1.3.2012 **** Etusivulle

Suomi Yhdysvaltain liittolaisena

Tapani Lausti

Jarno Limnéll, Maailma ja Suomi 9/11 jälkeen. WSOY 2011.

Jarno Limnéllin mielestä Suomessa käydään aivan liian vähän arvokeskustelua: "Turvallisuuspolitiikan moraalisen kunnon on oltava korkea. Eettisen ajattelun merkitys korostuu nyky-yhteiskunnassa." (s. 292) Limnéllin kirjassa on paljon tällaisia korkealentoisia julistuksia turvallisuuspolitiikan olemuksesta. Hän korostaa myös suoraan puhumisen tärkeyttä, kun kyse on vaikeista valinnoista. Limnéll haluaa rehellistä puhetta asioiden oikeilla nimillä. Hän ei kaikessa kuitenkaan seuraa omia neuvojaan.

Limnéll tuntuu ymmärtävän, että aikamme suurimpia moraalisia kysymyksiä on asenne Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan. Hän kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa: "Yhdysvallat näyttäytyy meille suomalaisille kaksijakoisena: toisaalta ärsyttävän vallanhaluisena ja muiden eduista piittaamattomana suurvaltana, toisaalta sellaisena kumppanina, jonka kanssa haluamme olla hyvissä väleissä." (s. 213) Moraalinen kysymyksenasettelu putoaa pian tälle tasolle: ". tuntuu oudolta, että Suomessa halutaan niin voimakkaasti kieltää Yhdysvaltain-suhde perusteluna Afganistanin tärkeydelle." Ja hän menee vielä pitemmälle: "Haluamme osoittaa solidaarisuutta Yhdysvalloille ja ottaa osaa Yhdysvaltain ulkopolitiikan tärkeimpään alueeseen." (ss. 209-210)

Afganistanissa Limnéll kokee Suomen lähteneen mukaan terrorismin vastaiseen taisteluun. Samaan hengenvetoon hän kirjoittaa olevansa vakuuttunut siitä, että Afganistanin ja Irakin sodat ovat lisänneet "terrori-iskujen uhkaa moninkertaisesti Euroopassa." (s. 203) Hän pohtii logiikkaa, jonka mukaan Yhdysvallat näki Afganistaniin hyökkäämisen vähemmän tuhoisana kuin hyökkäämisen välttämisen: "Logiikka on hyvin kiistanalainen, ja tietenkin myös moraalisesti vaikea." (s. 57) Vaikka Limnéllin otsa on näin huolestuneessa rypyssä, hänelle näyttää olevan yhdentekevää, että YK:n peruskirjassa sen enempää kuin kansainvälisessä oikeudessa ei ole mitään, joka oikeuttaisi Yhysvaltain omaksuman "ennalta ehkäisevän itsepuolustuksen". Limnéll kuitenkin perustelee hyökkäystä Afganistaniin Yhdysvaltain "oikeudella itsepuolustukseen"! Toisin sanoen maailman voimakkain sotilasmahti "puolustaa" itseään hyökkäämällä rutiköyhään maahan ja aiheuttamalla kymmenien tuhansien viattomien ihmisten kuoleman.

Amerikkalainen tutkija Phyllis Bennis on analysoinut Washingtonin valheellista tapaa kietoa YK mukaan Yhdysvaltain aggressioon. Bennis kuvaa syyskuun 11. päivän iskujen jälkeisiä tapahtumia näin: "Kyseessä oli läpeensä militarisoitu yksipuolinen politiikka, jolla oikeutettiin ja jopa ylistettiin Yhdysvaltain asevoiman käyttöä kaikkialla maailmassa. Ei tullut kysymykseenkään odottaa muulta maailmalta muuta kuin liittymistä ristiretkeen." (Before & After: US Foreign Policy and the September 11th Crisis, ss. 83-95.)

Limnéll toteaa, että Suomenkin oli valittava puolensa. Maailmanmenoa 2000-luvun alussa ei hänen mielestään voi ymmärtää, ellei tilannetta tarkastele Washngtonin näkökulmasta. 9/11-iskujen jälkeen Yhdysvallat vaati muuta maailmaa tukemaan "terrorismin vastaisia toimia". Näin hän kiteyttää kirjan yleisvireenä olevan ajatuksen, että aiheuttipa Yhdysvallat miten paljon vahinkoa hyvänsä maailmassa, sen politiikan tuomitseminen ei tule kysymykseen. Näin: "Yhdysvaltojen puolella on turvallisempi olla." (s. 70)

Suomalaiset päätöksentekijät pitivät hyökkäystä Afganistaniin "oikeudenmukaisena". He näyttivät olevan täysin tietämättömiä siitä, että maailman kansojen enemmistö vastusti hyökkäystä. Näin virallinen Suomikin astui Lännen leiriin, mistä katsoen tarjolla on vain vääristynyt kuva maailman todellisuudesta. Lännen aggressioiden uhrit katoavat kuvasta. Vaikka heidät huomattaisiinkin, heidän kärsimyksensä eivät paina paljoa kansainvälispoliittisissa laskelmissa.

Limnéll pohtii mahdollisuutta, että Yhdysvaltain "sota terroristeja vastaan" saattoi liittyä maan "valloitushaluun" ja "haluun näyttää voimaansa maailmalle". Hän toteaa tyypilliseen kantaa ottamattomaan tapaansa: "Tämä on kovaa maailmanpolitiikkaa, ja sitä pitää yrittää ymmärtää." (ss. 59-60) Kirjassa on irrallisia viittauksia siviiliuhrien määrään Afganistanissa ja Yhdysvaltain geopoliittisiin intresseihin, mutta nämä havainnot jäävät roikkumaan ilmaan. Mihinkään todellisuuden analyysiin Limnéll ei niitä liitä. Hän ujuttaa tekstiinsä kaikenlaisia epäilyksiä Yhdysvaltojen vaikuttimista, mutta ne lienee tarkoitettu osoitukseksi kirjoittajan "kriittisyydestä". Minkäänlaisia johtopäätöksiä ei lukijalle tarjota.

Limnéll julistautuu heti kirjan alussa "länsimaiseksi ihmiseksi" ja siteeraa professori Geert Hofstedeä, jonka mukaan "kulttuuri asettaa rajat sille, miten on mahdollista ajatella, tuntea ja toimia kaikilla elämänaloilla." (s. 14) Limnéll paljastaa näin avoimesti analyysikykynsä rajoittuneisuuden, mutta kehuu kuitenkin olevansa "kriittinen ajattelija". Limnéll on ilmeisesti sisäistänyt länsimaisen eliittikulttuurin ajattelun siinä määrin, ettei hän kykene kriittisesti tarkastelemaan sen "arvojen" nimissä maailmalla tapahtuvia vääryyksiä. Hän jää tässä jälkeen jopa Nato-kenraalista Wesley Clarkista, joka järkyttyi ymmärrettyään poliittisten esimiestensä puheista, ettei Yhdysvaltain asevoimien tehtävä ollut hillitä konflikteja vaan aloittaa sotia ja vaihtaa valtioiden hallituksia. (Glenn Greenwald: Wes Clark and the neocon dream, Salon, 26.11.2011.)

Limnéll ottaa tosissaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan "moraaliset" aspektit. Hänen tietämättömyytensä (tai välinpitämättömyytensä) mustaan aukkoon katoavat Washingtonin toimet kymmeniä demokraattisesti valittuja hallituksia vastaan toisen maailmansodan jälkeen. (Ks. William Blum: The Anti-Empire Report, ZNet, 1.8.2011) Yhdysvallat tekee kaikkensa demokratian lakkauttamiseksi, jos se sotii supervallan etuja vastaan. Vaikka Limnéll saivartelee sivukaupalla 9/11-iskujen vaikutuksista Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan, historiallinen tausta loistaa poissaolollaan. Hän nielee sellaisenaan propagandistisen version, jonka mukaan Yhdysvallat ja Nato harjoittavat maailmalla "kriisienhallintaa".

Suomalaisen päätöksentekoeliitin naiviutta kuvastaa Limnéllin lainaama hallituksen eduskunnalle antama selonteko: "Afganistanille tarjoutuu ainutkertainen mahdollisuus palata sellaisiin järjestäytyneisiin oloihin, joissa maan kansalaisten hyvinvointi voidaan turvata." (s. 197) Suomalaisille päätöksentekijöille ja analyytikoille on täysin vieras se tosiasia, että juuri ulkomaiden sotilaallinen puuttuminen Afganistanin asioihin pitää yllä rauhattomuutta. Se vähä, mitä tiedetään afganistalaisten omista mielipiteistä, viittaa siihen, että väestön enemmistö haluaa ulkomaalaisten joukkojen poistumista maasta. Vilpittömään ei-sotilaalliseen apuun ja aitoon jälleenrakennustyöhön sen sijaan suhtaudutaan myönteisesti. Monet afgaanit uskovat, että vain ulkomaalaisten sotajoukkojen poistuminen ja niiden läsnäolon lisäämän korruption kitkeminen avaavat tietä aidoille demokraattisille voimille.

 

Vieraile arkistossa: Afganistan ja Pakistan, Yhdysvallat, Kansainvälinen politiikka, Phyllis Bennis, Noam Chomsky, Gabriel Kolko, Robert Fisk, Howard Zinn, John Pilger, Diana Johnstone, Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter