4.9.2013 **** Etusivulle

Vinoutuneen kulutuskulttuurin kirot

Tapani Lausti

Robin Hahnel, Talouskasvusta. Parecon Finlandin julkaisuja 3, 2013.

Suomalaiset päättäjät ovat yht'äkkiä huomanneet maan olevan jonkinasteisessa talouskriisissä. Julkiseen keskusteluun ei kuitenkaan päästetä kysymystä siitä, onko kapitalistinen järjestelmä kokonaisuutena syvässä kriisissä. Tämä järjestelmä toimii vauraiden kansalaisten ehdoilla. Kun talous alkaa kompastella, ratkaisua etsitään kiristämällä tavallisten kansalaisten vöitä. Rahaeliitit ovat kouristuksissaan aloittaneet rajun hyökkäyksen ihmisten sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien heikentämiseksi. Voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan.

Teollisuusmaat eivät ole koskaan olleet niin vauraita kuin nyt. Tästä huolimatta on luotu keinotekoinen rakennelma, jossa varoja ei näytä riittävän mihinkään inhimillisen elämän kannalta hyödylliseen. Julkisessa keskustelussa väitetään, että olemme eläneet yli varojemme, eli siis työntekijöille on myönnetty liikaa etuisuuksia. Hoetaan, että kaikkien on oltava valmiita uhrauksiin. Uutiskieli välttelee tämän kulissin taakse menoa.

Jotkut ay-liikkeen edustajat kyllä suutahtivat Jutta Urpilaisen liikkeen suuntaan heittämistä uhkailuista. Muuten julkisuuteen pääsee vain ”rationaalisilta” näyttäviä mutta todellisuudessa kelvottomia hokemia esimerkiksi eläkeiän nostamisesta, jotta työmarkkinoille näin saataisiin muka lisää väkeä. Kriisin todelliset syyt katoavat näkyvistä. Markkinatalous on paljolti lakannut toimimasta.

Kun ei nähdä järjestelmän syvää kriisiä, keskustelu ”rakenteellisista uudistuksista” roikkuu ilmassa. Talouskasvu nähdään pelastuksena, mutta sen sisältöä ei pohdita. Kriittiset puheenvuorot löytyvät vain marginaalisessa julkisuudessa. Talouskasvun käsitteen ongelmallisuutta pohtii esimerkiksi amerikkalainen talousprofessori Robin Hahnel Suomen osallisuustalousliikkeen vastikään julkaisemassa pamfletissa Talouskasvusta.

Suomalaisessa talouskasvua koskevassa keskustelussa ympäristöongelmat putoavat enimmäkseen kuvasta. Hahnel korostaa, miten markkinatalous suosii kasvua, joka rohkaisee saastuttavia ratkaisuja ympäristöystävällisten valintojen kustannuksella. Hänen mielestään on tärkeätä kiinnittää huomiota talouden läpi virtaavan materian määrään ja luonnon kantokykyyn.

Hahnel käyttää ”ainevirran” käsitettä: ”Ainevirta on määritelty miksi tahansa fyysiseksi materiaksi, joka tulee talousjärjestelmään luonnosta, sekä fyysiseksi materiaksi, joka poistuu talousjärjestelmästä jätteenä takaisin luontoon.” (s. 1) Toisin kuin 1970-luvun ympäristönsuojelijat uskoivat, ”nyt vaikuttaa siltä, että ihmiskunta on nopeammin kuluttamassa loppuun maapallon kyvyn käsitellä fyysisiä jätteitä kuin aiheuttamassa maapallon luonnonvarojen ehtymisen.” (s. 2)

Onkin kysyttävä, onko kapitalistisessa talousjärjestelmässä piirteitä, jotka kohdistavat tuotantoa sen kaltaisiin tuotteisiin ja palveluihin – sekä siinä mittakaavassa – että ainevirrat tulevat jatkossakin kasvamaan. Hahnel toteaa, että rohkaistessaan yksityistä kulutusta yhteisöllisen kulutuksen sijaan markkinajärjestelmä ei kykene käyttämään tuottavuuden lisäyksiä ainevirtoja pienentävällä tavalla. Näin Hahnel: ”Ongelma ei siis piile ainoastaan siinä, että liian pieni osa tuottavuuden kasvusta otetaan vapaa-aikana ja liian iso osa kulutuksena, vaan sitä pahentaa se, että kulutetaan liikaa yksilöinä ja liian vähän yhteisöinä.” (s. 13)

Tämä yksilöllisen kulutuksen kulttuuri suosii kerskakulutusta ja antaa suuren vaikutusvallan rikkaille kansalaisille. Systeemi pyörii raharikkaiden ehdoilla, koska heillä ja heitä edustavilla instituutioilla on yhteiskunnassa suhteettoman paljon valtaa. Suuryritykset eivät halua kuluttajien lisäävän vapaa-aikaansa hyödykkeiden kulutuksen sijaan. Ne kykenevät vaikuttamaan mainoskampanjoillaan kansalaisten kulutustoiveisiin ja -asenteisiin. Paljon rahaa käytetään myös hallitusten lobbaamiseen. Tämä kaikki johdattaa yhteiskuntia ympäristölle haitalliseen tuotantoon. Vaikka ihmiset ovat nykyään tietoisia ympäristölle koituvista vaaroista, koko kulttuurin vinoutuma hidastaa tarpeellisia muutoksia.

Hahnel esittää mielenkiintoisen ajatuksen siitä, miten Yhdysvaltain taloudellinen kehitys olisi ollut radikaalisti toisenlainen, jos tuottavuuden kasvu vuosina 1950-2000 olisi otettu vapaa-aikana. Yhdysvallathan oli jo vuonna 1950 vauras maa ja se olisi vuonna 2000 ollut tällaisella talouspolitiikalla yhtä vauras. Mutta keskimääräinen työviikko olisi vuonna 2000 ollut kahdeksan tuntia neljänkymmenen sijaan. Ainevirrat henkilöä kohden olisivat vuonna 2000 olleet samat kuin 50 vuotta aiemmin.

Hahnel kirjoittaa: ”Suuri osa tuottavuuden kasvun hyödyistä jakautui varakkaimmille ja vain pieni osa hyödyistä meni pitkiä päiviä työskenteleville, jotka alun perin olisivat merkittävämmin voineet lyhentää työaikaansa.” (s. 11)

Kulutuksen kilpajuoksu tuottaa tavallisille kansalaisille yhä vähemmän tyydytystä. Samalla ihmiskunnan säilymiselle elintärkeätä ympäristöä tuhotaan kiihtyvässä tahdissa. Rakenneuudistuksista meuhkaaminen on kuin kansituolien siirtelemistä uppoavassa aluksessa.

 

Lisää Hahnelin pamfletista Parecon Finlandin sivuilla, missä voit myös ladata pamfletin pdf-muodossa tai sähköisenä kirjana iPadilla.


Lue myös:

Vieraile arkistossa: Maailmantalous, Ympäristö, Yhteiskunnallinen ajattelu, Naomi Klein, Michael Albert, István Mészáros

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter