Tämä on luku kirjastani Toisinajattelun tiekartta (Like 2004). Voit tilata sitä Liken kirjakaupasta. Ks. myös arvioita kirjasta.


Vastarinta nousee ruohonjuuritasolta

Tapani Lausti

Zellig S. Harris, The Transformation of Capitalist Society. Rowman & Littlefield 1997.

Juuri kun globaali kapitalismi on julistettu historian päätöspisteeksi, palkkatyön loppua koskeva keskustelu osoittaa markkinatalouden alamäen alkaneen. Myöhäisteollisten yhteiskuntien uudet oireet asettuvat historialliseen taustaansa, jos hyväksytään käsitys, jonka mukaan kapitalismin olennainen ominaisuus ei ole niinkään markkinamekanismi kuin palkkatyösuhde. Suuri enemmistö väestöstä on voinut tyydyttää tarpeitaan kuluttajana vain asettumalla palkatuksi työntekijäksi. Automaation kiihtyessä tämä perusasetelma alkaa horjua. Seuraukset voivat olla kauaskantoisia.

Työn tulevaisuudesta on ehditty keskustella jo vuosia. Monet palkkatyön kriisiä analysoineet ajattelijat eivät kuitenkaan edes yritä tähyillä kapitalismin tuolle puolen. Johtopäätökset jäävät ikään kuin roikkumaan ilmaan. Monet analyysit vapaaehtoissektorin noususta sisältävät radikaaleja mahdollisuuksia, mutta silti usko reformoituun ”markkinatalouteen” on enimmäkseen horjumaton.

Kuten usein käy, mielenkiintoiset ja historiantajultaan hyvät teokset jäävät vähemmälle huomiolle. Muutama vuosi sitten kuollut venäläissyntyinen, Yhdysvalloissa elänyt kielitieteilijä Zellig Harris oli myös yhteiskuntapoliittinen ajattelija. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistu kirja The Transformation of Capitalist Society on vasemmistolais-libertäärinen analyysi kapitalismissa avautuvista muutosten mahdollisuuksista. Harris ei usko minkään yhteiskuntajärjestelmän olevan ikuinen.

Harrisin kirjan lähtökohdat täydentävät palkkatyön loppua koskevia analyyseja. Hän pitää palkkatyösuhdetta kapitalismin olennaisena ominaisuutena. Harris ei kuitenkaan tarkastele niinkään paljon automaation vaikutusta työpaikkojen katoamiseen, vaan pyrkii kokonaisvaltaiseen analyysiin siitä, miten kapitalismi nopeiden voittojen ahneudessaan pikkuhiljaa loitontuu valmistavaan tuotantoon perustuvasta päätöksenteosta ja keskittyy varsinaisen tuotannon ja palvelujen ulkopuoliseen voitontavoitteluun. Näin se jättää tuotantoelämässä tilaa muunlaisille taloudellis-sosiaalisille ratkaisuille.

Pääoman kasvava epäsuora suhde tuotannollisiin päätöksiin näkyy Harrisin mielestä siinä, että energisimmät innovaatiot keskittyvät nykyään mainontaan, markkinamanipulointiin ja finanssioperaatioihin. Samalla pääoma keskittyy yhä harvempiin yhtiöihin, mikä lisää näiden voittoja, mutta jättää yhä vähemmän tilaa pääoman jatkuvalle kasautumiselle. Voittojen kasvu alkaa joskus hidastua. Silloin voittoon perustuvat tuotantopäätökset saattavat käydä rasitukseksi etuoikeutetuille luokille, jotka joutuvat väistymään uudenlaisten eliittien tai valtion tieltä.

Valtion roolin kasvu

Aikana, jolloin puhutaan valtion roolin heikentymisestä, Harris heittää ilmaan yllättävän väitteen: tulevaisuudessa valtion rooli kasvaa. Vaikka hallitukset eivät ole toistaiseksi korvaamassa  kapitalistista sosiaalista järjestelmää, valtiollinen päätöksenteko on korvaamassa kapitalistista päätöksentekoa talouden ja sosiaalisen elämän tärkeillä alueilla. Harrisin mukaan kapitalismille uskolliset hallituksetkin joutuvat tekemään päätöksiä, jotka perustuvat itse asiassa sosiaalisemmille kriteereille silloinkin, kun pyrkivät auttamaan liike-elämän voitonsaantia.

“Jos kapitalistiset päätökset perustuvat viime kädessä nimenomaisesti voittolaskelmille, niin hallituksen toisenlaiset tavat tehdä päätöksiä sosiaalitaloudellisen elämän eri aloilla merkitsevät, että nuo alat eivät ole, tai eivät ole enää kapitalistisen voittopohjaisen päätöksenteon piirissä. Näin ollen, vaikka kapitalismi tunkeutuu ihmiselämän yhä useammille ulottuvuuksille ja yhä useampien kansojen elämään, se samanaikaisesti luopuu päätöksenteosta monilla tuotannon, kulutuksen ja sosiaalitaloudellisen elämän alueilla kapitalististen väestöjen keskuudessa. Tätä tapahtuu itse asiassa useammin vanhan kapitalismin demokraattisissa hyvinvointivaltioissa kuin viime aikoina levinneessä ‘alastomassa kapitalismissa’. Näin hahmottuva kapitalistisen toiminnan vertauskuva ei siksi ole niinkään maailman peittävä nousuvesi kuin etenevä aaltorintama, joka jättää taakseen kasvavia alueita ei-kapitalistiselle päätöksenteolle.”

Kapitalismin historiaa tarkastellessaan Harris toteaa tämän sosiaalitaloudellisen järjestelmän alkaneen vahvistua, koska se kykeni tyydyttämään tarpeita, joihin feodalismi ei kyennyt reagoimaan. Ratkaisevaa kehityksessä oli se, että syntyneet kapitalistiset yhteiskunnat eivät täysin sulkeneet näkyvistä toisenlaisia tapoja organisoida tuotantoa. “Erilaiset toiminnot, jotka alun perin johtivat kapitalismiin, ovat jättäneet järjestelmään merkit sisääntulokohdastaan. Uudet kapitalistiset tavat organisoida tavaroiden ja rahan jakamista olivat alun perin kehittyneet talouden satunnaisissa nurkkauksissa, jotka feodaalitalous oli jättänyt täyttämättä.” 

Omana aikanamme kapitalismi jättää aukkoja, jotka vain joko valtio tai työntekijöiden erimuotoiset itsehallinnolliset tuotantojärjestelyt voivat täyttää. Valtion kasvava rooli voi johtaa autoritaarisiin ratkaisuihin kun taas itsehallinnollinen tuotanto perustuu työntekijöiden demokraattisten oikeuksien lisäämiseen. Tuotannollinen organisaatio voi merkitä osuustoiminnallisia, työntekijöiden ostamia tai työntekijöiden osakkeenomistukseen perustuvia yrityksiä. Ne eivät ole sinänsä kapitalismin kanssa ristiriidassa, mutta luovat perustaa tuotannolliselle demokratialle. Kapitalismin epäonnistumiset voivat vahvistaa tätä suuntausta. Ainoastaan liiketaloudellisiin laskelmiin perustuva tuotanto uhkaa alati työpaikkoja, mikä lisää painetta harkita työntekijöiden yhteisomistusta. Työntekijöiden omistamat yritykset ovat osoittaneet kykenevänsä luovimaan paremmin talouden nousuissa ja laskuissa.

Radikaali työväenliike on aina lähtenyt siitä, että työläisten voima perustuu heidän korvaamattomuuteensa työprosessissa, olivatpa omistussuhteet mitkä hyvänsä. Työntekijöiden omistukseen perustuvien yritysten määrän lisääntyminen antaa uuden ulottuvuuden heidän tuotannolliselle itsehallinnolleen. Ja koska suuryritykset eivät kykene valvomaan kaikkea taloudellista toimintaa, niiden ideologinen voima ei ole aivan ehdoton. Kapitalismi ei kykene aggressiivisuuteen kaikilla tuotannon aloilla, koska monet niistä tuottavat vähäistä voittoa tai ovat muuten huonoja investointikohteita. Sijoittajien hylkimillä alikehittyneillä alueilla kansalaisjärjestöt voivat yhdessä kuntien kanssa osallistua omaehtoisen tuotannon organisoimiseen paikallisesti. Kun itsehallinnolliset yritykset yleistyvät, ne voivat verkostoitua yhteistyöhön ja perustaa tuotantoa tukevia instituutioita, kuten pankkeja, eläkerahastoja, terveyskeskuksia jne. Harris ottaa esimerkeiksi Israelin kibbutsit ja Espanjan Mondragonin alueen osuustoiminnalliset tuotantolaitokset ja maatilat.

Ay-liikkeen merkitys

Harrisin mielestä on tärkeää, etteivät työntekijöiden omistamat yritykset etäänny ammattiyhdistysliikkeestä. Myöhäiskapitalismi voi käydä läpi pitkän sekatalousvaiheen, missä on jatkuvaa liikettä kaupallisen ja itsehallinnollisen sektorin välillä. Työntekijöiden omistamien yritysten ja ay-liikkeen ajautuminen erilleen tekisi siirtymävaiheesta vaikeamman. Yritysten osuustoiminnallista luonnetta olisi omiaan vahvistamaan myös yhteistyö ympäröivän yhteisön kanssa. Silloin olisi helpompi korostaa demokraattisen päätöksenteon merkitystä tuotannossa. Näin kehittyvä sosiaalinen liike voisi auttaa ihmisiä hahmottamaan taloudellisia ja sosiaalisia vaihtoehtoja, joiden vastakohtaisuus kapitalismin vahingollisen luonteen kanssa olisi ilmeistä.

Harris korostaa, että olemassa olevaa sosiaalitaloudellista järjestelmää vastustavat ihmiset eivät voi tehokkaasti ajaa vaihtoehtoisen systeemin asiaa, elleivät sen edellytykset ole selviä heidän omissa olosuhteissaan. Suuret ja monimutkaiset yhteiskunnat eivät voi suuressa mittakaavassa toteuttaa uutta järjestelmää ruohonjuuritasolta lähtien. Valtiot saattavat kyetä tähän ylhäältä päin, mutta vain lyhyellä aikavälillä. Mutta kun uudet taloudelliset järjestelyt kumpuavat osanottajista itsestään – alhaalta päin – siirtyminen uuteen järjestelmään saattaa olla mahdollista vähittäisin askelin, jolloin pienryhmien toiminta voi levitä ja verkostoitua muiden samanhenkisten intressiryhmien kanssa.

Harrisin analyysi muistuttaa jossain määrin ranskalaisen anarkistin Pierre-Joseph Proudhonin 1840-luvulla esittämiä ajatuksia, jotka johtivat välirikkoon Karl Marxin kanssa. (George Woodcock: Pierre-Joseph Proudhon: A Biography) Proudhon ei pitänyt nopean vallankumouksen ajatuksesta. Poliittisen vallan otto yhdellä rysäyksellä vain vaikeuttaisi todellisten sosiaalisten uudistusten toimeenpanoa. Marxille lähettämässään kirjeessä Proudhon sanoi, että yhteiskunnalta riistetty vauraus oli palautettava uudenlaisella taloudellisella yhteenliittymällä, aivan niin kuin vallitseva yhteenliittymä oli alun perin anastanut vaurauden tuotantovälineiden omistajien hallintaan. Proudhon asetti sosiaalisen vallankumouksen poliittisen edelle ja näki, että tuotantovälineiden yksityisomistus tulisi lakkauttaa hitaan prosessin avulla.

[home] [archive] [focus]