Journalisti, 2000

“Sotakirjeenvaihtajat ovat historiansa kriisivaiheessa”

Phillip Knightley: The First Casualty : The War Correspondent as Hero and Myth-maker from the Crimea to Kosovo, Prion 2000, 574 s.

Philip Hammond & Edward S. Herman (toim.): Degraded Capability : The Media and the Kosovo Crisis, Pluto Press 2000, 222 s.

_____________________________________________________________________

Phillip Knightley osoitti neljännesvuosisata sitten ilmestyneessä klassillisessa tutkimuksessaan, että sotakirjeenvaihtajilla on voimakas taipumus antaa isänmaallisten tunteidensa hukuttaa journalistiset vaistonsa. Toimittajat ymmärrettävästi samaistuvat helposti oman puolen sotilaallisiin tavoitteisiin, mutta kuten Knightley lisää, heillä on myös valitettava taipumus tuntea itsensä osaksi sotakoneistoa.

Kosovon konfliktissa kirjeenvaihtajat – ennen kaikkea amerikkalaiset ja brittiläiset – menivät jos mahdollista vielä pitemmälle: He omaksuivat liki kyselemättä “Naton kielenkäytön, tilanneanalyysit, tosiasioiden valinnan ja historian uudelleenkirjoittamisen”, kuten Philip Hammondin ja Edward Hermanin toimittamassa teoksessa todetaan. Into puolustaa Naton ilmapommituksia oli hätkähdyttävän voimakas.

Knightleyn uraauurtavan teoksen nyt julkaistussa uudessa laitoksessa — mukana ovat myös vuoden 1975 jälkeen käydyt sodat — tekijä otsikoi Kosovoa koskevan luvun “The Military’s Final Victory”. Vietnamin sodan jälkeen sotilaspiireissä alkanut vakava paneutuminen joukkotiedotusvälineiden manipulointiin oli Kosovoon mennessä hiottu taiteeksi. Ja kuten Knightley toteaa, propaganda yleensä tehoaa.

Persianlahden sodassa ja Kosovon konfliktissa kuvaan tuntui liittyvän myös monien toimittajien outo historiantaju. Heillä oli taipumus nähdä kriisit perin apokalyptisessä valossa. Muuan Knightleyn siteeraama tutkija toteaa, että sen jälkeen kun Saddam Husseinia ryhdyttiin rinnastamaan Hitleriin, toimittajien enemmistö halusi sotaa — ja heti.

Balkanilla Slobodan Milosevicin vertaaminen Hitleriin ja jatkuva puhe kansanmurhasta kiihottivat tällaista kieltä käyttävät toimittajat huimiin historiallisiin visioihin. Brittiläisen The Guardianin Ed Vulliamy muisti fascisteja vastaan taistellutta isäänsä ja katsoi olevansa “merkillisellä tavalla etuoikeutettu tavatessaan ihmisiä, jotka taistelevat Kolmannen valtakunnan kalpeata mutta aitoa matkielmaa vastaan”.

Saman lehden toinen kirjeenvaihtaja, Audrey Gillan, suhtautui varovaisesti vahvistamattomiin ja sittemmin liioitelluiksi osoittautuneisiin tietoihin joukkomurhista, joukkoraiskauksista ja raiskausleireistä. Hän ei saanut epäilyjään julkaistua omassa lehdessä. Kulttuurilehti London Review of Books julkaisi jutun. Nyt kun tiedetään, että monet hirmutekoja koskeneet jutut todella olivat liioiteltuja, The Guardian (21.8.2000) julkaisi Gillanin kommentin, jossa tämä kertoo kiusaantuneisuudestaan, kun kotimaan uutisvälineet tuntuivat irtaantuneen konfliktin näyttämön todellisuudesta.

“Eikö tämä kaikki ole opetus siitä, miten propaganda toimii modernissa sodassa?” Gillan kysyi.

Knightleyn teos osoittaa, että ongelma on yhtä vanha kuin lehdistö. Vaikeudet ovat vain lisääntyneet. Persianlahden sodan ja Kosovon konfliktin valossa Knightley sanoo, että sotakirjeenvaihtajat ovat lyhyen historiansa kriisivaiheessa. Myös kotiyleisö elää propagandan pauloissa, Knightley huomauttaa.

“Surullinen totuus on, että uudella vuosituhannella hallitusten propaganda valmistaa kansalaisia sotaan niin taidokkaasti, että kaiken todennäköisyyden mukaan he eivät halua sellaista totuudenmukaista, objektiivista ja tasapuolista raportointia, mihin hyvät sotakirjeenvaihtajat parhaan taitonsa mukaan aikoinaan pyrkivät.”

Kosovon kriisistä jäi vaikutelma, että Nato-maiden toimittajien auliin myötäelämisen ansiosta länsi kykenee vakuuttamaan yleisen mielipiteen toimintansa hyvistä tarkoitusperistä, olivatpa seuraukset kuinka katastrofaalisia hyvänsä.

Hammondin ja Hermanin mielestä Kosovo-raportoinnin vääristymien siemen kylvettiin Bosniassa. Toimittajat kokivat osallistuneensa siellä moraaliseen ristiretkeen. Kosovon kriisin aikana Naton hyökkäys Jugoslaviaa vastaan tuntuikin sitten ‘eettisen’ ulkopolitiikan uudelta aamunkoitolta. Toimittajat hyväksyivät ilolla lännen politrukkien tarjoaman puoluetotuuden, mikä teki mahdolliseksi väkivaltaan turvautumisen.

Hammond ja Herman varoittavat: “Ja jos totuus on aina ensimmäinen uhri Kosovon kaltaisissa tilanteissa, tästä seuraa, että ‘demokraattisen’ lännen joukkotiedotusvälineet eivät onnistu tyydyttämään sellaista tiedon tarvetta, mikä on ominaista todella demokraattiselle järjestelmälle.”

Tapani Lausti

[home] [archive] [focus]