17.1.2007

Ihmiskeskeisyyden uudet profeetat

Tapani Lausti

Kaisa Kautto-Koivula ja Marita Huhtaniemi, Rengistä Isännäksi: Vapaaksi kvartaalitalouden talutusnuorasta. Edita 2006.

Lukemattomat ihmiset ovat väsyneitä työhönsä. Monet kokevat sen turhaksi raatamiseksi. He haaveilevat toisenlaisesta elämästä. Ihmiset pohtivat elämän tarkoitusta. Ennennäkemätön yhteiskunnallinen vauraus ei näytä tekevän ihmisiä kovin onnellisiksi. "Meitä kvartaalitalouden talutusnuorasta tavalla tai toisella irtautuneita ja uudenlaisen elämän alkuun päässeitä näyttää olevan päivä päivältä yhä suurempi joukko", kirjoittavat Kaisa Kautto-Koivula ja Marita Huhtaniemi. Heidän kirjansa haastaa ihmiset miettimään, mihin on tultu ja mihin ollaan menossa.

Yhteiskunnallista keskustelua näivettää käsitys vaihtoehtojen puutteesta. Vasemmistonkin menetettyä uskonsa vaihtoehtoihin keskustelun virittäjät saattavat ilmaantua yllättäviltä tahoilta. Tämän merkittävän kirjan tekijät toimivat yli 15 vuotta Nokian palveluksessa tehtävänään ennakoida tulevaisuutta ja laatia uusia liiketoimintakonsepteja.

Näin yhteiskuntakritiikki tulee huipputeknologian maailmasta, joka edustaa suomalaista "menestystarinaa". Kautto-Koivula ja Huhtaniemi havahtuivat näkemään karun todellisuuden kauniin julkisivun takana. He ymmärsivät yhteiskunnan arvojen nurinkurisuuden. He alkoivat pohtia ihmisten pahoinvoinnin syitä ja asettaa niitä historiallisiin yhteyksiinsä.

Tekijät uskovat, että nopeiden voittojen hillittömässä kierteessä olevat suuryritykset ovat yhä enemmän irrallaan ihmisten ja yhteiskunnan tarpeista. Ne eivät enää kykene edes omien etujensa kannalta rationaaliseen toimintaan vaan tuhoavat omaakin perustaansa. Kilpailukyvyn sumeilematonta lisäämistä tavoitellaan menetelmillä, jotka johtavat päinvastaiseen tulokseen. Pääoman omistajien ahneudella ei ole rajoja. Työntekijöitä hiostetaan vailla minkäänlaista selvää yhteiskunnallista mieltä. Kautto-Koivula ja Huhtaniemi uskovat suomalaisenkin yhteiskunnan olevan suuren murroksen kynnyksellä. Nyt olisi keskusteltava siitä, mitä se merkitsee.

Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen perussanoma on, että "[k]uten historian käännekohdassa aiemminkin, tämän päivän ristiriitaisuudet, kriisit, pahoinvointi, talouden ja yhteiskunnan pysähtyneisyys juontavat osaltaan juurensa aikakausien erilaisten ajan järjen ja hengen valta- ja valintakamppailusta." (s. 338)

He kirjoittavat: "Nykyisin vallalla olevilla, lähinnä teolliseen aikakauteen perustuvilla, uskomus- ja selitysmalleillamme on entistä vaikeampaa tulkita esiin nousseita talouden, yhteiskunnan ja ihmisten arjen jännitteitä ja ristipaineita." (s. 156) Ja edelleen: "Uusi aikakausi tarvitsee uudet talouden ja yhteiskunnan perusoletukset, joiden pohjalta uudet instituutiot, rakenteet, tuotanto- ja johtamisjärjestelmät sekä talouden ja tuottavuuden mallit tulee kehittää. Uuden talouden avainresurssin, aineettoman resurssin, oman pään ominaispiirteistä — luovuudesta, intuitiosta, tietämyksestä, oppimiskyvystä, — löytyvät uudet talouden ja yhteiskunnan organisointi- ja toimintaperiaatteet." (s. 348, tekijöiden kursivointi)

Ehdottaessaan siirtymistä ihmiskeskeiseen järjestelmään tekijät ihmettelevät, missä viipyy poliittinen halu muutokseen. He peräänkuuluttavat "uusia ideologioita ja rakenteita tukemaan aktiivista kansalaisuutta ja uudenlaista demokratiaa". (s. 320) He puhuvat "pitkästä harharetkestä", jonka jälkeen löydetään uudelleen "ihmisen ja luonnon perimmäinen paikka maailmankaikkeudessa". (s. 350)

Harharetki ei ole huono käsite, mutta sitäkin parempi on mielestäni hiljattain edesmenneen, yhdysvaltalaisen toisinajattelijan Murray Bookchinin käyttämä ajatus "yhteiskunnallisesta ja historiallisesta muistinmenetyksestä". Ajatuksia syvemmästä demokratiasta ja ihmisystävällisemmästä elämästä on hiottu vuosisatojen kuluessa. Traditio vain jäi kapitalismin voittokulun jalkoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut väistämätön kehitys. Kapitalismi ei mitenkään vääjäämättömästi asettunut ainoana vaihtoehtona ajan teknologis-taloudelliseen todellisuuteen.

Näistä unohdetuista aatesuunnista voisi nähdäkseni löytyä myös Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen peräänkuuluttamaa "uudenlaista ihmiskäsitystä, uudenlaista arvopohjaa ja yleisinhimillistä etiikkaa". (s. 251) Emme siis tarvitse välttämättä uusia ajatuksia, on vain löydettävä nuo unohdetut ajatukset ja sovellettava niitä uusiin olosuhteisiin. Vaikka Kautto-Koivula ja Huhtaniemi ovat käyneet läpi mielenkiintoista lähdeaineistoa, uskoisin tämän vanhan perinteen tarjoavan vähintään yhtä innostavia ajatuksia. Heidän kirjansa sivuilla on paljon aineistoa, jota olisi hyödyllistä tarkastella vapaudenhenkisen vasemmiston unohdetun historian valossa.

Esitän pari esimerkkiä ajatuksista, jotka sopivat erinomaisesti Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen kirjan henkeen. Vuonna 1837 kuollut, vähälle huomiolle jäänyt saksalainen kielitieteilijä ja yhteiskunnallinen ajattelija Wilhelm von Humboldt katsoi, että kaikki moraalinen kulttuuri kumpuaa yksinomaan ihmisen sisäisestä olemuksesta. Sitä ei voi stimuloida ulkoapäin keinotekoisella pakottamisella: ”Mikä ei kumpua ihmisen vapaasta valinnasta tai on vain ohjeiden ja opastuksen tulosta, ei tunkeudu hänen sisimpäänsä vaan jää vieraaksi hänen todelliselle luonteelleen; hän ei suorita sitä aidolla ihmisenergialla vaan vain mekaanisella täsmällisyydellä.” (”Language and Freedom”, The Chomsky Reader, Edited by James Peck. Pantheon Books 1987, s.150.)

Hypätään sitten hieman ajassa eteenpäin. 1800-luvun lopulla vaikuttanut englantilainen taitelija/kirjailija/ajattelija/aktivisti William Morris näki modernin, rahan valtaan perustuvan yhteiskunnan ajelehtivan suuntaa vailla. Hän pelkäsi ihmisten menettävän kosketuksen luoviin vaistoihinsa, arvostelukykyynsä, sosiaalisiin velvoitteisiinsa, oman historian tajuunsa. Morrisin usko ihmiseen perustui hyvin käytännönläheiseen kykyyn ymmärtää ihmisen luovan työn tarvetta. Ihmisellä on synnynnäinen taito yhdistää arkielämä ja taide, hän osaa löytää kauneutta yksinkertaisissa asioissa ja kokemuksissa. Ihmisenergian nautintoa tuottava käyttö on kaiken taiteen ja onnellisuuden lähde; tässä piili Morrisin mielestä elämän tavoite. (Stephen Coleman & Paddy O'Sullivan, ed.: William Morris & News from Nowhere: A Vision for Our Time. Green Books 1990; Fiona MacCarthy, William Morris: A Life for Our Time. Faber and Faber 1994.)

Mitä Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen ajatuksiin uudenlaisesta ihmiskäsityksestä tulee, kannattaa kiinnittää huomiota modernin kielitieteen panokseen tässä asiassa. Yhdysvaltalainen kielitieteilijä ja yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky totesi kerran Hannu Reimen haastattelussa: "Uskon, että ihmisen kognitiivisten rakenteiden tutkiminen paljastaa pitkälle kehittyneen, geneettisesti määräytyvän synnynnäisen rakenteen, joka on ihmisen älyllisten saavutusten luovan aspektin taustalla. Tämä on helposti havaittavissa normaalin älyllisen kehityksen kaikissa aspekteissa, mutta selvimmin ja helpoimmin kielen järjestelmän oppimisessa ja vapaassa käyttämisessä, mikä tekee mahdolliseksi rajattoman vapaan ilmaisun ja ajattelun."

Chomsky jatkoi: "Samalla tavalla uskon — ja tässä voimme vain spekuloida, koska tiedämme niin vähän — että samantapaisia ihmisluonteen aspekteja piilee ihmisen jatkuvassa pyrkimyksessä vapaaksi autoritaarisesta hallinnosta, ulkopuolisesta pakosta, sortavista rakenteista. Tätä voisi kutsua vapauden vaistoksi." (Radical Priorities. Edited with an introduction by Carlos P. Otero. Black Rose Books 1981, s. 47.)

Eräässä toistaiseksi julkaisemattomassa haastattelussa Chomsky totesi, että poliittista muutosta koskeva pessimismi perustuu olettamukselle, että nykyiset yhteiskunnallis-poliittiset järjestelyt vastaavat niin tarkoin ihmisen synnynnäisiä taipumuksia, ettei niitä voi muuttaa. Hän jatkoi: ”Jos teemme toisenlaisia olettamuksia ihmisen synnynnäisestä luonteesta tai yksinkertaisesti myönnämme, että ymmärrämme asiaa niin vähän, ettemme voi tehdä varmoja johtopäätöksiä, niin jää runsaasti tilaa poliittista muutosta koskevalle optimismille.” (Belgialaisen fyysikon Jean Bricmontin tekemä haastattelu.)

Voimme siis lähteä ajatuksesta, että minkä ihminen on luonut, hän voi myös muuttaa. Kautto-Koivula ja Huhtaniemi käyvät kirjassaan läpi monenlaisia ajatuksia muutoksen mahdollisuudesta. Paine radikaaliin muutoksen on heidän mielestään voimakas. Tekijät panevat paljon painoa teollisen aikakauden ajattelun aikansaeläneisyydelle. Itse painottaisin enemmän koko kapitalistisen järjestelmän irrationaalisuutta. On totta, että kvartaalitalous on tuonut järjestelmään uutta järjettömyyttä. Sosialistit ovat kuitenkin aina painottaneet kapitalismin kykenemättämyyttä käyttää resursseja järkevällä tavalla. Hollantilainen tähtitieteilijä ja yhteiskunta-ajattelija Anton Pannekoek kirjoitti 1940-luvulla, ettei kapitalismi kykene hallitsemaan ihmiskunnan valtavia teknisiä ja tuotannollisia resursseja ja suuntaamaan niitä alkuperäistä tavoitetta kohti, yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen. Voitontavoittelussaan se joutuu kuitenkin laajentumaan kaikkialla maapallolla hankkiakseen yhä uusia rikkauksia, avatakseen yhä uusia markkinoita ja alistaakseen yhä uusia kansoja hallintaansa. (Workers' Councils, AK Press 2003.)

Kautto-Koivula ja Huhtaniemi kirjoittavat: "Ihmisen alisteinen rooli järjestelmissä on ollut toimiva tapa organisoida taloutta ja yhteiskuntaa teollisella aikakaudella." (s. 123) Ei väite perätön ole, mutta se miten järjestelmä vakiintui, on sekin osa unohdettua historiaa. Nykyiset yhteiskuntajärjestelmät vakiintuivat vasta hallitsevien luokkien kyettyä murskaamaan työväenluokan vastarinnan. Chomsky on lainannut sekä vanhempaa (Norman Ware) että uudempaa (David Montgomery) historiankirjoitusta, joka osoittaa, miten amerikkalainen yhteiskuntajärjestelmä kehkeytyi maan omien työläisten vastarinnasta huolimatta. Vastarinta oli varsin rajua. Sitä jatkui työväenliikkeessä ja yhdyskuntakirjoittelussa 1800-luvun alkupuolelta aina 1930-luvulle asti. Silloin yksityiset vallan keskukset onnistuivat viimein kukistamaan tämän vastarinnan. (Chomsky on Democracy & Education. Edited by C.P. Otero. RoutledgeFarmer 2003.)

Omistavat luokat eivät sittemminkään ole luopuneet luokkataistelusta. Uusliberalismi on palkansaajiin kohdistettua hyökkäystä, jossa työväenliikkeen ja muiden uudistusmielisten tahojen painostuksesta syntyneitä hyvinvointiyhteiskuntia yritetään purkaa. Saavutettuja etuja tuhotaan aatteellisella kiihkolla. Kuten Kautto-Koivula ja Huhtaniemi kirjoittavat: "Viime aikoina tämä kehityskulku on näkynyt kvartaalitalouden pelisääntöjen siirtymisenä myös koulutukseen, terveydenhuoltoon ja muihin julkisiin palveluihin." (s. 141)

Mistä vastarinta tätä kehitystä vastaan voisi alkaa? Kautto-Koivula ja Huhtaniemi panevat paljon painoa uuden "tietämisyhteiskunnan" osaaville ihmisille: "Etenkin työelämässä valta- ja voimasuhteet menevät uusiksi: kvartaalitalouden talutusnuorassa rimpuilevista rengeistä tulee uuden tärkeimmän pääoman, osaamisen ja luovuuden kautta uuden talouden isäntä." (s. 255) Myöhemmin he heittävät ilmaan jopa ajatuksen, että ajattelu- ja tietotyöntekijät saattaisivat olla aikakauden uusi johtava "yhteiskuntaluokka" (s. 353).

Mutta miksi rakentaa uusia hierarkioita? Nähdäkseni uuden ajan henkeen sopisi paremminkin yhteiskunnan ja työelämän hierarkioiden vähittäinen purkaminen. Pannekoek asetti tavoitteeksi sen, mitä ennen modernin kapitalismin vakiintumista pidettiin liki kaikkialla itsestäänselvänä: Niiden jotka työskentelevät tehtaissa ja muilla työpaikoilla, tulee myös saada päättää työn sisällöstä ja työtavoista. Näin voidaan yhdessä arvioida tarpeita ja päättää niiden tyydyttämisestä.

Pannekoek kirjoitti, että tulevaisuuden yhteiskunta perustuisi sosiaalisille suhteille, joille ovat ominaisia yhteisöllisyys ja keskinäinen solidaarisuus, epäitsekkyys ja innostus. Ihmiset saisivat henkistä voimaa kunnollisesta koulutuksen tasosta ja organisaatiosta, joka ilmentää näitä kaikkia inhimillisiä hyveitä. He kehittävät organisaatiota, joka yhdistää heidät vapaiksi tuottajiksi. He saavat tyydytystä tasa-arvoisesta osallistumisesta yhteiseen toimintaan.

Pannekoek arveli, että työyhteisöt värväisivät korkeasti koulutettuja asiantuntijoita ja teknikoita teknisiksi johtajiksi. Heille ei kuitenkaan anneta sosiaalisesti johtavaa asemaa eikä etuoikeuksia lukuunottamatta sitä arvostusta, jota he nauttivat kollegojensa keskuudessa, tai sitä moraalista auktoriteettia, joka liitetään kykyyn ja tiedon tasoon.

Oman aikamme ajattelijoista yhdysvaltalainen Michael Albert on kehitellyt tätä tulevaisuuden kuvaa vielä pitemmälle. Työpaikkojen ja muun julkisen elämän päätöksentekomenettelyt olisivat sellaisia, joissa ihmisillä on äänivaltaa suhteessa siihen, miten suuressa määrin päätökset vaikuttavat heidän työhönsä. Toimenkuvat työelämässä olisivat sellaisia, että ne sallisivat mahdollisuuksien mukaan mielenkiintoisten ja tylsien tehtävien kierrättämisen. Hierarkiaa minimoitaisiin. Päätösvaltaa ja alistussuhteita jaettaisiin tasaisesti. Palkkajärjestelmää kehitettäisiin niin, että se palkitsisi ponnistelua ja uhrauksia tavalla, joka on sopusoinnussa työmotivoinnin ja tehokkuuden vaatimusten kanssa. Tuotannon suunnittelu olisi luonteeltaan osallistuvaa ja se olisi sopusoinnussa sellaisen talouden kanssa, joka palvelee ihmisten hyvinvointia ja kehitystä. (Realizing Hope: Life Beyond Capitalism. Zed Books/Fernwood Publishing 2006, s. 64)

Albert varoittaa avaamasta tietä uudelle hallitsevalle luokalle. Jo nykyisissä yhteiskunnissa vaikutusvaltaa on kertynyt kerrokselle, jota Albert nimittää "koordinaattoriluokaksi". Tämä luokka saa statuksensa, valtansa, tulonsa ja identiteettinsä taidoista ja tiedosta, jotka vahvistavat sen otetta taloudellisen kontrollin ja vaikutusvallan jokapäiväisistä vipusimista (mt. s. 152). Tällaista luokkavaltaa on vastustettava kehittämällä arkipäivän demokraattisia käytäntöjä.

Kautto-Koivula ja Huhtaniemi kirjoittavat: "Meneillään oleva murros on luonteeltaan niin mittava, että se horjuttaa talouden ja yhteiskunnan uskomusjärjestelmien peruspilareita." (s. 193) Jos olemme näin suuren murroksen edessä, miksemme asettaisi tavoitteeksi yksityiseen voitontavoitteluun perustuvan yhteiskunnan vähittäisen purkamisen? Se saattaisi olla ainoa tie ulos nykyisestä tuhoisasta kansainvälisestä järjestelmästä. Uuden yhteiskunnan yksityiskohtaisempi hahmottaminen olisi tietysti monenlaisten kokeilujen ja kiistojenkin tulosta.

Vaikka kirjassa on paljon vapaudenhenkisyyttä ja tekijät haluavat ihmiskeskeisiä visioita, heidän asenteensa kansainvälisen talouden "realiteetteihin" vaikuttaa ristiriitaiselta. He suhtautuvat kriittisesti holtittoman talouskasvun tavoittelemiseen, mutta haluavat tehostamisstrategiaa, joka "tarkoittaa teolliseen yhteiskuntaan pohjautuvien toimintamallien uudistamista (ja osittain alasajoa) vastaamaan tämän päivän globaalin talouden vaatimuksia". (s. 319) Globaalin talouden talutusnuora muistuttaa kuitenkin epäilyttävästi kvartaalitalouden talutusnuoraa.

Nykyisenlainen globaalisaatio on lisännyt köyhyyttä ja epätasa-arvoa ja tuhonnut lukemattomien köyhien ihmisten mahdollisuuden elää siedettävää elämää. Filippiiniläinen sosiologian professori Waldon Bello uskoo globalisaation mahdottomuuksien ajaneen maailman taloudellisiin ja poliittisiin konflikteihin, jotka muistuttavat ensimmäisen globalisaatiokauden jälkeistä aikaa. Aikakausi alkoi vuonna 1815 ja päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Bello varoittaa, että samanlainen kaaos ja hallitsemattomien konfliktien kierre uhkaa maailmaa, ellei tällaisesta globalisaatiosta kyetä perääntymään jotenkin hallitulla tavalla. (Globalization in Retreat? CounterPunch, 6/7.1.2007)

Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen Suomelle globalisaatiossa asettama rooli tuntuu tässä valossa epärealistiselta. Tekijät haluavat Suomen taloudelle "kilpailuetua ja etumatkaa" (s. 263). He arvelevat Suomen kykenevän myös näyttämään esimerkkiä muulle maailmalle uudenlaisen ihmiskeskeisen talouden rakentamisessa.

En jaksa oikein uskoa, että Suomesta olisi jonkinlaiseksi tiennäyttäjäksi matkalla uuteen yhteiskuntaan. Tällä hetkellä näyttää siltä, että uudet tuulet puhaltavat ainakin jossain määrin Latinalaisesta Amerikasta, missä uusliberalististen talousoppien uskottavuus on romahtanut. Monet vapaudenhenkiset ajattelijat ovat korostaneet, että uuden yhteiskunnan kollektiivinen hahmottaminen alkaa, kun olemassaoleva järjestelmä menettää uskottavuutensa. Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen teos osoittaa omalla tavallaan, että saatamme olla lähestymässä tällaista uskottavuuskriisiä.

On siis ennen kaikkea toivottava kansainvälisen mielipideilmaston enemmän tai vähemmän radikaalia muutosta. Tässä jokaisen muutosta haluavan kansalaisen on mietittävä omaa panostaan. Kuten Kautto-Koivula ja Huhtaniemi toteavat: "Kaikilla arkielämän alueilla, kaikilla tasoilla voi vaikuttaa." (s. 390)


Ks. myös:

Vieraile arkistossa: Yhteiskunta ja yhteiskunnallinen ajattelu, Michael Albert, Noam Chomsky, Gabriel Kolko, István Mészáros, Hannu Reime, Jeremy Seabrook

A review of Kautto-Koivula and Huhtaniemi's book in English

 

[home] [archive] [focus]