19.1.2014 **** Artikkeli julkaistu alunperin Megafoni-sivuilla 2010/02. Sivut on nyt lakkautettu **** Etusivulle

István Mészáros: Pääoman tuolle puolen

Tamas Matekovits

Pääomaa ja sen ohjaamaa tuotantojärjestelmää — joka ei yksinkertaisesti toimi maailman väestön enemmistön näkökulmasta — pelastetaan jälleen kerran voimia säästämättä. Poliittisen yksipuoluejärjestelmämme oikeiston kaikki siivet ovat keränneet voimansa saadakseen omilla mittapuillaankin epäonnistuneen järjestelmän taas toimimaan. Yleinen totuus kuuluu, ettei pääoman hallitsemalle tuotantojärjestelmälle ole vaihtoehtoa. Kuitenkin tilanteessa, jossa pääomajärjestelmän jokainen sovellus on yksi toisensa jälkeen ajautunut umpikujaan, on syytä palata marxilaisten peruskysymysten äärelle ja kyseenalaistaa pääoman soveltuvuus ihmiselämän hallintaan. Tässä tekstissä matkaamme unkarilaissyntyisen marxilaisen filosofin István Mészárosin mukana pääoman tuolle puolen.

Sussexin yliopiston eläkkeelle jääneen filosofian professorin István Mészárosin elämäntyön ja toisinajattelun ytimessä on pyrkimys pääoman tuolle puolen. Mészáros jätti Unkarin nuorena filosofina vuonna 1956 ymmärtäessään valtiososialistisen järjestelmän rakenteellisen kyvyttömyyden pääoman hirmuvallan ylittämiseen. Tämän jälkeen Italiassa ja myöhemmin Englannissa Mészaros on keskittynyt pääoman ongelman filosofiseen ratkaisuun. Vuonna 1971 Isaac Deutscher -palkinnon muistopuheessaan Mészárosin aikaansa edellä olevan puheen aiheena oli tuotannon sosiaalisen hallinnan välttämättömyys. Viimeiset vuosikymmenet Mészáros on kirjoittanut pääoman rakenteellisen kriisin aiheuttamasta imperatiivista todelliseen sosialistiseen muutokseen: ihmisten hallitsemaan tuotantojärjestelmään. Samalla hän on palauttanut vallankumouksellista potentiaalia marxilaiseen ajatteluun.

Tämä vallitsevan järjestyksen radikaalisti kyseenalaistava ajattelutapa ei ole sopinut mihinkään järjestelmään. Kuvaavaa on, että Mészárosin radikaalia pääomajärjestelmän — yhtä lailla kaikkien reaalisosialististen kuin kapitalististen järjestelmien — kritiikkiä ei voitu hyväksyä ja julkaista hänen entisessä kotimaassaan valtiososialistisessa Unkarissa. Eikä liberaalikapitalistinen Unkari ole osoittautunut edeltäjäänsä juurikaan paremmaksi. Mészárosin — marxilaisen nykyfilosofian yhden tärkeimmän ajattelijan — pääteosta vuodelta 1995 Beyond Capital: Towards a Theory of Transition julkaistiin vasta äskettäin kolmeen osaan jaettuna joidenkin satojen kappaleiden painoksina. Suomessa Mészárosin teokset olivat yliopistojen kirjastojen perustavaraa aina vuoteen 1989 asti. Helsingin yliopiston kirjastosta ei löydy useasta sen jälkeen julkaistusta Mészárosin teoksesta ainuttakaan.

Toisaalta kapitalistisen järjestelmän periferiassa ja sosialistisen transformaation näkökulmasta edistyksellisessä Latinalaisessa Amerikassa Mészárosin ajatteluun kohdistuu merkittävästi suurempi kiinnostus. Mikäli ei eteläamerikkalaisten tavoin voi hyväksyä nykyisen järjestelmämme tapaa järjestää elämämme, työmme ja sen tulokset sekä keskinäiset suhteemme, kannattaa kulkea hetki Mészárosin mukana kohti sosialistista muutosta.

Irti vaihtoehdottomuuden illuusiosta

Mészárosin ajattelu on marxilaiselta materialistiselta perustalta ponnistavaa ja viimeiseen asti käytännön ohjaamaa. Tästä huolimatta on aloitettava ideologisesta ongelmasta: pääoman vaihtoehdottomuuden illuusiosta.

Radikaalin oikeiston ideologinen kampanja historian lopusta pyrkii yksinkertaistamaan ajan — jolloin pääoman aikakäsitys hallitsee ja käyttää ihmisten aikaa häikäilemättä hyväkseen — ikuiseksi nykyisyydeksi ja säilyttämään pääomajärjestelmän taloudellisessa perustassa vallitsevat hierarkkiset rakenteet. Kyse ei ole kuitenkaan vain von Hayekin, Fukuyaman tai muun radikaalin oikeiston propagandasta. Porvarillisen filosofian suurimmat nimet Smithistä Kantiin ja Hegeliin ovat hyväksyneet ikuisen pääoman näkökulman maailmaan ja eksyneet samalla idealistis-myyttisiin ratkaisuihin osallistuessaan ihmisen voimauttamisen estämiseen oman elämänsä hallitsijana. Samoin porvarillinen postmoderni filosofia on hylätessään suuret kertomukset ja historian tekemisen ajatuksen ajautunut universaalin merkityksettömyyden ideologiaan. Se on hylännyt rakenteellisen muutoksen mahdollisuuden ja jättänyt kirjan auki ikuisen kapitalismin kohdalta.

Vaarallisinta on kuitenkin se, ettei kyse ole vain filosofien esittämistä ajatuksista, vaan myös ihmisten terveessä järjessä ja yleisissä käsityksissä liikkuvista totuuksista. Elämä pääoman ohjaamassa hyödykeyhteiskunnassa muuttaa pääoman vallan asioiden normaaliksi kuluksi ja ainoaksi ajateltavissa olevaksi järjestykseksi.

Pinnalta — päällysrakennetta — katsoen pääoman ikuistajien voittokulku näyttää musertavan ylivoimaiselta. Vallankumouksellisen perinteen kannattajat ovat päällysrakenteen gramscilaisissa asemasodissa kaikkialla alakynnessä, kuten kapitalismikritiikin marginaalisuus Suomessa tai yhtä hyvin Mészárosin julkaisupolitiikka osoittavat.

Tilanne pinnan alla eli pääomajärjestelmän materiaalisen perustan tarkkailu paljastaa kuitenkin pääoman voittokulun illuusioksi ja sen tukevalta näyttävän ylivoiman hataruuden. Pääoma ei ole kyennyt ratkaisemaan perustavia, siitä itsestään kumpuavia ristiriitojaan ja ongelmia. Kuten Mészáros vertaa: ongelmien lakaisu maton alle tekee matosta päivä päivältä kasvavan vuoren, jonka päältä paatuneimmankin pääoman puolustajan on yhä vaikeampi uskottavasti huudella totuuksiaan.

Mészárosin ja muiden pääoman vastustajien ongelmana ei ole radikaalin oikeiston ekonomistisen determinismin — nykyisen järjestelmän lopullisuuden ajatuksen — virheellisyyden ja historian radikaalin avoimuuden vaatimuksen osoittaminen. Tämä on vielä suhteellisen helppoa. Todellisena haasteena on kysymys siitä, miten uudenlainen tuotantojärjestelmä ja olemisen tapa saadaan teoriassa ja ennen kaikkea käytännössä käynnistettyä.

Aikamme ajankohtainen kysymys tuotantojärjestelmän ohjauksen palauttamisesta työn varsinaisille tekijöille on niin Marxin, Mészárosin kuin koko sosialistisen teorian ytimessä. Ennen muutoksen strategiaa on kuitenkin syytä pohtia Mészárosin johdattamana muutamaa marxilaista peruskysymystä pääoman luonteesta.

Pääoman hallintaa vailla kontrollia

Mészáros kiinnittää heti Pääoman tuolle puolen -teoksensa aluksi huomion Marxin pääteoksen nimeen. Marx kirjoittaa pääomasta eikä kapitalismista. Ilman pääomaa ei ole kapitalismia, mutta ilman kapitalismia voi olla pääomaa, kuten Neuvostoliiton esimerkki osoittaa. Keskeistä ei ole kysymys, ovatko tuotantovälineet yksityisessä vai valtion omistuksessa, vaan se, hallitseeko tuotantoa ja työprosessia joku muu kuin itse työn tekijä. Marxin tavoin Mészáros puhuu pääomasta luonnon ja ihmisten itsensä uudelleen tuottamisen suhdetta — sosiaalista metabolismia — perverssillä tavalla hallitsevana järjestelmänä.

Ihmiskunnan tuotannon komentajana pääoma tekee tuotannon ainoasta välttämättömästä tekijästä eli ihmisestä pelkän hyödykkeen. Samalla se tekee ihmisestä kapitalismista ja palkkatyöstään riippuvaisen objektin, jota aletaan nimittämään hämäävästi kuluttajaksi. Ihmiset kadottavat työnsä, sen tulosten sekä samalla elämänsä hallinnan, eivätkä he enää kykene täyttämään tarpeitaan työllään. Samalla pääoma esiintyy petollisesti kaikkia hyödyttävänä tuottajana yrittäen oikeuttaa sillä tuotantoprosessin hallintansa.

Pääoman valta perustuu työn hallinnan ja työn tekemisen erottelulle. Tämä oli aluksi edistyksellistä ja mahdollisti globalisaatioprosessin käynnistymisen. Jo alusta saakka sen hallintamenetelmiin liittyi vaaroja, mutta pääoman dynaaminen potentiaali oli niin voimakas, että nämä vaarat saatettiin jättää huomiotta. Tietyn pisteen jälkeen työn ja sen hallinnan erottelu muuttui kuitenkin ihmiskunnan perustavimmaksi ongelmaksi: ihmiskunnan tuotantopotentiaali ja teknologinen kehitys ohjautuu pääoman rajattoman kasvutarpeen, eikä ihmisten tarpeiden hyväksi. Ihmiskunta ei ole enää oman tuotantonsa tavoitteena, vaan ihmiskunnan tavoitteeksi on tullut tuotanto — tarkemmin sanottuna pääoman uudelleentuotanto.

Pääoman hallintamenetelmien yllä on musta hallitsemattomuuden varjo. Mészáros kirjoittaa pääoman kyvyttömyydestä tehdä eroa syövän ja lapsen kasvamisen välillä. Pääoma ei tunnista turhaa tai haitallista tuotantoa eikä osaa vastata kysymykseen mitkä työt ovat ihmiskunnan näkökulmasta tekemisen arvoisia ja välttämättömiä. Pääoman kvantitatiivinen kasvu ja tuottavuus ovat muuttuneet kaiken mittariksi. Kaikki muu kasvaa paitsi ihmisten tarpeiden tyydytys. Vaihtoarvon korvatessa käyttöarvon tuotannon hyödyllisyys on muuttunut täysin toisarvoiseksi. Luksustuotteiden nälkäiset tuottajat astuvat maailmanhistorian näyttämölle. Ihmisten näkökulmasta pääoma hukkaa rikollisella tavalla inhimillisiä ja aineellisia resursseja. Pääoma on luonut monimutkaisen hirviön, jonka olemus hyödyttää enää vain sitä itseään.

Pääoma yrittää epätoivoisesti oikeuttaa itsensä epäuskottavalla väitteellä tehokkuudesta, mutta se on tehokas vain ylijäämän maksimoijana. Tämä sokea voitontavoittelu ei kuitenkaan ole pääoman tietoista pahuutta tai ihmisluonteen ahneutta, kuten järjestelmän puolustajat mielellään antavat ymmärtää, vaan järjestelmän rakenteesta nousevaa välttämätöntä välinpitämättömyyttä ja institutionalisoitua vastuuttomuutta. Kyse on yhtä lailla kapitalistin kuin työntekijän toimintalogiikalleen alistavan järjestelmän perusperiaatteesta: pakonomaisesta maksimiylijäämän irrottamisesta käytettävissä olevista resursseista.

Ahneiden lajitovereidemme sijaan työn ja pääoman hierarkia on eriarvoisuuden keskeinen aiheuttaja. Sosiaaliset luokat näyttävät luonnollisesti syntyneeltä epäoikeudenmukaisuudelta, vaikka se on järjestelmän ohjaamaa ja sosiaalisesti rakentunutta. Niin kauan, kun työläiset ovat pääoman hallitsemia, he ovat alakynnessä suhteessa pääoman henkilöitymiin. Mészárosin marxilaisesta näkökulmasta katsoen pomot eivät ole hyviä tai pahoja, vaan he ovat pelkästään pomoja. Tämä on riittävän paha asia itsessään.

Pahempaa on ainoastaan se, että pääomajärjestelmä asettaa universuminsa kaikki osat vastakkain sen mikrokosmoksesta makrokosmokseen eli ihmisistä laajimpiin poliittis-maantieteellisiin kokonaisuuksiin. Ikuisen rauhan mahdollisuus pääomajärjestelmässä on myytti: pääoman hallitsemana ihminen on ihmiselle aina susi. Ihmisten asettamista toisiaan vastaan halutaan kutsua terveeksi kilpailuksi. Se on kuitenkin tervettä ja välttämätöntä vain pääomalle, sillä kilpailu pitää sen käynnissä. Ihmiset voisivat sitoa itsensä toisiinsa kilpailun sijaan myös yhteistyön periaatteella.

Pääoman hallitsemattomuuteen liittyy myös kysymys pääoman ristiriidoista. Sen perusulottuvuus on ihmisten samanaikainen turhuus ja välttämättömyys pääomalle. Työntekijöistä aiheutuvia kustannuksia on kaikin mahdollisin keinoin vähennettävä, mutta toisaalta heidän ostovoimaansa tarvitaan pääoman kasvattajana. Kuitenkin pääoma tuhoaa tarvitsemiaan ihmisiä vailla huolen häivää. Tätä ristiriitaa eivät edes radikaalin oikeiston ideologit kykene ratkaisemaan, ja kuten myöhemmin nähdään, tämä ristiriita muuttuu ihmiskunnan olemassaolon vaarantavaksi tekijäksi.

Pääoma siirtää ristiriitojaan

Beyond Capital tarkoittaa Mészárosille pääomattoman tuotantojärjestelmän lisäksi myös Marxin ylittämistä, tämän käynnistämän ajattelujärjestelmän dialektista rakentamista. Marx eli ajalla, jolloin pääoman kontrollijärjestelmä toimi täydellä voimallaan vasta "tässä maailman pienessä kolkassa", kuten hän asian itse ilmaisi. Marxin elinvuosikymmenet olivat myös vahvojen antagonismien aikakautta, mikä oli omiaan hämärtämään pääoman elinvoimaisuutta.

Pääoma astui kuitenkin 1900-luvun aikana ulos Marxin tuntemista kehyksistä ja laajeni yli ihmiskunnan tuotantotarpeen. Tämän mahdollisti pääoman — sen itsensä aiheuttamien maailmansodiksikin puhjenneiden kriisien vaikutuksesta tapahtunut — hybridisoituminen. Pääoman kyky ohittaa ristiriitansa, sen kohtaama vastustus ja valtion tuki muuttivat pääomaa yhä dynaamisemmaksi riistojärjestelmäksi. Mészáros painottaa, ettei tämä kuitenkaan tarkoittanut pääoman kasvukeinojen täydellistymistä ja siirtymistä globaaliin puhtaasti taloudellisin mekanismein tapahtuvaan riistoon. Päinvastoin: pääoma alkoi tarvita yhä enemmän valtion poliittista tukea hallinnalleen.

Radikaalin oikeiston ideologien mieliaihe on valtion voiman heikentäminen. Mészáros vertaa kuitenkin pääomaa ja valtiota kuolemantuskissaan kituvan potilaan riippuvuuteen kipulääkkeistä: edellinen tarvitsee jälkimmäistä yhä suuremman ja suuremman annoksen. Valtio on perinteisesti pitänyt ihmiset elossa ja työkykyisinä pääoman puolesta, hoitanut työttömyysongelmaa, tukenut monopoleja ja ohjannut ihmisten rahaa sotateollisuuden pääomalle. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä pääoma saattoi käyttää myös keynesiläisyyden ja hyvinvointivaltion kaltaisia malleja surutta hyväkseen. Nyt nähtävissä olevat valtavat suorat tuet pääomalle, julkisen tuotannon vimmainen avaaminen yksityisen pääoman käyttöön ja valtioiden inhimillisiä kustannuksia säästämätön kamppailu pääomiensa kansainvälisen kilpailukyvyn puolesta kertovat vain riippuvuuden korkeasta asteesta.

Sosialistisen liikkeen reformistisen strategian valta-aseman myötä pääoman perinteiset vastustajat liittyivät epävakaan järjestelmän vakauttajien joukkoon. Hyväksymällä väitteen pääoman kasvun turvaamisesta työväen hyvinvoinnin edellytyksenä reformisteista tuli pääoman tärkeimpiä tukijoita yhtä hyvin Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa kuin Suomessakin. Toisaalta keskittymällä järjestelmän rakenteesta nousevien ongelmien syiden ratkaisemisen sijaan pelkkien seurausten hoitoon reformistit onnistuivat siirtämään tulehtuneen järjestelmän ristiriitojen puhkeamisen.

Reformistit jättivät pääoman ja hierarkian tuotannosta poistamisen välttämättömän tarpeen ja he keskittyivät tuotannon valtiollistamisen riittämättömään tavoitteeseensa. Pääoman nopean kasvun kaudella strategia näytti kuitenkin kestävältä: suurenevasta kakusta riitti yhä enemmän murusia myös ihmisille. Kakku kasvoi kuitenkin murusten määrää nopeammin ja järjestelmän logiikka ohjasi lopulta murusetkin takaisin sinne, mistä ne olivat tulleetkin.

Pääoma reagoi kriiseihinsä ja vastustajiensa reformistiseen strategiaan myös levittäytymällä aiempaa suuremmalla voimalla maailmanlaajuiseksi. Globalisaatiosta tuli vanhan imperialismin ekstensiivisempi ja intensiivisempi muoto. Samalla se kuitenkin liennytti ristiriitoja kapitalismin ydinalueilla. Ristiriitojen katoaminen näkyvistä loi lintukodon illuusion: läntisellä työväellä oli yhtäkkiä muutakin menetettävää kuin kahleensa. Silti se oli rakenteellisesti yhtä alistettu pääoman hallinnalle kuin aina ennenkin.

Kaukaisten alueiden riiston asteen nostamisen lisäksi pääoma ryhtyi kasvattamaan kulutuksen kasvua ydinalueillaan. Jo Marx kirjoitti pääoman kyvystä luoda keinotekoisia tarpeita kasvunsa varmistamiseksi. Kuitenkin vasta 1900-luvulla pääoma kykeni hyödyntämään tätä tuotannon ja tarpeen erottamisesta seuraavaa mahdollisuutta täydessä mitassaan — vinouttaen koko ihmiskunnan tuotantorakenteen. Mészáros painottaa tuotteiden hyödyntämisen asteen vähentämistä samankaltaisena pääoman kasvun turvaajana. Yhteiskuntamme — joka kutsuu itseään jälkiteolliseksi, mutta kasvattaa räjähdysmäisesti teollista jätteentuotantoaan — ja sitä ohjaavan pääomajärjestelmän logiikassa tuottavuus kasvaa sitä enemmän, mitä kestämättömämpiä kulutustuotteita valmistetaan.

Pääoma rakenteellisessa kriisissä

1900-luku osoittaa pääoman onnistuneen ylittämään hyvin tehokkaasti kasvunsa eteen tulleet rajat ja ristiriidat. Mészáros korostaa sen toimintalogiikassa kuitenkin ratkaisevaa puutetta: rajallisten resurssien maapallolla rajoja ei voida siirtää loputtomiin. Pääoman absoluuttisten rajojen aktivoituessa sen aiemmin dynaamiseksi tehneet rakenteelliset ominaisuudet kääntyivät sitä itseään vastaan. Schumpeteriläinen tuottava tuho muuttui tuhoavaksi tuotannoksi. Tätä hitaasti syvenevää, käynnissä olevaa historiallista vaihetta Mészáros kutsuu pääoman rakenteelliseksi kriisiksi.

Pääoman kasvettua yli rajojensa ei perustuotanto — edes keinotekoisilla tarpeilla ja alihyödyntämisellä maustettuna — riitä pääoman uudelleentuotantoon. Silti sen rakenteelliset ominaisuudet pakottavat pääoman jatkamaan kasvu- ja laajenemispyrkimystään. Tämän epätoivoisen yrityksen tuhoisia seurauksia näemme kaikkialla ympärillämme.

Pääoma väittää työntekijöiden, tuotannon ainoiden välttämättömien osien, tulleen liian kalliiksi, vaikka juuri ihmisillä ei ole enää pääoman kustannuksiin varaa. Kyse ei ole kuitenkaan ainoastaan tuotantokulujen pakonomaisesta leikkaamisesta ja työntekijöiden aseman universaalista heikentämisestä. Pääoman ylikasvamisesta selvänä ilmauksena on rahoitusmarkkinoilla olevan pääoman kasvaminen yli kolminkertaiseksi tuottavaan pääomaan verrattuna. Samoin julkiseen sektoriin kohdistuva kova yksityistämispaine saa voimansa kasvupaikkaa etsivästä ylijääneestä pääomasta.

Pääomalla on kyky löytää kasvumahdollisuuksia jopa itse aiheuttamistaan kriiseistä. Kyse ei ole yksinomaan kieroista finanssikriisin tarjoamista mahdollisuuksista kasvuun. Myös sotateollisuus lisää kierroksiaan ja ympäristöyritykset kukoistavat ilmastonmuutoshysterian ilmapiirissä. Pääoma vinouttaa ihmiskunnan tuotantojärjestelmää entistä rajummin: sitä itseään kasvattava tuotanto syrjäyttää yhä voimakkaammin ihmisille tarpeellista tuotantoa. Järjestelmän loismaisten osien määrä kasvaa, suomalaisen tuotantorakenteen kehitys hyvänä esimerkkinä, ja ote ihmisten tarpeita tyydyttävistä tuottajista kiristyy.

Pääomajärjestelmän aiemmin ohittamat ristiriidat palaavat rakenteellisen kriisin vaiheessa vimmalla takaisin. Kun globalisaation tarjoama hetkellinen helpotus on käytetty loppuun, palaa riisto takaisin järjestelmän keskukseen. Reaalipalkat laskevat tuotannon kasvusta riippumatta ja työajat pitenevät teknologian kehityksestä huolimatta. Prekarisaatio käynnistyy ja työelämä huononee. Pääomalla ei ole varaa antaa etuoikeuksia enää kellekään. Globaalisti vaihteleva riiston asteen määrä aloittaa tasoittumisen trendinsä — alaspäin. Keinotekoinen erottelu etelän- ja pohjoisen- tai yhtä hyvin sini- ja valkokaulustyöläisten välillä alkaa käydä yhä vaikeammaksi.

Rakenteellisen kriisin vaiheessa järjestelmä ohjaa kaikki resurssinsa kasvun hidastumisen ongelman ratkaisuun. Sen sijaan ihmisten ongelmia ei enää edes yritetä ratkaista. Kolmannen maailman kapitalistinen modernisaatio jäi nolosti kesken. Sen tavoittelu pääomajärjestelmän maailmassa on muuttunut utopistiseksi. Työttömyydenkin piti olla vain välttämätön paha ja modernisaatiosta maksettava hinta. Lopulta käteen jäi globaalin edistyksen sijaan krooninen globaali massatyöttömyys, jonka raskas inhimillinen hinta on hiljaisesti hyväksytty. Työttömyysongelman ratkaisu on pääomalle sen kriisissä rakenteellisesti mahdotonta, sillä se pyrkii kasvunsa turvaamiseksi juuri vapautumaan työvoiman kustannuksista.

Mészároksen mukaan uusliberalismi ei ole osoitus pääoman voimasta, vaan sen suurista vaikeuksista. Voittojen kasvun vaarantuessa pääoma purkaa jopa sille itselleen hyödyllisiä instituutioita. Valtio pyrkii auttamaan tuskaista pääomaa tukemalla sen edustajien vaatimuksia ihmisten vyönkiristysten välttämättömyydestä. Poliittisen järjestelmän näköala on jumiutunut pääoman toimintaedellytysten turvaamiseen. Sen ymmärretään olevan ainoa vaihtoehto ihmisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Mészárosille traagisinta ei ole se, millä hinnalla ihmiset pelastivat pääoman konkurssilta. Pahinta on se, että pääomalle ei enää mikään tule riittämään ja ihmisiltä tullaan vaatimaan yhä enemmän. Valtiot täyttävät pääomaa kasvattavalla velkarahalla pohjatonta kuilua yrittäessään ratkaista ongelmaa, jota ei voi ratkaista.

Pääomajärjestelmän kulku kohti tuhoaan vie myös ihmiskunnan ja maapallon kohti sietokykynsä rajoja. Mészárosille Rosa Luxemburgin teesi sosialismista vai barbarismista on muuttunut sadassa vuodessa turhan optimistiseksi. Mikäli pääoma onnistuu jatkamaan omien ristiriitojensa ohittamista työttömyyden kasvu, suhteeton eriarvoisuus ja totaalinen köyhyys vievät ihmiskuntaa kohti barbariaa. Toisaalta jos pääoma onnistuu jatkamaan kasvuaan vielä tietyn, mahdollisesti lyhyenkin ajan, tulevat luonto ja ihmiskunta sen mukana epäilemättä tuhoutumaan. Pääomajärjestelmää ei voi enää pelastaa, sillä sen jokainen kehitysvaihtoehto kuljettaa kohti tuhoa.

Sosialismin haaste ja taakka

Panokset ovat valtavat ja rakenteellinen muutos välttämätön. Mészárosin mukaan pääoma on kyettävä jättämään painajaisena historiaan. Tämä on aikamme taakka ja haaste. Koko sosialistisen liikkeen historiallinen ongelma on kuitenkin juuri siinä, miten tämä muutos tapahtuu. Mészáros tarjoaa tässä suhteessa oppi-isästään György Lukácsista ja nykyisen sosialistisen teorian valtavirrasta poikkeavan, mutta perustavasti marxilaisen näkökulman. Muutoksen moottori on perustan taloudellisissa suhteissa, ei päällysrakenteen poliittisissa ja kulttuurisissa ilmiöissä.

Mészáros kuvaa sosialistisen liikkeen toiminnan ja organisaation kehittyneen 1900-luvun aikana poliittiseen järjestelmään jumiutuneeksi puolustustaisteluksi. Tämä strategia kääntää ihmiset kamppailemaan toisiaan vastaan omien etujensa puolesta. Rakenteellisen kriisin vaiheessa pääoman hallinnan muuttuessa yhä tinkimättömämmäksi on paraskin puolustustaistelu kuitenkin tuomittu tappioon: sen historiallinen aika on ohi. Poliittiseen järjestelmään rajoittuva taistelu pääomaa vastaan ei kanna hedelmää siitäkään syystä, että pääoma on malliesimerkki ulkoparlamentaarisesta voimasta. Sielläkään sitä ei kuitenkaan vastusta juuri kukaan.

Poliittisen vallankumouksen sijaan tarvitaan sosiaalinen vallankumous. Ihmisten on muutettava keskinäiset suhteensa — Marxin sanoin ihmisten on kyettävä muuttamaan koko olemisen tapansa. Mészáros ei vähättele tämän edessä olevan haasteen vaikeutta: kyse ei ole hierarkiarakenteen muuttamisesta, vaan sen poistamisesta, sosiaalisen muodostuman kokonaisvaltaisesta muuttamisesta ennennäkemättömällä tavalla. Pääoman vastakkainasettelulle perustuva järjestys on korvattava globaalilla ja paikallisella yhteistyön periaatteella: ihmisten edun on synnyttävä toisten tuella eikä näiden kustannuksella.

Tätä radikaalin muutoksen mekanismia tukee yhtä lailla teoria kuin historia. Ihmiset luovat itse oman alistajansa heidän työnsä muuttuessa pääoman lisäarvoksi. Ihmisten on kyettävä lopettamaan pääoman uusintaminen. Se on vaikeaa, sillä ihmiset ovat pääomasta riippuvaisia. Tästä vapautuminen onkin vallankumouksen suurin haaste. Ulkopuolelta pääomaa ei voi tuhota, se katoaa vasta kun sen voimaa ei tuoteta uudelleen yhä uudestaan sisältä päin. Lisäksi Mészáros viittaa sosiaalisten muodostumien aiempaan muutosmekaniikkaan. Feodaalinen yhteiskunta ei kadonnut poliittisilla päätöksillä tai ideologisella kasvatuksella, vaan kapitalististen prosessien käynnistymisellä.

Mészárosin näkökulmasta sosialistien ainoa mahdollisuus on siirtyä hyökkäysvaiheeseen. Kyse ei ole missään tapauksessa pelkästä uudesta ideologisesta orientaatiosta, vaan uusien, muutosta tukevien poliittisten ja ennen kaikkea taloudellisten instituutioiden rakentamisesta. Tämä sosialistinen hyökkäys luo ihmisten välille yhteisen edun ja vastuun: kestävän pohjan solidaarisuudelle. Vastakkainasettelu ihmisten välillä katoaa näiden asettaessa yhteisiä tuotannollisia tavoitteita ja sitoutuessa yhteiseen tuotantojärjestelmään.

Tämä tarkoittaa poliittisen kentän laajentamista tuotantoprosessin hallintaan. Edes välttämätön suoran demokratian vaatimus ei yksin riitä: demokratia on ulotettava tuotannon ja kulutuksen ohjaamiseen. Kyse on suunnittelusta, jolla ei ole mitään tekemistä keskuskomiteoiden, virkamiesten tai kirjanpitäjien kanssa, vaan työn tekijöiden oman työnsä hallinnasta. Tuotantoa ohjaavan käyttöarvon voivat määrittää vain tuottaja-kuluttajat itse. Vain tämänkaltainen ohjaus voi luoda ihmisten näkökulmasta rationaalisen ja tehokkaan tuotantojärjestelmän, jossa tuotanto ja kulutus ovat tarpeen ohjaamaa laatua eikä pääoman ohjaamaa määrää. Lisäksi Mészáros muistuttaa, että vain ihmisten demokraattisesti ohjaama tuotanto mahdollistaa ulospääsyn ylikulutuksesta: ihminen ei tuota pääoman tavoin jätettä — etenkään kun se tarkoittaisi työn määrän lisääntymistä oikeudenmukaisen työnjaon maailmassa.

Tämä tarkoittaa myös sosialistisen liikkeen uutta organisatorista muotoa, jonka tehtävänä on tukea ilman pääomaa toimivan tuotantojärjestelmän ja sen instituutioiden syntymistä. Aikamme sosialistisen strategian on oltava rakentavaa: pääoman juurien kitkemisen lisäksi on istutettava uudet juuret. Vain ne voivat kasvattaa toisenlaisen ihmisten välisen järjestelmän, jossa sisällöllinen tasa-arvo toimii bolivarilaisessa hengessä lakien lakina eikä pääoma pääse ujuttautumaan takaisin järjestelmän ohjaajaksi.

Keskeisenä kysymys on kuka haastaa pääoman, käynnistää muutoksen ja istuttaa sosialistiset juuret? Mészárosille vain yksi vastaus on uskottava ja mahdollinen: järjestelmämme ainoat välttämättömät osat — ihmiset työn tekijöinä. Pääomaa ei voi haastaa mikään etujoukko tai tietty sektio työläisistä, vaan ainoastaan työn tekijät eli ihmiset yhtenä kokonaisuutena. Puhuessaan historiallisen aikamme haasteesta ja taakasta Mészáros tarkoittaa juuri kaikkien ihmisten muuttumista oman elämänsä subjektiksi ja objektiksi.

Radikaali politiikka voi toteutua vasta kun se perustuu ihmisten omiin vaatimuksiin maailmassa, jossa pääoman illuusiot ovat romahtaneet. Tämä tarkoittaa itseaktiivisia ja itsehallinnollisia poliittisten organisaatioiden muotoja. Toisaalta se tarkoittaa pääomaa hyödyttävän oppimisen sijaan sosialistista oppimista: jatkuvaa ihmisten itsensä ja toistensa hyväksi kanavoituvien tietojen ja taitojen kehittymistä. Sosialistisesta järjestyksestä Mészáros puhuu työn valtana — ei luokkasuhteena, vaan järjestelmän olemuksena.

Mészárosin mukaan rakenteellinen kriisi on heikentänyt kauko- ja lähitavoitteiden ristiriitaa. Niitä on yhä vaikeampi ymmärtää erillisinä kysymyksinä. On kuitenkin selvää, että yhteisöllisen tuotannon järjestelmä — jossa työn tekijä ansaitsee työllään osuuden yhteisesti määritellystä tarpeellisesta tuotannosta ja ihmiset demokraattisesti hallitsevat omaa aikaansa, tuotantoaan ja kulutustaan — on vielä monen mutkan päässä. Mészáros kääntää kuitenkin haaksirikon kokeneen bersteinilaisen maksiimin päälaelleen: liike ei ole mitään, päämäärä on kaikki.

Yhteisöllisen tuotannon tavoite on asetettava sosialistisen liikkeen kompassiksi. On ryhdyttävä kehittämään ja toteuttamaan sen tavoittelemiseen ja toteuttamiseen vaadittavia institutionaalisia muotoja. Sosialistinen liike tulee epäilemättä vielä kokemaan vaikeuksia ja yksittäisiä tappioita. Kuitenkin suunnan ollessa selvä alkavat yksittäiset voitot kumuloitua todelliseksi muutokseksi. Tämän muutoksen astetta voidaan seurata sosialistisen tuotannon eli yhteisten tarpeiden keskinäisen vaihdon laajuuden mittatikulla. Kuten ympärillämme näemme, polun alkua ollaan vasta avaamassa.

Tätä polkua meidän kaikkien on kuitenkin lähdettävä yhteisesti kulkemaan, vaikka liikkeelle lähteminen tuntuisi kuinka haastavalta. Mészáros kysyy epäilijöiltä: mikä on epärealistista? Ihmiskunnan ja maapallon kestävä tulevaisuus pääoman hallitsemana vai sosialistisen tuotantomuodon kehittäminen? Vaihtoehdottomuuden ajatus pitää sittenkin paikkansa. Historian tässä vaiheessa ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin sosialismi; ihmisten itsensä hallitsema aika, elämä ja tuotanto.

 

Tamas Matekovits on helsinkiläinen kirjoittaja, valokuvaaja ja pääomajärjestelmän kriitikko. Hän sekoittaa töissään yhteiskuntatieteissä, taiteessa ja journalismissa käytettyjä menetelmiä pyrkimyksenään yhteinen irrottautuminen olemassaoloamme ahdistavista rakenteista. Häneltä ilmestyi vuonna 2012 Liken kustantamana kirja Budapest Metro- kaupunki ja vallankumous pinnan alta pääoman tuolle puolen. Kirja purkaa yhteiskuntamuotomme rakenteita ja rakentaa niiden vastakuvaa yhdessä Budapestin kulttuurihistorian radikaalimpien hahmojen avulla..

Vieraile arkistossa: István Mészáros, Hillel Ticktin, Michael Albert, Robin Hahnel, Noam Chomsky, Yhteiskunnallinen ajattelu, Maailmantalous

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter