27.2.2004 **** Etusivulle

Suomalaisälykkö rähmällään Länteen

Tapani Lausti

Max Jakobson, Tilinpäätös. Otava 2003.

Max Jakobsonin kirjan johtavat teemat ovat Neuvostoliiton ja Suomen suhteet sekä Neuvostoliiton romahduksen vaikutukset maiden välisiin suhteisiin. Näitä kirjoittaja kuvaa uskottavan realistisesti syyllistymättä viime aikoina muotiin tulleeseen jälkihysteriaan Neuvostoliiton välittömästä uhasta Suomen itsenäisyydelle. Tottakai hän tarkastelee perusteellisesti vaikeita hetkiä ja analysoi Moskovan harjoittamaa painostusta. Tämä tapahtuu kuitenkin viileästi, eikä hän Nato-mielisyydestään huolimatta kiitä muodikkaan räväkästi liittoutumaa Neuvostoliiton hillitsemisestä Suomen suunnalla.

Tämä asiallisuus tekee kirjasta nautittavan. Mielenkiintoisuutta lisäävät hänen monipuoliset henkilösuhteensa ja sisäkäden tietonsa. Teoksen osat, joissa Jakobson tarkastelee Yhdysvaltain ja muiden länsimaiden politiikkaa, antavat myös oivan tilaisuuden tarkastella länsimielisen älykön maailmankuvaa. Tässä suhteessa kirjan havainnot antavat aihetta kritiikkiin.

Yksi monista paljastavista yksityiskohdista on Jakobsonin tapa kuvata Yhdysvaltain politiikkaa idealistiseksi "siinä mielessä, että tavoitteena on demokraattisen järjestelmän levittäminen kautta maailman". (s. 394) Tietenkin demokratialla tarkoitetaan tässä jotakin, jolle Jakobsonin sanojen mukaisesti "ei enää ole varsinaista kilpailijaa", ts. enimmäkseen suuryhtiöiden hallitsemia yhteiskuntia, joissa kansalaisten enemmistö on alistettu palkkaorjiksi. Tällaisen järjestelmän kutsumista demokraattiseksi voi rinnastaa tapaan, jolla neuvostodiktatuuria kuviteltiin sosialismiksi.

Näin Jakobson muuttuu kansainvälisen politiikan analysoijasta ideologiksi, jonka tehtävänä on selittää Washingtonin vaikuttimet parhain päin. Jakobson sanoo, että "idealistinen tavoite" on vielä kaukana, koska vapaat vaalit arabimaissa saattaisivat johtaa ääriliikkeiden valtaan nousuun ja politiikan kääntymiseen Amerikkaa vastaan: "Yhdysvaltain kannalta on ainakin toistaiseksi parempi, että valta säilyy realistisen diktaattorin käsissä", Jakobson kirjoittaa. (s. 394)  

Jakobson ei mainitse tässä yhteydessä ajankohtaista esimerkkiä, Saddam Husseinia, jota aikoinaan pidettiin juuri tällaisena "realistisena diktaattorina". Jakobson ei myöskään kerro, mitä mieltä hän tarkkaan ottaen on Yhdysvaltain ja Britannian hyökkäyksestä Irakiin. Hänen sympatiansa näyttäytyvät kuitenkin tavassa, millä hän kuvaa syyskuun 11. päivän jälkeistä maailmaa. Hän kirjoittaa ääri-islamilaisista terroristeista, joille "koko länsimainen kulttuuri" on vihollinen. (s. 386) Jakobson ei pohdi, mikä on Yhdysvaltain omaneduntavoittelun vaikutus ääri-islamilaisuuden nousuun. Hänen ajattelulleen ei näytä olevan tilaa havainnolle, että Washingtonin arvoasteikossa demokratia ja ihmisoikeudet häviävät aina, jos suurvaltaedut edellyttävät epädemokraattisten voimien tukemista. 

Hän sanoo kyllä, että Irakin sota on lisännyt muslimikansojen vihaa Amerikkaa kohtaan. Sitten hän lisää: "Juuri se pelko, joka nostattaa amerikkalaisvastaisia mielipiteitä, vaikuttaa poliittisiin johtajiin päinvastaiseen suuntaan — Yhdysvaltain lepyttämiseen." (s. 389) Jakobson siis ilmeisesti katsoo Irakin miehityksen muissa alueen hallituksissa synnyttämän pelon tekevän maailmasta turvallisemman. Ei ihme, että hän lukee Henry Kissingerin ystäviensä joukkoon. Uskoihan Jakobson aikoinaan Kissingerin sukkuladiplomatian tuloksellisuuteen Lähi-idässä, vaikka tämä johti vuoden 1973 sotaan.

Kuvaavaa Jakobsonin kansainväliselle roolille on, että hänet kutsuttiin Trilateral Commissionin jäseneksi vuonna 1994. Tämä suuryrityskapitalismin ideologinen kerho valvoi aikoinaan olemassaolevalle kapitalismille ilmeneviä uhkia. Nyt sen tehtäviin kuulunee vakuuttelu järjestelmän ikuisuudesta. 70-luvulla komissio tuli surullisen kuuluisaksi, kun se tulkitsi liian suurten kansanjoukkojen kiinnostuksen yhteiskunnalliseen elämään "uhkaksi demokratialle". Asioiden hoito on tämän ideologian mukaan jätettävä valistuneille eliiteille. Jakobson luonnehtiikin komission jäsenkuntaa "korkeatasoiseksi". (s. 324)

On todella vahinko, että Jakobson on myynyt sielunsa amerikkalaiselle hegemonialle. Hänen kiistaton älykkyytensä olisi voinut palvella suomalaista keskustelua paremmin rationaalisemmista lähtökohdista. Toisaalta hän kyllä paljastaa autoritaarisuutensa juuret tällä hätkähdyttävällä kommentilla: "Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina vastuuntuntoinen toimittaja pyrkii välttämään sellaisten kirjoitusten tai uutisten julkaisemista, jotka saattavat aiheuttaa vahinkoa kansalliselle edulle." (s. 360) Kun tämän ajatuksen yhdistää Jakobsonin taannoiseen kehotukseen, että Suomen tulisi olla hieman nöyrempi Yhdysvaltojen mahdin edessä, käy selväksi, että hän asettaa valtiomahdin palvelemisen älyllisen vapauden edelle.


Ks myös:

[home] [archive] [focus]

Site Meter