Ydin, 1989

Teollisen utopian kriisi


André Gorz: Critique of Economic Reason (alkuteos Métamorphoses du travail). Verso 1989.

Lontoolainen ammattiyhdistystoimitsija silmäili haikeana hyllyyni kertyneitä työn sosiologiaa käsitteleviä kirjoja ja totesi, että hänen ammattiliitossaan olisi mahdotonta virittää keskustelua työn yhteiskunnallisen luonteen muuttumisesta. Monet ammattiliitot kieltäytyvät näkemästä myöhäisteollisissa yhteiskunnissa meneillään olevia muutoksia, joilla on ratkaiseva vaikutus niiden toimintaan.

André Gorzin mukaan ammattiliitot ovat historiansa vakavimmassa kriisissä. Niiden kohtalonkysymys on, perustavatko ne tulevaisuudessa toimintansa ammattitaitoisten, turvallisessa työsuhteessa olevien työläisten eduille vai etsivätkö ne uusia solidaarisuuden muotoja, jotka ottavat myös huomioon vain satunnaisesti työtä saavien kansalaisten tarpeet. Ensimmäinen vaihtoehto ajaa ne uuteen korporatiiviseen suhteeseen työnantajien ja valtion kanssa. Jälkimmäinen pakottaisi ne pohtimaan, minkälaisten valintojen edessä koko teollinen kulttuurimme on.

Uudenlaisen solidaarisuuden luominen edellyttää Gorzin mukaan irtautumista perinteisestä työn etiikasta. Työ ei enää ole yhtä tärkeä tuotannollinen voima kuin aiemmin. Palkkatyötä ei riitä kaikille. Jos joku kuvittelee joukkotyöttömyyttä väliaikaiseksi ilmiöksi, hänen kannattaa pohtia esimerkiksi tätä Gorzin lainaamaa tutkimustulosta: Vuoteen 2000 mennessä saatavilla olevasta teknologiasta tällä hetkellä on käytössä vasta viisi prosenttia. Huipputeknologiaa ei kehitetä työpaikkojen lisäämiseksi.

Tämän kehityksen avaamia näkymiä on ainakin sivuttu Ranskan ja Länsi-Saksan ay-liikkeiden sisäisissä keskusteluissa. Gorzin mielestä nyt on mentävä pitemmälle ja palautettava mieliin työväenliikkeen alkuperäiset vaatimukset.

Työväenliike reagoi äärimmäisen kielteisesti nousevan kapitalismin tapaan alistaa kaikki yhteiskunnallinen toiminta taloudellisille tavoitteille. Se vastusti palkkatyön keskeistä asemaa. (Myöhemmin syntynyt neuvostoyhteiskunta on ollut vain karikatyyri kapitalismin perusominaisuuksista.)

Liike vaati palkkatyön lakkauttamista ja työläisten vapaiden yhteenliittymien hallitseman yhteiskunnan luomista. Mutta nämä vaatimukset törmäsivät kapitalistisen yhteiskunnan kehitykseen, joka orjuutti ihmisyhteisöt palvelemaan talouden logiikkaa. Liike oli Gorzin mukaan utopistinen siinä mielessä, että sen vaatimusten toteuttamiselle ei syntynyt edellytyksiä.

Nyt nämä edellytykset ovat avautumassa silmiemme edessä, jos vain kykenemme heräämään teollisen utopian unesta. Tuo utopia, joka lupasi ihmisille vapautusta niukkuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta ja kurjuudesta, on nyt kriisissä.

Työn määrän vähentyessä kapitalistinen ideologia ei enää kykene entisellä vääjäämättömyydellä sitomaan kansalaisia työn etiikkaan, joka merkitsee muun inhimillisen elämän uhraamista työpaikan hierarkisille ja henkisesti useimmiten lamaannuttaville toiminnoille. Tutkimukset osoittavat erityisesti nuorempien sukupolvien etsivän mieluummin henkistä tyydytystä työelämän ulkopuolelta. Toisaalta taas perinteisestä työn etiikasta etääntyvä ihminen vaatii myös lisää autonomiaa työelämässä.

Jos yhdistämme työajan lyhentämisen ja työn tasaisemman jakamisen vaatimuksiin näkyjä ihmisen kasvavasta autonomiasta, alamme saada aavistuksen siitä, että nykyisyydelle on vaihtoehtoja. Henkisen elämänsä ulottuvuuksia laajentava ihminen pyrkii luomaan sosiaalisia mahdollisuuksia vapaaehtoiselle ja itsenäisesti suunnitellulle toiminnalle.

Yksi oire uusien mahdollisuuksien ymmärtämisestä on ollut vaatimus työajan omaehtoisesta sääntelystä.

Nousevalle kapitalismille oli tärkeätä evätä ihmisiltä oikeus työajan itsesäätelyyn. Tuottavuuden ja reaalipalkkojen kasvu olisi saanut osan väestöstä tekemään työtä vähemmän. Järjestelmälle oli tärkeätä edellyttää kokopäiväistä työpanosta kaikilta, joilla oli työpaikka. Palkkoja oli säänneltävä niin, että työläiset joutuivat tekemään työtä maksimiteholla.

Nyt tämä kellokorttityrannia on siellä täällä murtumassa. Quebecissa, Kanadassa, julkisen sektorin työntekijät voivat jaksottaa kuukaudessa edellytetyt 140 työtuntia omaan elämään sopivaksi. Ruotsissa on viritetty keskustelua työajan omaehtoisesta jaksottelusta koko työelämän ajan.

Työajan orjuudesta vapautuva ihminen kykenee asettamaan elämänarvoja mielekkäämpään tärkeysjärjestykseen. Markkinapohjainen järjestys on heti uhanalainen, kun ihmiset huomaavat, etteivät kaikki arvot ole kvantifioitavissa, että raha ei voi ostaa kaikkea ja että se mitä rahalla ei voi ostaa, saattaa olla olennaisinta elämässä.

Kun ihmisillä ei ole aikaa elämää varten, raha on ainoa korvaus menetetystä ajasta, työn pilaamasta elämästä.

Kapitalismi mursi ihmisiä yhteen liittäneet vapaaehtoiset siteet ja ajoi sosiaaliset yhteenkuuluvuudentunteet kotien seinien sisäpuolelle. Nyt on avautumassa mahdollisuuksia yhteisöllisen elämän uudelleen syntymiselle. Sinne tänne on syntymässä henkistä liikkumatilaa, missä autonomiset yksilöt hahmottavat uusia arvoja, tavoitteita ja sosiaalisia suhteita. Näistä voi Gorzin mielestä tulla uuden yhteiskunnan siemeniä.

Näiden mahdollisuuksien näkeminen on kiireellistä, sillä huipputeknologian varjossa väijyy tekninen barbaarisuus. Huomattavaa osaa väestöstä ollaan sysäämässä taloudellisesti tarpeettomana kaiken yhteiskunnallisen elämän ulkopuolelle. Ammattiliitot ovat tässä tärkeä vastarintaorganisaatio, sillä mikään muu yhteiskunnallinen liike ei ole yhtä lähellä työelämän muutoksia.

Nyt on Gorzin mukaan tullut korkea aika alistaa taloudellinen toiminta yhteisöllisille päämäärille ja arvoille.

Gorz pohtii kirjassaan erilaisia työajan lyhentämisen ja kansalaispalkan malleja. Lopussa on liite ay-toimitsijoiden luettavaksi.

Gorz ei pidä omia ehdotuksiaan lopullisina viisauksina. Mutta hänen työnsä koskettaa aikamme keskeistä problematiikkaa, josta olisi käytävä demokraattista keskustelua. Työn etiikasta luopuminen on Gorzin mielestä nyt elinehto ammattiyhdistysliikkeelle.

                                                    Tapani Lausti

          

[home] [archive] [focus]