö. Yhdysvaltain työttömyysaste alkaa olla samaa luokkaa kuin Euroopassa viimeksi kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana, kuitenkin sillä erolla, että sosiaaliturva on Yhdysvalloissa heikompi kuin Euroopassa.

Yhdysvaltain kriisi ei ole ohi. Krugmanista vasemmalla olevat amerikkalaiset talousasiantuntijat ovat analysoineet, miten vaikeata teollisuuden on taata riittävää kysyntää tuotteilleen. Uusia, voittoa tuottavia sijoituskohteita on vaikea löytää. Teollisen tuotannon kasvun hidastuessa finanssikeinottelu kasvoi räjähdyksenomaisesti pääoman yrittäessä monimutkaisilla johdannaisilla päästä pälkähästä. Kaikenlaisen velkaantumisen määrä kasvoi pääoman etsiessä spekulatiivisia voittoja. Aikamme ongelma on ennen kaikkea se, ettei kapitalismi tee mahdolliseksi maailmantalouden uskomattoman vaurauden sosiaalisesti hyödyllistä käyttöä. (Ks. Stagnation is the name of the game; Feral capitalism in crisis; Capital loses control of society)

 

Vieraile arkistossa: Yhdysvallat, Media, Maailmantalous; Noam Chomsky, Michael Albert, Edward Herman, Phyllis Bennis, Naomi Klein, Gabriel Kolko, Alexander Cockburn, Howard Zinn, Gary Younge

 

[home] [archive] [focus]