BBC Finnish Section, 15.5.1996

Rotuteoriat elpyvät                          

Marek Kohn, Race Gallery : The Return of Racial Science. Jonathan Cape 1995.

Juonto: Epävarman aikakautemme yksi ilmiö on vanhojen rotuteorioiden elpyminen. Tieteen varjolla väitetään, että älykkyys on enimmäkseen periytyvää ja että jotkut etniset ryhmät ovat tyhmempiä kuin toiset. Brittiläinen journalisti Marek Kohn tarkastelee kirjassaan näitä uudelleen lämmitettyjä teorioita ja niiden historiaa. Kirjan nimi on The Race Gallery — rotuosasto — ja sitä tarkastelee Tapani Lausti.

Viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana tiede on sanoutunut irti aiemmista rotusyrjintää rohkaisseista teorioista. Marek Kohn pitää mahdollisena, että tämä osoittautuu väliaikaiseksi kaudeksi. Rotu on palannut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja on myös ilmaantunut tieteelliseksi väitettyyn keskusteluun. Siksi Kohn suosittelee kaikkien esitettyjen teorioiden viileän tieteellistä analysoimista, vaikeita kysymyksiä välttelemättä. Hän sanoo, että aihe on tärkeä, koska ihmiset suhtautuvat epävarmasti rotuja koskeviin asenteisiinsa.

Vaikka Kohn suhtautuu kielteisesti rotujen eriarvoisuutta korostaviin teorioihin, hän kirjoittaa, ettei tiedettä voi myöskään irrottaa ihmisten eroavaisuuksia koskevasta keskustelusta. Esimerkiksi hän ottaa lääketieteen havaitsemat geeniperintöön liittyvät sairaudet, jotka ovat yleisiä eräissä etnisissä ryhmissä.

Kohn tekee selväksi oman kielteisen asenteensa rotuvihaan. Hän valittaa, että geeniperinnön määräävyyttä korostava ajattelu on yleistynyt samaan aikaan, kun kansallinen kiihkoilu on jälleen voimistunut. Ideologisten väittelyiden heikennyttyä ihmiset ovat entistä yleisemmin alkaneet tarrautua rotua ja etnistä alkuperää korostaviin ajatusrakennelmiin. Vauras valkoinen väestönosa on monissa maissa alkanut perustella haluttomuuttaan tasa-arvoisempaan varallisuudenjakoon puhumalla mustien ja köyhien valkoisten muka tieteellisesti todistettavasta alemmuudesta. Kohn pelkää, että jos esimerkiksi Yhdysvaltain kaupunkien kriisi syvenee, valkoisen enemmistö keskuuteen leviää käsityksiä mustien synnynnäisestä taipumuksesta rikollisuuteen ja heikosta oppimiskyvystä.

Kohn itse ei pidä rotua biologisesti mielekkäänä käsitteenä. Hän muistuttaa, että luonnontieteilijöiden enemmistö ei löydä juuri käyttöä rodulle tieteellisenä käsitteenä. Eniten rodun käsitettä on viljelty psykologiassa ja eritoten älykkyysosamäärätutkimuksissa. Kohn toteaa, miten yleisesti psykologit yhdistävät älykkyyden ainakin jossain määrin rotujen erilaiseen geneettiseen perintöön. Hän selostaa, miten eräät rotujen eriarvoisuutta korostavat tutkijat ovat saaneet valtavia rahamääriä järjestöiltä, jotka puhuvat Yhdysvaltain kansan laadun parantamisesta, toisin sanoen rodunjalostuksesta.

Rotuajattelu tunkee esiin mitä yllättävimmissä yhteyksissä. Japanin taloudellinen menestys sai eräät tutkijat jo 70-luvulla vakavasti pohtimaan, ovatko talouden kasvuvauhdin erot yhteydessä kansallisiin älykkyyseroihin.

Eniten kohua rotuväittelyssä on herättänyt kahden amerikkalaisen tutkijan Richard Herrnsteinin ja Charles Murrayn kirja The Bell Curve, jossa tekijät todistelevat älykkyyden perinnöllisyyttä. Heidän älykkyyteen liittyvät rotuteoriansa on ajat sitten osoitettu vääriksi, mutta Yhdysvaltain tulehtunut poliittinen ilmapiiri näyttää luoneen vanhojen rotuoppien elvyttämiselle suosiollisen pohjan.

Kohnin kirjan hyödyllisyyttä rajoittaa sen sekavuus. Hän vyöryttää lukijan eteen huiman ryöpyn nimiä ja tutkimuksia. Hän ei keskity olennaisten asioiden kärsivälliseen selvittämiseen. Tärkeät argumentit hukkuvat aineiston loputtomaan läpikäymiseen. Kirjan lopuksi Kohn toteaa, että ainoa varmasti todettava rotu on ihmisrotu, mutta sitten hän pohdiskelee arvoituksellisesti mahdollisuutta tutkia, miten ihmisten biologiset erot kytkeytyvät heidän sosiaalisiin ratkaisuihinsa.

Tutkiessaan ihmisten biologiseen eroavaisuuteen liittyvää loputonta materiaalia ja siihen liittyviä teorioita Kohn ottaa ehkä liian vakavasti aineiston kyvyn selittää yhteiskunnallisia ilmiöitä. Geenien vaikutus ihmisen sosiaaliseen käyttäytymiseen on kaiketi kovin abstrakti ja kaukana arkielämän ratkaisuista. Geenit luovat perustan ihmisen perusolemukselle, mikä on peräti samanlainen kautta ihmisrodun. Ihmisten väliset merkittävät eroavaisuudet ovat riippuvaisia pikemminkin ympäröivästä kulttuurista kuin biologisesta perinnöstä. Synnynnäinen geneettinen rakenne luo perustan ihmisen tavalle varttua älykkääksi olennoksi, prosessi, johon ympäristö tietenkin myös vaikuttaa. Moderni tiede ei kuitenkaan pysty selittämään ainakaan toistaiseksi, miten ihminen käyttää geeniperintönä saamiaan äärimmäisen rikkaita biologisia rakenteita. Ihmisyhteiskuntien tutkiminen biologisten eroavaisuuksien valossa tuntuu perin hedelmättömältä lähtökohdalta.

Paljon mielenkiintoisempaa on asettaa kysymys, voisiko ihmisellä lajina olla biologisesti määräytyviä havainnoimistapoja ja inhimillisiä sosiaalisia tarpeita, jotka edellyttävät tietynlaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Edelleen voisi kysyä, voisivatko nyky-yhteiskunnat historiallisista syistä olla niin pahassa ristiriidassa näiden ominaisuuksien ja tarpeiden kanssa, että ihminen alkaa käyttäytyä yhä tuhoisammalla tavalla.

 

[home] [archive] [focus]