5.1.2018 **** Etusivulle

Hyvinvointivaltion ei tarvitse kuolla

Tapani Lausti

Antti Jauhiainen & Joona-Hermanni Mäkinen, Hyvinvointivaltion vastaisku: Keskusteluja tulevaisuuden yhteiskunnasta. Like 2017.

Eri ajanjaksoina ilmassa on tiettyjä asenteita ja “tosiasioita”, joihin monet kommentaattorit tarraavat, usein sen kummemmin ajattelematta. Näinä päivinä tavanomainen hokema on, että meillä ei ole enää varaa entisenlaiseen hyvinvointivaltioon. Kuitenkin rationaalisesti ajatellen on todettava, että teolliset yhteiskunnat eivät ole koskaan olleet niin vauraita kuin nyt. Ei kysytä, mihin tämä vauraus katoaa. Ei kysytä, miksi olemassaoleva vauraus ei kohdennu mielekkäällä tavalla kansalaisten todellisiin tarpeisiin.

Samalla työnnetään sivuun se tosiasia, että kapitalismi on tullut lopulliseen käännekohtaan, jossa yhteiskuntia uhkaa jonkinasteinen taloudellinen romahdus, ei varainpuutteen vaan järjestelmän irrationaalisuuden vuoksi. Hillittömän tuotannon ja kulutuksen seurauksena planeetan ekologinen kestokyky alkaa lähestyä loppua.

Päivänpoliittinen keskustelu sivuaa silloin tällöin näitä kohtalonkysymyksiä, mutta enimmäkseen keskittyy väittelyyn, josta syntyy mielikuva yhteiskunnallisen elämän jatkumisesta kutakuinkin ennallaan.

Suomalaisen osallisuustalousliikkeen (Parecon Finland ) aktivistit Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen päättävät tärkeän kirjansa tähän toteamukseen: “Tällä teoksella haluamme edistää rohkeampaa ja kaukokatseisempaa yhteiskunnallista keskustelua. On korkea aika viedä hyvinvointivaltiota pidemmälle kuin koskaan aiemmin.”

Keskusteluissa amerikkalaisten kriittisten ajattelijoiden kanssa Jauhiainen ja Mäkinen kartoittavat nyky-yhteiskuntien epädemokraattisuutta. Väestöjen enemmistöiltä evätään mahdollisuus merkitykselliseen poliittiseen osallistumiseen. Työ on organisoitu hierarkkisesti, joten ihmisillä on vain rajoitettuja mahdollisuuksia henkisesti tyydyttävään työhön.

Kuuluisa kielitieteilijä ja yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky kiinittää huomiota siihen, että näitä olosuhteita puolustellaan menneiden aikojen liberaalien ajatuksilla, joita vääristellään niin, että heidän vapaudenhenkiset asenteensa katoavat näkyvistä. Skotlantilaisen filosofin Adam Smithin nimeen vannovat uusliberaalit eivät kerro – tai eivät tiedä – että Smith tuomitsi jyrkästi kapitalistisen työnjaon. Hän kutsui sitä kauhistukseksi, josta oli päästävä eroon sivistyneessä yhteiskunnassa.

Keskustelussa Chomskyn kanssa huomautetaan, että jopa “Smithiä ankarampana pidetty filosofi John Locke alleviivasi aikanaan, ettei toimivassa taloudessa saisi vallita valtavia varallisuuseroja eikä omistuksilla saisi määrittää toisten ihmisten hyvinvoinnin tasoa. Köyhyyden uhalla töihin pakottaminen oli kaikkien vapausihanteiden vastaista. Nyky-yhteiskunnassa tämä uhkavaatimus esitetään toistuvasti. Suomessa töihin pakottaminen on lisääntynyt ja yhteiskunnan apu on rippuvaista siitä, kuinka kuuliaisesti noudattaa viranomaisten määräyksiä kouluttautumisesta ja työnhausta.”

Adam Smith puolestaan halusi työntekijöiden avokätistä palkitsemista. Tämä “johtaisi heidän mahdollisuuksiensa lisääntymiseen ja vapaan luovuuden kukoistukseen niin työssä, yksityiselämässä kuin harrastuksissakin. Tietyn palkkatason turvaaminen lainsäädännöllä oli hänen mielestään välttämätöntä kunniallisen elämän turvaamiseksi työntekijälle ja hänen perheelleen.”'

Keskustelun kuluessa Chomsky toteaa: “Todellinen demokratia edellyttää äärimmilleen vietyä hyvinvointivaltiota, jotain vielä pidemmälle vietyä kuin mitä esimerkiksi Suomessa on nähty. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on olemassa varteenotettavia ratkaisuja. Kansalaisten on saatava vapaasti valita työnsä ja tasavertaisissa olosuhteissa. Yritysten tulisi olla yhdessä omistettuja ja päätösten tulisi olla demokraattisia.”

Mitä varojen puutteeseen tulee, taloustieteilijä Robin Hahnelia huvittaa Suomessakin levinnyt luulo, ettei hyvinvointivaltioon ole enää varaa: “ … Suomi oli vuonna 2010 yli kolme kertaa tuottavampi kuin vuonna 1960. Suomalaisilla on siis keskimäärin kolminkertainen määrä tuloja verrattuna 50 vuoden takaiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että julkiset palvelut ja tukijärjestelmät voivat olla kolminkertaiset verrattuna vuoteen 1960. Silti ei tarvitsisi luopua yksityisestä kulutuksesta, vaan sekin voisi olla kolminkertaista!”

Mihin rahat siis katoavat? Hahnel vastaa: “Suurempi osa uudesta vauraudesta on mennyt Suomessakin ylempiin tuloluokkiin. Rahaa on myös valunut ulkomaisten suuryritysten osakkaille. Koska verotuksen kokonaisuutta on hiottu pikemminkin progressiota pienentäen ja yritysten verotusta on laskettu, julkisiin hyödykkeisiin on ollut vähemmän rahaa käytettävissä.”

Loppusanoissa Jauhiainen ja Mäkinen toteavat, että vanhentuneeksi mustamaalattu hyvinvointivaltio tarvitsee puolustuksekseen vision merkittävästi paremmasta tulevaisuudesta. He kirjoittavat: “Suomessa on käytävä uudestaan kunnianhimoisen kansalaisaktiivisuuden peruskurssit. Sama määrätietoisuus, jolla kansanliikkeet toivat sotien jälkeen parannuksia yhteiskuntaan, on löydettävä uudelleen.”

Jauhiainen ja Mäkinen peräänkuuluttavat kuntatasoisia kokeiluja osallistavasta lähidemokratiasta. Niinikään on rakennettava demokraattisia työpaikkoja, tuottajaosuuskuntia, jotka ovat demokraattisen työelämän koelaboratorioita. Kirjoittajat uskovat, että menneen ajan vapaudenhenkiset ajatukset voivat tänä päivänäkin innoittaa ihmisiä ei vain haaveilemaan paremmasta yhteiskunnasta vaan myös sellaisen toteuttamiseen.

Noam Chomsky tiivistää: “Jos Adam Smith olisi nyt elossa, hän todennäköisesti vastustaisi kapitalismia."

 

Arkisto: International Organization for a Participatory Society, Yhteiskunnallinen ajattelu, Michael Albert, Noam Chomsky, Robin Hahnel

 

 

[home] [archive] [focus]