29.4.2016 **** Etusivulle

Hillary Clinton: Kaaoksen kuningatar

Tapani Lausti

Diana Johnstone, Queen of Chaos: The Misadventures of Hillary Clinton. CounterPunch Books 2016.

Suomeen on levinnyt outo ilmapiiri Venäjästä ja Ukrainasta keskusteltaessa. Ukrainasta puhuttaessa pidetään usein ongelmattomana tosiasiana väitettä, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ukrainan kriisiin nähdään siten vain yksi syyllinen: Moskova. Yhdysvaltain roolista ei puhuta paljoakaan. Myös Washingtonin tavasta ajaa maailmanpolitiikka kaaokseen — ennen kaikkea Lähi-idässä — enimmäkseen vaietaan. Monet syyttävät vain Venäjää kansainvälisten sääntöjen rikkomisesta. Tämä on usein kaikua amerikkalaisesta propagandasta, jossa Yhdysvallat esitetään poikkeuksellisena ja esikuvaksi kelpaavana maailmanmahtina. Samalla luodaan usein mielikuvaa, että vain Venäjä syyllistyy totuutta vääristelevään propagandaan.

Ranskassa vuosia asunut amerikkalainen journalisti Diana Johnstone tarkastelee tässä kirjassa Hillary Clintonin ja muiden amerikkalaisten poliitikkojen tapaa komennella muuta maailmaa. Clinton teeskentelee olevansa hyvin perehtynyt maailmanpolitiikan yksityiskohtiin. Todellisuudessa hän painostaa Washingtonin haluamalle tielle maita, joita hän ei juuri tunne eikä ymmärrä. Venäjä on tärkeä esimerkki.

Johnstone kirjoittaa: “Kun tarkastelee amerikkalais-venäläisiä suhteita viimeksi kuluneiden kahden ja puolen vuosikymmenen aikana, on selvää, että Washingtonin ulkopoliittisen eliitin mielestä sellaisia pikkuasioita kuten venäläisiä arvoja ja intressejä ei tarvitse lainkaan kunnioittaa, pohtia tai ymmärtää.”

Suomalaisessa Ukrainaa koskevassa väittelyssä Yhdysvaltojen roolia ei usein mainita lainkaan tai sitä vähätellään. Kuitenkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Washington on käyttänyt viisi miljardia dollaria auttaakseeen Ukrainaa “sellaiseen tulevaisuuteen, jonka se ansaitsee”, kuten amerikkalainn propaganda asian ilmaisee.

Johnstone selostaa Krimillä vuoden 2013 syyskuussa pidettyä konferenssia. Siihen osallistui venäläisiäkin viranomaisia, mutta läntiset korkea-arvoiset vieraat suhtautuivat Venäjän intresseihin vihamielisesti. Hillary Clinton oli heidän joukossaan. Johnstone kirjoittaa: “Ajatus Ukrainan ja Venäjän välisten siteiden katkaisemisesta Lännen etujen mukaisesti herätti valtavaa innostusta.” Johnstone lisää: “Amerikkalaiset interventionistit tiesivät varsin hyvin, että heidän suunnitelmansa liittää Ukraina Länteen aiheuttaisi vaikeuksia, mutta vaikeuksia he nimenomaan halusivat – vaikeuksia Vladimir Putinille.”

Johnstone muistuttaa, että Venäjän vaikutusvallan eliminoiminen Ukrainassa on ollut Washingtonin pitkäaikainen tavoite. Ukraina voitaisiin sitten ennen pitkää liittää Natoon. Näin Venäjän Mustan meren laivastotukikohta Krimin Sevastopolissa olisi tullut Lännen valvontaan. Kun tällaiseen mahdollisuuteen liittää sen tosiasian, että Venäjä on ollut modernilla ajalla kahden valtavan invaasion kohteena, ei pitäisi olla vaikeata ymmärtää Moskovan hermostumista, kun Yhdysvallat ja Nato pitävät sotaharjoituksiaan Venäjän rajojen tuntumassa.

Johnstone kirjoittaa: “Kun Venäjä sitten ennen pitkää reagoi näihin alinomaisiin uhkiin, valtamedia leimaa tämän reaktion provosoimattomaksi vainoharhaiseksi vihamielisyydeksi..” Johnstone pohtii Wshingtonin tarkoitusperiä: “Lopullinen tavoite, jos sellaista on, saattaa olla konfliktin käyttäminen horjuttamaan oloja Venäjän reuna-alueilla, ei valtaamaan alueita, toisin sanoen luomaan kaaosta, joka johtaa hajoamiseen, aivan kuten muissa Yhdysvaltain aggressioiden kohdemaissa.”

Ukraina ei ollut kuitenkaan Johnstonelle suurin virike kirjan kirjoittamiseen. Hiljattaisessa haastattelussa tekijä sanoo, että Libyan katastrofi sai hänet kirjoittamaan tämän kirjan. Haastattelussa Johnstone sanoi: “Sota luo kaaosta ja Hillary Clinton on ollut jokaisen Yhdysvaltain hyökkäyssodan innokas kannattaja viimeisen neljännesvuosisadan aikana Nämä sodat ovat tuhonneet kokonaisia maita ja aiheuttaneet hallitsemattomia pakolaiskriisejä. Hillary on rehennellyt ‘ulkopoliittisella kokemuksellaan’, mutta tuloksena on ollut vain kaaosta.”

Näistä kaikista tuhoisista sodista hyökkäys Libyaan oli Johnstonen sanoin “Hillaryn aivan oma sota”. Clinton oli erittäin ylpeä ratkaisevasta roolistaan Libyan verilöylyn aikaansaamisessa. Johnstone kirjoittaa: “… Obaman hallituksen rivit olivat hajallaan, mutta Clinton halusi innokkaasti Gaddafin kukistamista, samoin kuin Susan Rice ja Samantha Power, jotka kaikki puhuivat tarpeesta ‘estää’ kuviteltu ‘kansanmurha’.”

Clinton ylpeili myöhemmin sillä, miten hän oli saanut koottua hallituksia Libyan johtajaa vastaan. Hänen aikaansaamaansa koalitioon kuului kuitenkin arabijohtajia, jotka samaan aikaan surmasivat Bahrainissa demokratiaa vaatineita mielenosoittajia. Tämä ei Clintonia häirinnyt. Tyypilliseen opportunistiseen tyyliinsä hän kehui, miten Yhdysvallat piti kiinni “arvoistaan” ja “uskottavuudestaan” Hän esti kaikki rauhantunnustelut, vaikka Gaddafi oli valmis kompromissiin jo ennen kuin Naton hyökkäys alkoi. Kun kaikki oli ohi, voittaja oli kaaos.

Myöhemmin Clinton kirjoitti: “Kun Amerikka ei ole läsnä, ääriainekset alkavat juurtua, omat etumme kärsivät, ja turvallisuutemme kotimaassamme on uhanalainen.” Johnstone antaa asiasta todellisemman kuvan: “Ääriainekset ovat juurtuneet Lähi-itään yksinomaan sen vuoksi, että Amerikka on ollut liikaakin läsnä, apunaan kolmella-miljardilla-dollarilla-vuodessa hemmoteltu nulikka, Israel.”

Tuoreessa haastattelussa Johnstone toivoo, että Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassa Hillary Clintonin valheet paljastettaisiin. Johnstone toivoo niinikään, että amerikkalaiset viimein vapautuisivat seitsemän vuosikymmentä jatkuneesta sotateollisuuden ja sen etuja ajavien intellektuellien yliotteesta. Viimeksi mainitut ovat alinomaa keksimässä “uhkia” ja “vihollisia” pitääkseen sotatalouden pyörät pyörimässä. Johnstone toteaa: “Tämä koko politiikka on paljastettava, tuomittava ja torjuttava. Tähän pyrin kirjassani Queen of Chaos.”

 

Arkisto: Diana Johnstone, Venäjä ja Ukraina, Libya, Lähi-itä, Yhdysvallat, Tariq Ali, Ramzy Baroud, Jean Bricmont, Phyllis Bennis, Noam Chomsky, Patrick Cockburn, Robert Fisk

 

[home] [archive] [focus]