Tämä on luku kirjastani Toisinajattelun tiekartta (Like 2004). Ks. arvioita kirjasta.

20. vuosisadan sotainen luonne

Tapani Lausti

Gabriel Kolko, Century of War: Politics, Conflict, and Society Since 1914. The New Press 1994.

Yhdysvaltain päätöksenteon lyhytnäköisyys ja vaarallisuus näkyi Vietnamin sodassa. Aloittaessani toimittajan uraa sota oli täydessä käynnissä. Sodan taustan ymmärtäminen oli haaste, koska amerikkalainen propaganda onnistui aika hyvin todistelemaan, että kyseessä oli vapauden puolustaminen kommunismin tyranniaa vastaan. Monien oli vaikea nähdä, että toiminnallaan Yhdysvallat esti Geneven sopimuksen edellyttämän maan yhdistymisen, jonka piti tapahtua vuodeksi 1956 sovituilla vaaleilla. Amerikkalaiset alkoivat tukea Etelä-Vietnamissa valtaan saattamaansa turmeltunutta hallitusta, joka terrorisoi alueen asukkaita. Sittemmin amerikkalainen propaganda on pitänyt yllä käsitystä, että vaikka Vietnamissa syyllistyttiin virheisiin, tarkoitusperät olivat moraalisia. Sitkeästi elää ajatus, että Yhdysvallat oli sittenkin puolustamassa vapautta ja demokratiaa taistelussa kommunismia vastaan.

Teoksessaan Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (Pantheon Books 1988) Edward Herman ja Noam Chomsky ovat analysoineet Yhdysvaltain joukkotiedotusvälineiden asennetta Vietnamin sotaan ja verranneet sitä siihen tapaan, jolla Neuvostoliiton väliintuloa Afganistanissa käsiteltiin. Afganistanissa pidettiin oleellisena sodan raportoimista sen uhrien näkökulmasta. Indokiinassa sen sijaan amerikkalaisia maahantunkeutujia pidettiin vietnamilaisten ”aggression” uhreina.

Herman ja Chomsky huomauttavat, että jos Vietnamin sotaa käsiteltäisiin samalla asiallisella tavalla kuin Neuvostoliiton väliintuloa Afganistanissa, johtopäätös olisi selvä: ”Yhdysvallat hyökkäsi Etelä-Vietnamiin luultavasti vuonna 1962 mutta kiistatta vuonna 1965, minkä jälkeen se laajensi hyökkäyksensä kaikkialle Indokiinaan tuhoisin ja pitkäaikaisin seurauksin. Jos näiden tapahtumien seuranta joukkotiedotusvälineissä ja muissa kommenteissa ei ota huomioon näitä olennaisia tosiasioita, kyseessä on alaston terrorismin ja murhaavan aggression puolustelu. Yhdysvallat ’puolusti Etelä-Vietnamia’ samassa mielessä kuin Neuvostoliitto ’puolusti Afganistania’.”

Vietnamin sodan parhaimpia historioitsijoita on amerikkalainen Gabriel Kolko. Kyseisen sodan analysointi antoi Kolkolle virikkeen tutkia kaikkien 1900-luvun sotien yhteiskunnallista vaikutusta. Tuo vuosisadan pisin sota osoitti Kolkon mielestä, että sodista päättävien miesten tietämättömyys ja lyhytnäköisyys ovat säilyneet samanlaisina kautta vuosisadan ja heittävät edelleen pelottavan varjon omankin aikamme ylle. Kolkon mukaan maailman poliittiset ja sotilaalliset johtajat ovat syösseet miljoonia ihmisiä  kauhistuttaviin sotiin lainkaan ymmärtämättä aiheuttamiensa konfliktien luonnetta. Hallitsevat eliitit eivät ole myöskään ennalta ymmärtäneet uuden teknologian vaikutusta sodankäyntiin, joka on kohdistanut hirvittävän tuhovoimansa yhä enemmän siviiliväestöön.

Kun ensimmäinen maailmansota alkoi, kaikki odottivat sen kestävän pari viikkoa. Sodan piti olla jälleen yksi osoitus kansakuntien urheasta valmiudesta puolustaa isänmaata. Sotilaallinen kunnia vahvistaisi kansakunnan sisäistä ryhtiä. Sodan päätyttyä kokoonnuttaisiin seuraamaan mieltä ylentäviä sotilasparaateja, ja vallitseva yhteiskuntajärjestelmä ja perinteiset arvot olisivat jälleen vahvistuneet tulikokeessa.

Todellisuudessa vuonna 1914 puhjennut sota avasi ihmiskunnan historiassa uuden pelottavan vaiheen. Moderni sotakalusto pitkitti sotaa tavalla, jota ei osattu odottaa. Sodan tuhovoima oli ennennäkemätön. Poliittiset seuraukset olivat niin ikään odottamattomia. Työläis- ja talonpoikaisluokista armeijaan tulleiden sotilaiden kärsimykset saivat poliittisesti passiivisetkin ihmiset tarkastelemaan hallitsijoitaan uusin, vihamielisin silmin.

Kolko korostaakin, että ensimmäinen maailmansota muutti Euroopan yhteiskuntia radikaalilla tavalla. Vanhat arvot ja käsitykset menettivät aiemmin niin vahvan otteensa. Sota horjutti kaikkien yhteiskuntaluokkien uskoa vallitsevaan järjestelmään. Sodan myllerryksestä noussut bolshevikkien muotoilema, sittemmin kelvottomaksi osoittautunut vaihtoehto löi leimansa sodan vahvistaman työväenliikkeen ajatteluun, kun taas keskiluokkien syventyneet turvattomuuden tunteet saivat ne vallankumouksen pelossaan lähestymään fasistisia virtauksia.

Natsien aatteelliset mielettömyydet ja Hitlerin laajentumispolitiikka ajoivat sitten maailman toiseen suursotaan. Kolko korostaa, että tämä sota muutti tyystin modernin sodankäynnin luonteen. Sotakoneisto kääntyi yhä enemmän siviiliväestöä vastaan. Strategiset ilmapommitukset kylvivät helvetillistä kärsimystä ja kuolemaa. Sodan traumaattiset kokemukset alkoivatkin jälleen ravistella ihmisten poliittisia käsityksiä. Liittoutuneidenkin yhteiskunnissa mielialat kääntyivät poliittisia eliittejä vastaan, olivathan ne monissa tapauksissa olleet valmiita yhteistyöhön natsien kanssa.

Radikalismin nousu ja tuho

Sodan muuttamassa poliittisessa ilmapiirissä kaikki oli mahdollista. Sodan loppuvaiheissa Euroopassa levinneeseen kapinamielialaan vaikutti uusi ilmiö, jota vallitseva historiankirjoitus ja vasemmistokin ovat vain puutteellisesti ymmärtäneet. Bolševistisesta Venäjästä oli tullut konservatiivinen voima. Euroopan vastarintaliikkeiden radikalismi uhrattiin Kolkon mukaan kommunistien myötävaikutuksella kansainväliselle reaalipolitiikalle, joka toisen maailmansodan ratkaisevissa loppuvaiheissa ja rauhan tultua takasi vanhojen eliittien vallan. Työväenluokkaan ja osaan keskiluokkaa sodan seurauksena levinnyt radikalismi valui siis tyhjiin.

Näin vasemmisto oli sodan jälkeen kykenemätön rakentamaan politiikkaansa kansojen kärsimysten kirvoittamille demokraattisille virtauksille. Tämä johti vasemmiston umpikujaan, joka jatkuu nykyäänkin, Kolko kirjoittaa. Neuvostojärjestelmien romahtaminen oli sittemmin tämän umpikujan dramaattisin ilmentymä, sosiaalidemokraattien neuvottomuus taas on ollut arkisempi seuraus.

Stalinin vaikutusvalta oli heikompi Aasiassa. Siellä japanilaismiehityksen aiheuttamat kärsimykset ja perinteisten talonpoikaisyhteiskuntien elämänmuodon ravistelu loivat otollisen maaperän kansallisille uudistusliikkeille ja kommunisteille. Talonpoikien ja työläisten kärsimysten vahvistama radikalismi johti vallankumouksiin Kiinassa ja Vietnamissa, olkoonkin, että vallankumouksellisuus sai näissä maissa stalinistisen muodon. Bolshevismin pitkä varjo ulottui Aasiaan asti.

Aasiassa kansainvälisten tapahtumien kulkuun vaikutti sittemmin aiemmista sodista tuttu vaarallisten liittoutumien kudos. Sotilaalliselle ajattelulle oli tärkeää viestittää viholliselle etukäteen, että sen uhkaaviksi koettuihin siirtoihin vastataan voimalla, vaikka uhanalainen maa olisi vähäpätöinenkin liittoumaketjun osa. Amerikkalaisten strategien dominoteoria ajoi Yhdysvallat lopulta sotaan, joka ravisteli ennennäkemättömällä tavalla amerikkalaista yhteiskuntaa. Jälleen virhearvio toisensa jälkeen loi odottamattomia tilanteita. Kolko sanoo Vietnamin sodan paljastaneen, miten strategiset virheet, upseereiden opportunismi, naiivi luottamus aseisiin ja teknologiaan sekä kaikki upseerien ja poliitikkojen aiemmissa sodissa paljastuneet kohtalokkaat heikkoudet hallitsivat sodankäyntiä vielä vuosisadan jälkipuoliskollakin. 

Päätöksentekijöiden arviointikykyä on heikentänyt yhteiskuntahierarkia, joka päästää huipulle vain tietynlaisia asenteita omaavia poliitikkoja ja sotilaita. Tämä päätöksenteon sisäänrakennettu heikkous on tehnyt sodista pitkiä ja kauhistuttavan väkivaltaisia. Sodat on aloitettu vääristyneen todellisuudentajun vuoksi ja niiden kulku on aina ollut ennalta arvaamaton.

Yhdysvaltain ulko- ja sotilaspoliittiset päätöksentekijät ovat sittemminkin käyttäneet paljon energiaa uskottavan sotilasdoktriinin hahmottamiseen, mutta todellisuudesta etääntyminen on silti vain jatkunut. Pönkittäessään usein liki sokeasti vaikutusvaltaansa maailmalla Yhdysvallat on ottanut liittolaisikseen maita, joille on ominaista sisäinen epävakaus. Se että kehitysmaita on pakotettu palvelemaan vauraan maailman talouksien etuja niiden oman väestön kustannuksella, on repinyt köyhien maiden yhteiskuntarauhaa ja lisännyt uusien kansainvälisten konfliktien mahdollisuutta. Viime vuosisadan lopulla tämä lyhytnäköisen omanvoitontavoittelun aiheuttama epävakaus levisi myös moniin Euroopan osiin.

Samaan aikaan maailmaa hallitsee edelleen Kolkon kirjassaan niin vaaralliseksi kuvaama sotilaallisen ajattelun lyhytnäköinen kulttuuri. Perinteisessä sotilaallisessa mielessä sodasta on tullut kuitenkin mielettömyys. Teknologian hirvittävän tuhovoiman vuoksi voitto on jo hämärä käsite. Persianlahden sota osoitti, miten kammottavaan teurastukseen ja sekaviin strategisiin tuloksiin valtavan sotakoneiston käyttö johtaa. Sittemmin Afganistanin tapahtumat paljastivat, miten pelottavan hyväksyvästi muu maailma suhtautui amerikkalaisten tapaan osoittaa voimaansa hillittömillä ilmapommituksilla, jotka vaativat tuhansien viattomien afgaanien hengen.

Sotakulttuurin irrationaalisuus

Viime kädessä sotakulttuuria pitää yllä kapitalismin irrationaalinen olemus. Kolko väittää, että valtioiden päätöksenteon sisältää niin paljon totuutta vääristelevää argumentointia, että se heijastuu myös kansainvälisiin suhteisiin. Yhä arvaamattomammaksi käyvä maailma on tulvillaan tuhovoimaltaan hirvittäviä aseita. Kolko pitää aikamme suurimpana kysymyksenä sitä, kykeneekö ihmiskunta katkaisemaan yhä tuhoisempien sotien ketjun. Hän uskoo, että ainoa keino tulevien sotien ehkäisemiseen piilee vielä hahmottumattomassa uudistuspolitiikassa, joka kykenisi kehittämään aikamme yhteiskuntia kohti todellista demokratiaa. Nykyinen kapeita taloudellisia etuja palveleva politiikka on kansalaisten valvonnan ulottumattomissa. Tämä kontrolloimaton vallankäyttö pitää jatkuvasti yllä harkitsemattomien sotilaallisten seikkailujen mahdollisuutta. Kolko toivoo, että ihmisten eloonjäämisvaistot katkaisevat vuonna 1914 alkaneen pelottavan ajelehtimisen kohti yhä tuhoisampaa sotakulttuurin huipennusta.

[home] [archive] [focus]