Tämä on luku kirjastani Toisinajattelun tiekartta (Like 2004). Ks. arvioita kirjasta.

Pääoman kriisi selittää hyvinvointivaltion ahdingon

Tapani Lausti

Aikaamme leimaa henkinen toivottomuus ja poliittinen näköalattomuus. Usko sodanjälkeisen runsauden yhteiskunnan katkeamattomaan voittokulkuun on romahtamassa. Samalla yhteiskunnasta on tullut kansalaisilleen arvoitus. Miten selittää ennennäkemättömän vauraiden maiden kykenemättömyys ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen? Yleinen mielipide näyttää tyytyvän tyhjään toteamukseen, että hyvinvointivaltio on käynyt liian kalliiksi. Mutta tämähän ei selitä mitään. Miksi se on käynyt liian kalliiksi? Mihin ympärillämme oleva vauraus katoaa? Tämä ei selity meille tyrkytetyillä latteuksilla, joiden mukaan olemme syöneet enemmän kuin ansaitsemme.

Nykyään ei ole muodikasta puhua kapitalismin kriisistä. Aikamme ajattelun miltei totalitaristinen lähtökohta on, ettei kapitalistiselle kehitykselle ole vaihtoehtoa. Tämä vaihtoehdottomuuden tunne voi kuitenkin johtua siitä, että olemme luovuttaneet yhteiskuntiemme kontrollin ihmisestä vieraantuneille voimille. Nyt kun kansakunnat ovat polvillaan markkinavoimien edessä, kannattanee kuunnella ajattelijoita, jotka näyttävät ennustaneen nyt kokemamme kriisin.

Kun vielä pari vuosikymmentä sitten kuunneltiin vaihtoehtoisia ääniä, yksi silloisista nimekkäistä vaikuttajista oli unkarilainen filosofi István Mészáros. Hän oli kuuluisan filosofin György Lukácsin oppilas ja ystävä. Mészáros lähti Unkarista pian vuoden 1956 epäonnistuneen, stalinismin vastaisen vallankumouksen jälkeen, oltuaan maan ensimmäisiä stalinismin kritiikkiin uskaltautuneita ajattelijoita. Ennen eläkkeelle siirtymistään hän oli filosofian professori Sussexin yliopistossa.

Vuonna 1971 Mészáros piti Isaac Deutscherin muistoluennon Lontoossa. (Hänelle oli myönnetty Deutscherin muistopalkinto teoksesta Marx's Theory of Alienation.) Luennossaan Mészáros hahmotti kuvaa ihmiskunnan historiasta, jossa sosiaalisen kontrollin toiminnot olivat irtaantuneet sosiaalisesta yhteisöstä. Ne olivat siirtyneet pääomalle, joka sai vallan ryhmitellä ihmiset hierarkkiseen rakenteellis-toiminnalliseen muottiin sen mukaan, miten paljon sananvaltaa kullakin on tuotannosta ja jakelusta päätettäessä.

Mészáros ennusti tuolloin, että pääoman kyky hallita yhteiskuntaa oli ajautumassa kriisiin. Hän arveli kapitalismin tulleen vaiheeseen, jossa ihmisten jo pelkästään toimeentulonsa varmistamiseksi olisi puututtava irrationaalisten rakenteiden ja sosiaalisen kontrollin muotojen esteettömään voittokulkuun. Mészáros hahmotti kuvaa kasvavasta rakenteellisesta joukkotyöttömyydestä. Hän totesi, että teollisuuden rationalisoiminen oli alkanut leikata työpaikkoja tuotannon uudenaikaisimmilta sektoreilta: laivanrakennus- ja lentokonetuotannosta elektroniikkaan, koneenrakennuksesta avaruusteknologiaan.

Modernit yhteiskunnat alkoivat siis olla pakottavan haasteen edessä: miten vapauttaa politiikka pääoman otteesta?

Historiallinen kriisi

Vuonna 1995 Mészárosilta ilmestyi suurteos Beyond Capital: Towards a Theory of Transition. Kirjan valmistumisen aikoihin hän kuvasi ajatuksenkulkuaan brittiläiselle Radical Philosophy -julkaisulle antamassaan haastattelussa (no 62, syksy 1992; käytän pitkiä otteita haastattelusta Mészárosin luvalla):

”Elämme syvän historiallisen kriisin aikaa. Pääoman maailmanlaajuinen laajentumisprosessi on jotakuinkin saavuttanut lakipisteensä. Viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana olemme todistaneet pääoman rakenteellista kriisiä. Olen aina ollut sitä mieltä, että olemme etääntyneet kauas ajasta, jolloin Marx puhui kriisistä ilmiönä, joka purkautuu suurina ukkosmyrskyinä. Nyt sen ei tarvitse purkautua ukonilmoina.”

Oman aikamme kriisille ovat ominaisia eriasteiset syventymiset, joilla on taipumus kehittyä jatkuvaksi taantumaksi. Viime aikoina olemme alkaneet puhua kaksivaiheisesta taantumasta, pian puhumme kolmivaiheisesta taantumasta, joskus kenties puhumme jopa viisivaiheisesta taantumasta. Tällä haluan sanoa, että suunta kohti jatkuvaa taantumaa, taantumaa toisensa jälkeen, ei ole tilanne, jossa voidaan pysyä loputtomiin. Lopulta se laukaisee sitäkin rajummin pääoman sisäiset räjähdysalttiit ristiriidat.”

”Tässä on myös muistettava eräiden absoluuttisten rajojen olemassaolo. Puhun pääoman rakenteellisesta kriisistä, joka on paljon vakavampi kuin kapitalismin kriisi, koska yksi tapa selvitä kapitalismin kriisistä on ollut talouden valtiollinen sääntely. Ja jossain suhteessa tämä on vieläkin mahdollista läntisen kapitalismin laidoilla. Valtiokapitalismi voi astua esiin, kun kapitalistinen järjestelmä on syvimmissä vaikeuksissaan. Mutta sanoisin jälleen, ettei tämä ole pitemmän päälle kestävä ratkaisu, koska samat ristiriidat ilmenevät uudelleen ...”

”Enkä puhu tässä tulevaisuuden kuvitelluista tapahtumista – ajatelkaa  fasismia ja natsijärjestelmää, joka yritti tällaista korporatiivista valtiosääntelyä selviytyäkseen saksalaisen kapitalismin silloisesta kriisistä. Nyt onkin kysymys siitä, että nuo kaikki keinot pääoman sisäisten ristiriitojen lieventämiseksi on käytetty loppuun.”

”Maailma kokonaisuudessaan on syvän epävarmuuden tilassa. Ihmiskunnan ylivoimainen enemmistö elää mitä hirvittävimmissä olosuhteissa. Mitä tapahtui köyhien maiden modernisoimiselle? Näitä alueita ja niiden asukkaita on ryöstetty täysin piittaamatta ihmiskunnan eloonjäämisestä. Kukaan ei enää usko ns. kolmannen maailman modernisoimiseen. Siksi jatkuva taantuma on pitemmän päälle kestämätön tilanne ja sosiaalisen transformaation on taas oltava mahdollinen.”

”Se ei ole kuitenkaan mahdollinen pääoman elvyttämisen avulla. Siihen päästään vain irtautumalla radikaalilla tavalla kasaantumispainotteisesta hillittömästä kontrollista.”

Mihin vaurautemme katoaa?

Mészárosin analyysit saattavat auttaa ymmärtämään, miksi vauraat myöhäiskapitalistiset yhteiskunnat ovat alkaneet kompastella peruspalvelujen kuten terveydenhoidon ja opetuksen kustantamisessa.

Critique-lehteen vuonna 1990 (No 22) kirjoittamassaan artikkelissa ”The Decreasing Rate of Utilization under Capitalism” Mészáros lähti perinteisestä marxilaisesta väittämästä, jonka mukaan kapitalistiselle järjestelmälle on ominaista jatkuva tarve laajentaa pääomapohjaansa. Hän selosti, miten kapitalismin omat lainalaisuudet pakottavat sitä lisäämään sosiaalisesti täysin hyödyttömän tuotannon määrää. Kulutuksen todellisista tarpeista irti riistäytynyt pääoma ei kykene asettamaan rajoja tuotantoprosesseilleen putoamatta lamaan ja kriisiin. ”Tästä johtuu, että olipa tuotanto miten absurdilla tavalla haaskaavaa tahansa, niin kauan kuin se tuottaa voittoa markkinoilla, sitä on tervehdittävä oikeutettuna kapitalistisen 'talouden' ilmentymänä.”

”... koska laajentumisen dynamiikan on omaksuttava pääoman keskittymisen muoto, sosiaalisen kokonaispääoman suhteellisesti tehottomien osien on väistyttävä. Ne näyttävät tosiasioiden vastaisesti ’tarpeettomilta’. Ne osoittautuvat kapitalistisesti hyödyttömiksi (koska ne käyvät toimintamuodoltaan tappiollisiksi) siitä huolimatta, että ne voisivat osallistua sosiaalisesti hyödyllisten tuotteiden tuottamiseen, ellei pääoman valta olisi niin keskittynyttä; ja sitäkin suuremmassa määrin, jos siirtäisimme kasaantuneet varat kapitalistisen järjestelmän puitteiden ulkopuolelle.”

Kapitalistisella tuotantojärjestelmällä on siis taipumus ylituotantoon. Niin kauan kuin löytyy uusia kuluttajaryhmiä, esimerkiksi markkinoimalla aiemmin vain etuoikeutetuille luokille suunnattuja tuotteita työväenluokalle, ongelma on väistettävissä. Autojen omistuksen leviäminen on hyvä esimerkki. Mutta pian massakulutuskaan ei riitä. On alettava lyhentää tuotteiden käyttöikää. Nämä äärimmäiset paineet nopeuttavat teknologista innovaatioprosessia. Tuotantolaitoksetkin alkavat vaihtaa koneitaan ja laitteitaan kiihtyvässä tahdissa. (Vallitseva ajattelu näkee kehityksen päinvastaisena ja kuvittelee teknologisen innovaation nopeutumisen olevan muusta irrallinen ajan ilmiö.)

Kapitalistinen tuotantojärjestelmä on siis riippuvainen tähtitieteelliset mittasuhteet saaneesta sosiaalisesti hyödyttömästä ja ekologisesti tuhoisasta tuotannosta. Kasvusta on tullut itseisarvo, joka ei piittaa ihmiselle ja luonnolle aiheutuvista vaurioista. Järjestelmän on sijoitettava huimia varoja alati kasvavaan hukkatuotantoon. Puhuttiinpa vapaista markkinavoimista miten paljon hyvänsä, valtiot subventoivat lukemattomin näkyvin ja näkymättömin keinoin suuryritysten toimintamahdollisuuksia.

Näistä varojen vinoutuneista kanavoinneista alkaa hyvinvointivaltion kriisi. Järjestelmä joutuu ”menojen leikkauksiin” ja ”säästöihin” sosiaalisen elämän kaikilla aloilla terveydenhoidosta koululaitokseen, sosiaaliturvajärjestelmän perustarpeista puhumattakaan. Pelkkä kapitalismin ylläpito, ei hyvinvointi, alkaa olla kallista.

Kulutusyhteiskunnan myytit

Tässä ristiriitaisessa ja järjenvastaisessa prosessissa piilee kuitenkin myös työvoiman mahdollisuus vapautua pääoman otteesta. Koska työntekijät ja kuluttajat ovat samoja fyysisiä henkilöitä, heillä on järjestelmässä varsin strateginen asema. Mészáros sanoo, että aikamme taloustiede kuvittelee kapitalistin tuottajaksi ja on keksinyt kuluttajan erilliseksi käsitteeksi:

”Näin 20. vuosisadan porvarillinen poliittinen taloustiede samanaikaisesti heijastaa ja puolustaa tyypilliseen ylösalaiseen tapaansa pääoman epäsosiaalista ja epäinhimillistävää tendenssiä poistaa elävää työvoimaa työprosessista.”

”… kun kasvava osa elävää työvoimaa käy pääoman kannalta tarpeettomaksi työvoimaksi, ’taloustiede’ keksii, että työvoiman poistaminen on rakenteellinen ongelma. Se alkaa puhua 'rakenteellisesta työttömyydestä'. Se 'vain' unohtaa lisätä, että joukkotyöttömyys on rakenteellista vain pääomalle, ei tuotannon edistämiselle sinänsä.”

Radical Philosophy -lehden haastattelussa Mészáros sanoi, että pääomalla ei enää ole varaa luovuttaa huomattavia etuisuuksia työväenluokalle:

”Pääoma ei koskaan antanut periksi missään. Jos etuisuuksien myöntäminen sopi sen omaan sisäiseen laajentumisen logiikkaan (…), siihen voitiin suostua. Itse asiassa niistä tuli tämän itselaajentumisprosessin dynaamisia osia. Näin ei ole enää asianlaita. Siksi olemme tilanteessa, jossa terveydenhoito on kriisissä, koululaitos on kriisissä, koko hyvinvointivaltio on kriisissä. Tämän prosessin historiallinen loppu herättää henkiin kysymyksen: jos työväenluokka ei enää kykene puolustamaan etujaan, minkälaisella strategialla se voi mullistaa yhteiskunnan?”

Mészáros sanoo, että työväenluokan on pakko kehittää ulkoparlamentaarisen toiminnan muotoja, koska pääoman otteella ei ole mitään tekemistä kansanedustuslaitosten kanssa. Samalla vanhat vallankumouksellisen puolueen käsitteet ovat hänen mielestään aikansa eläneitä. Ammattiliitot voisivat olla ulkoparlamentaarisia organisaatioita, mutta ne ovat toistaiseksi samaistuneet reformistisiin puolueisiin. Mészáros kaipaa kapitalismin vastustajilta sellaista henkilökohtaista sitoutumista, jota Jean Paul Sartre edusti. Mészáros ei yhdy Sartren ajatteluun, mutta sanoo ranskalaisen filosofin muistuttaneen sitkeämmin kuin kenties kukaan muu viime vuosisadalla, että kapitalismille on vaihtoehto ja että kapinaan vaihtoehdottomuutta vastaan tarvitaan jokaisen henkilökohtaista panosta.

Nykyään Sartren nimen mainitseminen Ranskassa herättää vain kiusaantumista. Tämä johtuu Mészárosin mielestä siitä, että menneiden vuosien radikalismi on saanut väistyä postmodernististen latteuksien tieltä. Yksityisyyden ja individualismin nimessä on antauduttu täysin repressiivisille voimille ja ajatukselle siitä, että ”mitään vaihtoehtoa ei ole”. Siksi Sartre on hänestä upea muistuttaja.

Mészáros sanoi vuoden 1971 Deutscher-esitelmässään (julkaistu alun perin kirjasena nimellä The Necessity of Social Control, nyt luettavissa Beyond Capital -kirjan liitteenä), että moderneissa olosuhteissa on absurdia ja mahdotonta pitää suurta osaa väestöstä apaattisen tietämättömyyden vallassa, irrallaan ihmisen älyllisestä voimasta. Mutta kapitalismille on tärkeää pitää älymystön ylivoimainen enemmistö pääoman aatteellisessa otteessa. Tätä otetta Mészáros analysoi vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassaan The Power of Ideology. Siinä hän tutki, miten hallitsevalla ideologialla on taipumus luoda käsitteellisiä kehyksiä, jotka kätkevät järjestelmälle luonteenomaiset konfliktit ja luovat mielikuvan siitä, että olemassa olevan sosiaalisen järjestelmän rakenteet ovat ikuisia.

Tuoreimmassa teoksessaan Socialism or Barbarism: From the ”American Century” to the Crossroads Mészáros varoittaa, että meillä ei ole enää paljoa aikaa pelastautua yhä vaarallisemmaksi käyvän kansainvälisen järjestelmän uhkaamilta katastrofeilta. Kapitalismin ristiriitaisuudet ja Yhdysvaltain uskomaton sotakoneisto – joka on lyhytnäköisen valtaeliitin valvonnassa – ovat yhdistelmä, joka kaikessa irrationaalisuudessaan voi lopulta johtaa mielettömään maailmanpaloon.


Vieraile arkistossa: István Mészáros, Yhteiskunnallinen ajattelu

 

[home] [archive] [focus]