15.1.2011 **** Etusivulle

Arjen iloja ja pettymyksiä

Tapani Lausti

Antti Karisto, Yksi piano vai kymmenen lehmää: Kirjoituksia arjen ilmiöistä. Gaudeamus 2010.

Onko arki enimmäkseen tylsää? Sosiaaligerontologian professori Antti Karisto kirjoittaa arjen valjuudesta todellisena ongelmana. Ongelma on ”kuitenkin sillä tavoin näkymätön, että se ei tuota avointa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä vaan pikemminkin tyytyväisyyden puutetta. Sille ei ole selviä syitä, sillä kyse ei ole siitä, että tarpeet eivät tyydyttyisi. Hyvinvointiyhteiskunnan ihmiset saavat suurin piirtein sen, mitä haluavat, mutta se ei sittenkään riitä. Vaikka asiat ovat aika hyvin, oikea elämä tuntuu kulkevan jossakin toisaalla. Joutuu kysymään itseltään, että tätäkö tämä vain on, eikö mitään muuta.” (s. 244)

Karisto lainaa tutkijoita, jotka arvostelevat arkeamme liian kiivastahtiseksi. Näin Karisto: ”'Arkihalvauksen' uhka on tiedostettu, mutta sen ehkäisemiseksi meille tuputetaan aina vain uusia työajan hallinta-, kohdentamis- ja seurantajärjestelmiä, jotka muka auttavat hallitsemaan aikaa. Tosiasiasssa ne hallitsevat meitä, vievät kohtuuttoman osan ajastamme ja toimivat vastoin tavoitteita."

Tämä Kariston "lumeohjaukseksi" luonnehtima ilmiö on tullut yilopistollekin: "Minunkin pitäisi merkitä, montako tuntia päivässä teen tavallisia professorin töitä ja uhraanko kenties minuutteja joillekin muille kohteille - sen 7 tunnin 15 minuutin puitteissa, joka työaikani mukamas on."

En itse osaa kuvitella tällaisiin mielettömyyksiin työelämää johdattaneiden ihmisten mielenlaatua. Keitä he ovat? Missä he piileskelevät? Onko heidät mahdollisesti lähetetty joltakin toiselta planeetalta? Karisto on ryhtynyt hiljaiseen kapinaan: "... osaan taktikoida ja tehdä symbolista vastarintaa. En käytä kelloa, en säntillisiä virkamieskalentereita enkä aja mielelläni taksilla, sillä peli on menetetty ellei muuten ehdi." (s. 114)

Tällaisessa kulttuurissa tuntuu myös kapinalliselta korostaa joutenolon merkitystä. Karisto kirjoittaa flaneerauksesta: "Käyskennellä joutilaana, istahtaa alas ja katsoa ihmisvilinää — siinä urbaani perushuvitus, josta turisteina nautiskelemme. Toivottavasti alamme pikku hiljaa ymmärtää sen arvon kotikaupungeissakin." (s. 113)

Helsingin keskustan kasvattina minulla on läheinen suhde kaupunkilaisuuden tunnelmiin. Karisto toteaa, että Helsinki esittäytyy mielellään ”taskukokoisena metropolina” — ”kaupunkina, jossa on suuren kaupungin edut mutta ei vielä niiden haittavaikutuksia.” (s. 109) Nykyinen kotikaupunkimme, Malaga, kuuluu samaan kategoriaan. Historiallisessa keskustassa sijaitsevasta asunnostamme ja sen lähiympäristöstä syntyy miellyttävä kokonaisuus. Vuokra-asunnossamme meitä ennen asunut saksalais-sveitsiläinen pariskunta vierailee vieläkin säännöllisesti korttelikapakassamme, vaikka he asuvat nykyään kilometrin päässä.

Sosiaaligerontologian professorina Karisto pohtii paljon vanhenemista ja Andalusian suomalaiseläkeläisten tarkkailijanakin hän lähestyy omaa maailmaani. Malagassa kulkiessani ilmennän Kariston väitettä, ”että kiireetön käyskentely nousee arvoonsa myös vanhojen ihmisten ansiosta, väestön vanhenemisen vuoksi.” (s. 113) Kirjassaan Aurinkorannikon suomalaisista talviasukkaista Karisto toteaa, että espanjalaisen elämäntavan meluisuus ja mañana-mentaalitetti ärsyttävät suomalaisia aluksi, mutta pikkuhiljaa aletaan arvostaa "hitaan tapahtumisen hienoutta". Arjen pienet ilot yhdistyvät vieraan kulttuurin tarkkailuun.

Karisto kirjoittaa mielenkiintoisesti kulttuurieroista, kun kyse on siitä, miten paljon puututaan vieraiden mutta lähelle osuneiden ihmisten asioihin. Helsingissä ei juuri puututa toisten asioihin, kun taas Jyväskylässä voi saada vierailta ihmisiltä neuvoja pukeutumisesta kylmällä säällä. Helsingissä kävellään päin punaisia liikennevaloja kun taas Lahdessa saatetaan tuhahtaa, että ”sakot saisi antaa!”

Olen itse käynyt vain kerran Lahdessa, joskus 1970-luvulla. Palatessani rautatieasemalle vähän ennen puolta yötä kävelin aseman ulkopuolella punaista vasten. Tienoo oli täysin autio, lukuunottamatta yhtä miestä, joka odotti valojen vaihtumista. Hän haukkui minut.

Mutta palataan Andalusiaan. Täkäläiseen elämänmenoon kuuluu yleensä miellyttävä suhtautuminen lähelle osuviin ihmisiin. Kävellessäsi sisään ravintolaan siellä jo istuvat ihmiset saattavat tervehtiä tulijaa. Hiljattain olimme juuri saaneet ateriamme eteemme, kun viereiseen pöytään saapunut seurue toivotti meille hyvää ruokahalua. Nämä pienet asiat lisäävät viihtymistämme andalusialaisessa kulttuurissa. Jo vuosia sitten, käydessämme täällä lomilla, englantilais-irlantilainen avovaimoni ihmetteli ihmisten ystävällisyyyttä. Hänen mielestään englantilaisten kuuluisa ystävällisyys on itse asiassa liian usein teeskenneltyä. Englantilainen arkikulttuuri vaatii jatkuvaa anteeksipyytelyä, ”ystävällisyyttä”, huomaavaisuutta ja paljon naurua: ”We had a good laugh!”

Nyt kun olemme taas asettuneet asumaan Malagaan, Torroxin kylässä oleva pieni talomme on muuttunut ”kesämökiksemme”. Karisto laskee leikkiä kesämökkikulttuurista: ”Kesämökkielämä on vastapainoa kaupunkielämälle ja nykyajalle. Mökeillä tavoitellaan autenttisuutta ja etsitään kadonnutta aikaa. Ollaan suorassa kosketuksessa alkuperäisten asioiden — tulen, veden, maan ja ilman — kanssa. Vaikka mökin mies grillaisi brasilialaista naudanfilettä, jossakin sielunsa sopukassa hän kuvittelee elävänsä luontoistaloudessa ja johtavansa perheensä eloonjäämiskamppailua.” (s. 171)

Torroxissa todella aistii mennyttä aikaa. Meillä on talossamme laajakaistayhteys, mutta naapurissa asuvat leskirouvat eivät osaa lukea tai kirjoittaa. Aamulla he istuutuvat talomme seinustalla olevalle penkille ja aloittavat loputtoman, tauottoman keskustelun. Heillä riittää sanomista, vaikka heidän elämässään ei tapahdu juuri mitään. Tämä puheliaisuus ilmentää kenties mennyttä maailmaa, jolloin televisio ja radio eivät imeneet yhteisöllisestä elämästä sen kommunikatiivista voimaa. Puhuminen on ihmiselle yhtä luontaista kuin hämähäkeille seittien kutominen.

En tiedä, tuntuuko arki näistä andalusialaisvanhuksista tylsältä vai ei. Ehkä he eivät ymmärtäisi kysymystä. He eivät näytä kärsivän modernin yhteiskunnan vieraantumisilmiöistä. On kuitenkin hyvä muistaa, että vain muutama vuosikymmen sitten näilläkin tienoilla puhjennut sosiaalinen vallankumous etsi radikaalilla tavalla vastausta yhteiskunnan organisoimisen ja ihmisen onnellisuuden yhteyteen. Vilahdus toisenlaisesta tulevaisuudesta oli monin paikoin niin lupaavan vapaudenhenkinen, että sitä pelästyivät niin oikeistolaiset kuin kommunistit. Vaihtoehtoinen tulevaisuus hukutettiin vereen. Se katosi myös paljolti historiankirjoituksesta ja yhteiskuntatieteistä. William Morrisin utopia-kirjan uuden suomennoksen ilmestyminen, minkä Karisto kirjassaan mainitsee, lupaa kenties unohdettujen ajatusten elpymistä.

 

Lue myös:

Vieraile arkistossa: Yhteiskunnallinen ajattelu, Espanja, Jeremy Seabrook

 

 

[home] [archive] [focus]